Päivän asu ja surullinen olo

Näytän varsinaiselta matamilta noissa kuvissa.

On mieli matalalla.

Harmaa. Tunteet harmaat. Siksi tunnepukeutujana valitsin harmaan mekon täksi perjantaiksi. Vaikka niin kovasti tykkäisin värikkäistä vaatteista.

Ei voi mitään. Näin mennään nyt. Mieli synkkänä. Syystäkin.

Mekko on vanha. Merkiltään ADPT.  Siinä on jännää tuo solmun solmiminen. Kangaskaistaleet on omituisesti mekon sivusaumoista lähtöisin. 

Taas pönttöuuni kuvassa. Taas jännittyneenä ja jäätyneenä.

No, ATK:sta olen oppinut ohjaajani Tapsan kärsivällisellä opetuksella jotakin.

Jos vain jatkossa muistan oppimani. Varsin usein käy niin, etten muista.

Sitten vaan kokeilemaan eri nappuloita vai miksi niitä sanotaan: Mitä näytölle ilmestyy?

Se on itse asiassa mielenkiintoista ja jännittävää, mihin sivustolle tai tiedostolle päädyn.

Mutta ei kyllä jonkinlaisessa hätätilanteessa, kun tietsikka menee aivan sekaisin - tätä sattuu usein - tai ei näytä mitään. Musta näyttö tyrmistyttää digi-idiootinkin. 

Eilen Tapsa taas ohjasi minua. Opin (vain opinkoihan? En ole vielä kokeillut.) näitä asioita: Linkin tekeminen. Maalaa, kopioi, liitä. Tuntui tosi yksinkertaiselta.

Mutta jo melkein tiedän, että digiblondilla tulee kuitenkin olemaan vaikeuksia.

Olen sellainen häslääjä ja säheltäjä. Kaiken kun pitäisi tapahtua heti.

Siksi  pukkaa kiirettä. Joka on kuitenkin mukakiirettä.

Opin kuvien siirtoa kännykästä tietsikalle kuukauden mukaan siirrettyinä.

Tähän asti olen onnistunut siirtämään niitä vain päivämäärien mukaan. Tiedostoja on valtavasti, mutta olen myös karsinut niitä rankalla kädellä.

Yritän aina postaukseni jälkeen poistaa käyttämäni kuvat, jotta en käyttäisi niitä kahta kertaa. 

Välillä - tai jos aivan tarkkoja ollaan - unohdan melko usein.

Näytti tosi hienolta, kun Tapsa näpytteli uusimmat kuvat koko tammikuun tiedostolle. Miltei häikäistyin.

Tunsin olevani pieni hiirulainen, joka sai nauttia tiedon murusia.

Mutta kun tulin kotiin ja rupesin käyttämään kuukausi tiedostoa, se oli aivan humppaa. Monta, monta samaa kuvaa. Eikä uusimpia lainkaan. 

Tämä on sitä digimaailmaa. Epävarmaa. Epämääräistä.

Tapsa myös neuvoi, miten profiilikuva muutetaan Fb:ssä. Minulla ei ole omaa sivustoa blogilleni.

Omalla henkilökohtaisella sivustolla kerron päivän postausaiheeni. En vain kerta kaikkiaan ole niin kiinnostunut somesta, että laittaisin kuvia Instagrammiin ja muuhun sellaiseen. Face riittää.

Siihen menisi vielä hirveästi aikaakin. Lukeminen ja kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on niin tärkeää minulle. Että niihin on oltava ehdottomasti aikaa.

Ja tietty lenkkeilyyn, kuntosaliin, vanhan tavaran etsimiseen kirpparilla, maalaamiseen, ystävien kanssa olemiseen.  Kesällä puutarha- ja muihin ulkohommiin, metsissä haahuiluun. Töitä pitää tehdä myös. Ja myös kotitöitä.

Hyvää perjantaita ja viikonloppua kaikille! 

Osaatko sinä hyvin tietokonehommat?

Lähteet: Omat, kuvat omat

Pukeutumismenneisyyteni mm.kuvia minusta kolmekymppisenä

    Onnellinen äiti Sara-vauva sylissä. Kesä.

Minulla ei ole nykyisin tyyliä. En edes halua olla tyylikäs. Pukeudun tunteiden saattelemana.

Mutta nyt pieni katsaus pukeutumishistoriaani.

Sääli ja murhe on se, että vanhat nuoruuden valokuva-albumit on kadonneet. Nämä kolmikymppiskuvat ovat huonolaatuisia. En ole aikaisemmin ottanut valokuvista valokuvia. Kokemus oli kyllä mielenkiintoinen ja tunteellinen.

Teininä olin punkkari ja pukeuduin sen mukaisesti. Mustiin nahkahousuihin ja punkhenkisiin puseroihin. Tai tiukkaakin tiukempiin farkkuihin. Joihin olimme kavereiden kanssa töhrineet tussilla nimiä, punkyhtyeitä, iskulauseita. Mustat tennarit.

17-vuotiaana minulla alkoi hippikausi. Kukkaiskausi. Love and Peace. Käytin Intian basaarin mekkoja, jotka melkein viilsivät maata. Tai pitkiä hameita. Ei koskaan farkkuja. Kiinantossut. Yhden kesän kävelin avojaloin.

Hippikautta kesti noin viisi vuotta. Mutta olen edelleen sydämeltäni hippi. Opiskeluaikana en halunnut erottautua massasta. Farkut, kauluspaitoja, neuleita. Neutraalin värisiä vaatteita. Asiallisuutta.  Hillitty ja hallittu. Jotta olisin ollut vakuuttava. Mitähän varten ja miksi? Mietin nyt.

Ehkä professorin takia, joka sitten tarjosikin valmistumisen jälkeen työpaikkaa. Olin töissä yliopistolla nuorena tutkijana vain vuoden. Vaihdoin alaa. Siinä olisi paljon kerrottavaa, mutta keskitytään nyt pukeutumismenneisyyteen.Melko matalat kävelykengät. Löysin muutaman valokuvan opiskeluajoilta. Tukka huvitti. Sen historiasta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa

   Suuret korvakorut kiinnostivat jo tuolloin reilu 20 vuotta sitten. Ilme on angstisen, kriittisen                opiskelijan. Missä minun rillit ovat? Ehkä päätin oikein poseerata. Ja rillit ei sopineet kuvaan?
    Niin paljon kysymyksiä. Mutta muistan tuon  "älykkö" Marjan todella hyvin. Olin aina
    kiistelemässä kaikesta. Olin välillä ihan huvikseni eri mieltä kuin keskustelukumppani - 
    näin sai kivaa väittelyä aikaiseksi. Miten itsekeskeinen olin tuolloin! Vapautunut lapsuuden-
    kodin pakkotyöstä. Sain työntää pääni kirjoihin. Elää vain itselleni ja poikakavereilleni. Joiden
    piti olla ainakin siedettävän näköisiä, mutta etenkin älykköjä. Siinä sitten kiisteltiin. Voi
    nuoruuden hulluutta! Melkein hävettää. Tai ihan oikeasti hävettää tuo itseriittoisuus!

Lapset saatuani 32- ja 34-vuotiaana minulla alkoi jostakin syystä luonnon valkoinen kausi. Nykyisin en siedä valkeaa, edes luonnon valkoista. Minulla ei taida olla yhtäkään valkeaa vaatetta. Paitsi alusvaatteita. Ja niistäkin tykkään eniten mustina tai tummanpunaisina.

   Lapseni Vera vauvana.

Tuoreena äitinä pukeuduin usein luonnon valkoiseen puseroon ja farkkuihin. Vaatteiden piti mieluiten olla yksivärisiä. Rauhallisia. Kesäisin saatoin pukeutua kukka- tai ruutumekkoihin. Välillä korkkarit, välillä matalat kengät.

    Lapseni Sara vauvana ristiäisissä.

                      Vera silloin kun sai antaa pureskeltavaksi jotakin, tässä muistaakseni näkkäriä.

    Linnanmäellä.

                     Veran ristiäiset saarella Kokkolan edustalla vanhassa kappelissa.
                     Veneellä liikkeellä aika iso joukko.

Oi ja voi! Nuo tuore äitiyskuvat nostaa tunteet pintaan. Kuinka onnellinen olinkaan! Onnellinen kahdesta terveestä lapsesta!

Noin nelikymppisenä alkoi nykyinen tunnepukeutuminen. Ylipäätänsä aika värikkäitä vaatteita. Aloin tykätä kovasti mekoista. Olin sitä ennen - paitsi hippikautena - pukeutunut aina farkkuihin.

Päivän vaatteet määräytyvät aamun tunnetilan perusteella. Iloinen - värikästä. Surullinen - jotakin tummasävyistä. Tasainen olo tunne - usein yksiväristä tai hillityt kuosit. Aina korkkarit.

Tähän on siis tultu. Minulla on vähän sellainen tunne, että pukeudun nykyisellä tavalla eläkeläisenäkin, jos saan elää siihen asti.

Minkälainen on sinun pukeutumishistoriasi? Vai oletko pukeutunut aina suunnilleen samalla tavalla?

                      Aika rypistynyt akka verrattuna noihin kolmekymppiskuviin. Mutta
                      sellaista elämä on: lapsuus, nuoruus, keski-ikä, vanhuus ja kuolema.
                      Totta kai voi ottaa botoxia tai tehdä kohotusleikkauksia. Siitä vaan.
                      Kukin elää tavallaan. Mutta numeroita ei voi muuttaa. Niitä voi vain
                      vähän vaimentaa omalla asenteellaan. Ei keski-ikä ole mikään kirous
                      vaan mielenkiintoista itsensä hyväksymisen aikaa. Vanhuus - jos saan
                      sen kokea - on taas uusi elämänvaihe. Viisautta.

Lähteet: kuvat omat, paitsi ns. taidekuvat Pixabay

Työpäivän asu perjantaina ennen syyslomaa

Viime perjantaina taisi olla iloinen olo syysloman alkaessa. Maanantaina taas töihin. Miten suu sitten pannaan?No, kyllä se siitä lähtee. Taas kerran.

Sain suuren innoituksen viime talvena 1950-luvun tyyppisiin mekkoihin. Lääpälläni hankin niitä useamman.

Kuvan mekko ilman mustaa paitaa on mielestäni niin nätti, että se sopisi juhliinkin. Olen vähän ylipukeutunut. Mutta mieluummin yli- kuin alipukeutunut. Mekosta on ollut kuva tässä blogin tekeleessä huhtikuussa. Jolloin olin vallan innostunut esittelemään melkein kaikki mekkoni. Nyt ja heti-filosofiani mukaisesti. Postaus oli nimeltään Laiduttamisen loppu, suhteita ja harrastuksia.

Kuvanlaatu on taas kehno. Mutta parhaimpamme yritimme. Hihitellen. Ystäväni Arjan kanssa. Yleensä murjotan  ja ahdistunkin valokuvissa. Arja saa minut nauramaan.

Miksi niin sanotusti vähän ylipukeuduin? Sattui vain huvittamaan aamulla laittaa tämä mekko päälle. Tämä on asian ydin. Huvittaminen. Tunnepukeutuminen. Ja minä pukeudin justiinsa niin kuin itse haluan. Olkoot muut mitä mieltä tahansa. Aivan rauhassa.

              Ohikiidän kameran edestä.

Juha Tapion Ohikiitävää kappale kertoo mielestäni hyvin elämästä:Kaikki on ohikiitävää. Ohimenevää. Miksi ei tarttuisi pieneen hetkeen? Carpe diem. Miksi ei siis voisi elää omannäköistä elämää?

Jotenkin ei tunnu - vain minun mielestäni - mukavalta ja sopivalta näyttää käsivarsiaan tähän vuodenaikaan. Siksi mekon alla pitkähihainen paita. Näyttää vähän omituiselta. Mutta minkäs teet. Aivoituksilleni.

Mekko on siis viime talvelta. Merkki Anna Field. Villatakki, jota pidän, jos ei ole pitkähihaista paitaa alla, on Espritin. Anna Fieldillä on hyvä hinta-laatusuhde. Mekot aina alta viidenkympin. Tämänkin mekon kangas on laadukasta ja paksua. Tykkään kuosista. Anna Fieldin neuleet eivät sitten olekaan kovin hyvälaatuisia.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Onko sinulla lempimekkoa?

  Jo vähän lumiset vaahteranlehdet. Niin talvi tulee taas.

Lähteet: kuvat omat