Päivän juhlavaatteet ja kuulumisia

Tuherran tässä taas kerran vaate- ja kuulumiset juttua. Kuvat on otettu jo torstaina, kun olin lähdössä pienen porukan kesäjuhliin. Tiesin, että ystäväni eivät olisi halunneet tulla kuvatuksi. Me ollaan oikea introverttiporukka. 

Mekko on hyvin vanha merkiltään Anna Field. Se on minun mielestäni hiukan rohkea. Ja pidän sitä harvoin. Hennon ruskean väristä kyllä tykkään. Kädessäni on marjasmoothielasi. Ei mitään tujumpaa.

Ennen valokuvausta tepastelin kuin pieni kananen meidän "terassilla". Ja tietty piikkarini korot jäi kiinni lautojen rakoihin kaksi kertaa. Tyttären typykällä oli riemuisaa. Onneksi en kaatunut päistikkaa eteen päin kuten kerran on käynyt kaupan tuulikaapissa korkojen tartuttua tiheään mattoon. Ihmisiä huvitti kovin. Turhamainen nainen rähmällään.

Lampustin tässä yksi aamu helteessä kävelylenikilläni. Johon kuluu yleensä puoli tuntia. Illemmalla saatan käydä juoksulenkillä. Melko huvittavaa oli se, että sillä kerralla lenkki kesti reilut kolmisen tuntia.

Syy tähän? Se on tämä ihana piirre savolaisissa: avoimuus, puheliaisuus, jaarittelu. Minun alkujaan kainuulaisen kannattaisi ottaa oppia. Sillä usein upposuitumme ja olemme hiljaista porukkaa.

Ensimmäinen lenkin pysähdys oli. Kun olin yhden entisen asukkaan laiturilla kuvaamassa. Siihen tuli sitten yksi entisen asukkaan sukulainen roudaamaan vettä koristekasveille. Jaarittelimme ja jahkailimme kaikenlaista. Sitten hän kutsui minut katsomaan, miten upea hänen sukulaisensa aitta on nyt, kun se on siivottu. Ja ihana se oli. Leveät lankkulattiat. Hirsiseinät. Vanhan aitan tuoksu.

Noin tunnin haastelun jälkeen jatkoin lenkin paarustamistani kotia päin. Vastaan tuli vanhempi nainen. Hän pysähtyi ja tervehti kädestä pitäen. Polveilevan keskustelun tuoksinnassa selvisi, että olemme molemmat opettajia. Lopulta nainen halusi, että lähdemme katsomaan hänen ja hänen miehensä mökkiä. Mikäpäs siinä.

Suorastaan - itse sekasortoisena ihmisenä - häikäistyin miten kaikki oli niin tiptop. Pieni alemmuudentunne kaihersi vähän rintaa. Kun ajattelin talomme ympäristöä. Se on kuin ryysyranta. Lukuun ottamatta kasvimaatani, jota hoidan ihmeen huolella. Mutta kukin tavallaan.

Tämä mukava nainen oli syntyjään karjalainen ja ihmeen stereotyyppisesti juttua tuli vikkelästi. Ja vieläkö kuin paljastui, että me molemmat ollaan todellisia kirjarakastajia. Nainen oli ollut äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tykkäsimme ihmeen paljoin samoista kirjailijoista muun muassa Haruki Murakamista, Margaret Attwoodista. 

Nyrpistelimme vähän nenäämme viihde- ja toimintakirjallisuudelle. Koska ne ovat kielellisesti köyhiä ja yksitasoisia, mutta adjektiiveja niissä riittää. Mutta kukin lukekoon halumiaan kirjoja. Lukemisesta on aina hyötyä, kun joutuu muodostamaan kuvat mielessään. Me pullistelimme sillä, että luemme yleensä Tammen keltaista kirjastoa ja Otavan kirjaston kirjoja. Koska molemmat rakastamme monitasoisia, ajattelua stimuloivia, kielellisesti häikäiseviä kirjoja.

Näin täällä lupsakkaassa Savossa voi kulua reilu kolme tuntia puolen tunnin lenkillä.

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille!