Yli 100 selfietä joka päivä. Miltä minä näytän? Huonoimmillaan ulkonäkötarkistelu menee näin pakko-oireiseksi, kertoo erikoispsykologi Katarina Meskanen.
Kehokuvahäiriöisiä on lisääntynyt Meskasen mukaan. Jos peilikuvan tarkkailu ja ulkonäön murehtiminen vievät ison osan elämästä, kyse saattaa olla mielenterveyden häiriöstä.
Kehokuvahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, mutta yleisesti se versoo viimeistään nuorena aikuisena. Eikä ongelman tarvitse edes muuttua mielenterveysongelmaksi, jotta siitä koituu vaikeuksia elämään. Juuri tämän tasoiset ulkonäköpaineet ovat Meskasen tuntuman mukaan kasvussa.
Kehokuvanhäiriöiden ääripäätä, dysmorfista kehokuvahäiriötä sairastaa noin 0,5-2,5 prosenttia väestöstä. Niin dysmorfinen kehokuvanhäiriö kuin lievemmätkin ilmiöt ovat alitunnistettuja ja alidiagnosoituja ongelmia.
"Elämme aikaa, jossa minäkäsityksemme - kuka minä olen ja minkälaisena pidän itseäni - rakentuu aika paljon sen varaan, miltä näytämme muiden silmissä", Meskanen sanoo.
Viime vuosina on tullut käyttöön termi kehopositiivisuus. Tämän viesti on, että jokainen on oikeanlainen juuri sellaisena kuin nyt sattuu olemaan, mtta moni ei ajattele näin.
Some tarjoaa kuvastoa siitä, miltä pitäisi nyt näyttää. "Ihmiset kokevat valtavaa painetta, että heidän kehonsa ja ulkoinen olemuksensa viestii ulospäin sitä, mitä halutaan itsessä korostaa."
Meskasen mukaan nyt jylläävä erityisesti 1990-luvun kuvaston ihannointi on selvästi haitallinen ja pahimmillaan hengenvaarallinen on niin sanottu heroin chic tyyli. Tätä tavoitteleva haluaa langanlaihaksi ja kasvoiltaan huumeiden ongelmakäyttäjän näköiseksi.
Mistä voi tietää, että milloin tyytymättömyys omaan ulkonäköön on epänormaalin runsasta? Suurin osa nuorista ja aikuisisista tuskailee kehonkuvansa kanssa ajoittain ja tämä on normaalia.
Hälytysmerkki on, jos oman ulkonäön tarkkailu alkaa viedä pitkiä aikoja päivästä. "Jos esimerkiksi useampia tunteja päivässä pohdiskelee näitä asioita tai peilailee, mittailee ja arvioi itseäään."
"Jotkut ottavat päivässä satojan selfieitä, joista he tarkastelevat, miltä näyttävät."
"Ongelmissa ollaan, kun ulkonäön pohdiskelu alkaa haitata merkittävästi hyvinvointia, arjen toimintoja, ihmissuhteita, työ- ja opiskelukykyä sekä vapa-ajanviettoa."
Tyytymättömyys voi edetä syvään itseinhoon, häpeään ja vihaan kehoa tai jotain piirrettä kohtaan.
Silloin reaktiona saattaa olla jatkuvan peilailun sijasta itsensä piiloittelu. Verhoudutaan hupun suojiin ja välttelemään edes katsomatta itseä. Huonoimmassa tapauksessa eristäydytään kotiin.
Jos kehonkuvahäiriö muuttuu mielenterveysongelmaksi asti, vakavimpina seurauksena on itsetuhoisuutta. Dysmorfinen kehonkuvahäiriö voi myös altaistaa muun muassa masennukseen ja ahdistukseen.
Dysmorfiseen kehonkuvahäiriöön liittyy pakkomielteinen vakuuttuneisuus ulkonäön viallisuudesta voi myös johtaa kauneusoperaatioihin, joiden avulla häiriöstä kärsivä yrittää korjata ulkonäköään vastaamaan mielikuvaansa.
"He hakeutuvat helpotusta omiin oireisiinsa kauneusoperaatiosta, mutta eivät kuitenkaan sitä saa. Useimmiten käy vielä niin, että siitä tulee operaatioiden sarja."
Potilasta voi kannustaa ottamaan asian puheeksi ulkopuolisen kanssa mahdollisimman hienotunteisesti ja varautumaan siihen, että ensireaktio on torjunta. Vähättely ei kannata. "Ei kannata yrittää vakuutella, että sinulla on kaikki hyvin siinä kehossa, koska sairastumisella ei ole. Enneminkin voisi kysyä, miten toivoisit, että auttaisin sinua."
Kehonkuvanhäiriöitä voidaan hoitaa psykoterapialla, psykofyysisellä fysioterapialla, lääkityksellä tai niiden yhdistelmällä.
Lääkityksen tarpeen arvioi aina lääkäri, yleensä lääkehoito tarkoittaa SSRI-masennuslääkkeitä.
"Keinoja on paljon, ja ehdottomasti tätä kannattaa hoitaa. On myös mahdollista toipua kokonaan, mutta se vaatii aina aikaa ja rohkeutta, nojata kohti omaa ahdistustaan."
Lähteet: Helsingin Sanomat 26.4.2025 referaatti, kuvat Pexels ja Pixabay