Tyytymättömyys omaan kehoon

Vaikka olen kehopositiivinen, vähän keljuttaa, kun olen lihonut yli kuusi kiloa. Mutta en viitsi tai koe tarpeelliseksi laihduttaa. Varmaankin vähitellen hyväksyn nykyisen painoni.

Minä en ole mikään arvostelemaan kenenkään painoa. Minusta ihmiset saavat olla minkä painoisia tahansa, kun itse hyväksyvät painonsa. Olisi tympeää ja latteaa, jos kaikki olisivat kehollisesti samanlaisia.

Juuri ilmestynyt kirja Rakas keho kertoo suomalaisten naisten suhteesta kehoonsa. Kirjan ovat tehneet kehonkuvaongelmiin erikoistunut psykologi Katarina Menskanen ja valokuvaaja Heidi Strengell.

Jatkuva ulkonäöstä puhuminen ylläpitää ajatusta, että ulkonäkö olisi ihmistä merkittävästi määrittävä tekijä.

Jos ihminen ei pidä kehostaan tai jopa inhoaa sitä, elämästä katoaa nautinto ja mielenrauha. Kehotyytymättömyys ja kehoviha alkavat vaikuttaa elämään, tunteisiin, valintoihin.

Omaa ja toisten ulkonäköä kommentoivaa small talkia pitäisi vähentää. Jo pelkästään kohteliaaksi tarkoitettu "olet tainnut laihtua" -kommentti voi saada aikaan reaktion "miten lihava olen ennen ollut?"

Kirjan kirjoittaja Menskanen ehdottaa: "Entä jos kehuisimme enemmän sitä, mitä toiset osaavat, emmekä vain sitä, miltä he näyttävät."

Netissä on myös kampanjoita, joissa kannustetaan kehopositiivisuuteen ja sallitaan poikkeamia kauneusihanteista. Suomessa tunnetuin on Ylen lanseerama Vaakakapina. Siinä neuvotaan lopettamaan laihduttaminen ja aloittamaan elämä.

Kampanjat tuovat hyvin ongelmia esiin, mutta niihin suhtaudutaan usein marginaali-ilmiönä. Kehopositiivisuutta pidetään helposti tietyn ryhmän asiana.

Ylipainon rakenteellinen syrjintä tulee esiin esimerkiksi terveydenhoidossa. Kun ylipainoinen menee lääkäriin vaikkapa poskiontelontulehduksen vuoksi, lääkäri saattaa kehottaa laihduttamaan.

Kasvatuksessa asenne on usein se, että pojat ovat mitä tekevät ja tytöt miltä näyttävät.

Miten omaa kehonkuvaansa voisi muuttaa myönteisemmäksi? Menskasen mukaan moni ajattelee: "jos vain näyttäisin paremmalta, olisin onnellisempi tai itsevarmempi". Mutta eihän onni sijaitse kehon pinnalla vaan jossakin aivan muualla.

Suurin osa laihdutuskuureista on turhia. Pitemmällä aikavälillä vain noin viisi prosenttia laihdutuskuureista onnistuu. Pitäisi lopettaa kehon kurittaminen, toistuva kuurilaihduttaminen, jojoilu, tiukat dieetit. Kuurien sekoittama aineenvaihdunta voi mennä säästöliekille. Pikemminkin olisi tärkeää edistää omaa terveyttään, eikä vain tuijottaa vaakaa.

Lähteet: Helsingin Sanomat 12.9.2019, kuvat omat

Päivän vaatteet ja olen taas sairaalassa

Laitan tähän postaukseen kuvia pulskistuneesta itsestäni. Haluan olla ruti rehellinen: Olen nyt tällainen. Ja sillä selvä. Mies otti  kuvat ennen tätä sairaalakeikkaani. Osa kiloista ei ehkä näy kunnolla, koska ne häviävät pituuteeni. Olen 170 senttiä pitkä. Ja lihastakin on jonkin verran kuntosaliharrastukseni myötä. Olen lihonut kaikkiaan kuusi kiloa pahan kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Se ei toimi juuri ollenkaan. Lihomisen lisäksi muita oireita on jatkuva paleleminen - olen harkinnut saunaan muuttoa -, väsymys ja hiusten lähtö. En siis ole kovinkaan freesi. Mutta näillä mennään. Minne mennään? Sairaalaan.

Laihdutan sitten kun laihdutan. Sairaalaelämään kuuluu miltei tauoton syöminen. Aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltapala. Kotioloissa syön vain yhden lämpimän aterian päivässä ja päivälliseksi vihersmoothien tai ruisleivän juustolla ja esimerkiksi paprikalla. Välipaloiksi hedelmiä ja kohtuudella saksanpähkinöitä. Kahvikattina nautin sairaalan kahviajasta. Kotona ja töissä juon kahvia varmaankin yhteensä kymmenen kupillista. Täällä ei saa päiväkahvin jälkeen enää kahvia, siksi kittaan sitä varastoon kolme kuppia. Neljättä en ilkeä ottaa. Ja hitsit miten silti kahvihammasta kolottaa!

Minä olen sitä sukupolvea, että ruokaa ei saa jättää lautaselle. Niinpä en uskalla jättää. Pelkään, että jos jätän, saan tuiman läksytyksen. Mielikuvissani karttakepistä sormille. Ja siihen suuntaan. Taas täytyy kysyä (miksi minä kirjoitan tällaisia hölmöjä lauseita, jotka herättävät mielessäni kysymyksen: näillä mennään, siihen suuntaan): Siis mihin suuntaan? Nyt on valitettavasti päämäärä hukassa.

                      Rouva Serefina sylissä

Sairaalassa kun ollaan, huoneessa voi olla muitakin potilaita. Minulla  oli yksi huonekaveri. En tiedä miksi hänet siirrettiin toiseen huoneeseen. Ehkä hoitajat näki, ettei me tulla toimeen. Kotona me ei edes omisteta radiota. Tykätään miehen kanssa hiljaisuudesta. Sairaalakämppikseni kuunteli  ja minä jouduin kuuntelemaan hänen pientä radiotaan koko ajan aina, kun hän oli huoneessa. Hermot meni. Minneköhän ne meni? Ehkä lomalle jonnekin lämpöön ja aurinkoon.

Laihduttamista olen pohtinut. Nimenomaan mukasyvällisesti pohtinut. Viimeksi laihdutin kunnolla noin 20 vuotta sitten. Eli laihduttaminen on nyt minulle lähes uusi asia. Siksi jahkailen. Ehkä tässä jaarittelenkin. Tämä  pohdinta voi kestää viikon kaksi tai kuukauden kaksi, ja sitten ryhdyn toimiin -  ja siihen mennessä olen lihonut muutaman kilon lisää. En ole pohdinnoissani vielä niin pitkällä, että tietäisin miten toimin  ylimääräisiä kiloa vastaan. Edessä lienee tahtojen taistelu. Keho ja mieli taistella mätkii. Tai sulassa sovussa laihduttaa.

                               Korkkarihullun sisäsaappaat.

Vaikka tässä laihduttamisesta rutisen, olen edelleen kehopositiivinen. Kuten tämän viikon yhdessä postauksessa kerroin. Toistetaan tämä tärkeä asia: Ihminen voi painaa kuinka paljon tahansa, jos hän viihtyy kehossaan. Paino on yksityisasia. Kenelläkään ei ole oikeus arvostella sitä. Minulle on nyt vain käynyt niin - ehkä kuntoiluharrastusteni takia - etten viihdy kehossani. Siksi siitä pitää tehdä viihtyisämpi jossakin vaiheessa.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Lähteet: kuvat omat

Olenko jo tämän ikäinen?

Joo. Olen 52-vuotias.

Välillä havahdun siihen. Jo niin paljon. Elämää on vähemmän edessä kuin takana.

Silti aivoni surraavat välillä kuin parikymppisellä. Innostun, inspiroidun, kohkaan sinne tänne. Ulkoisesti ja ajatuksissani.

Ehkä oikean iän muistamisessa parhainta todistusaineistoa on jo 19- ja 17-vuotiaat tyttäreni. Jossakin välissä olen punnertanut heidät tähän maailmaan.

Alan olla siis jo möyheä akka. Mutta se ei ole vain klisee, että ikä on korvien välissä. En kertakaikkiaan tunne olevani 52-vuotias akan kutale.

En silti yritä olla ikuisesti nuori. Ikuinen teini. Pukeudun niin kuin aikuiset pukeutuvat. Napa ei näy. Naaman kohotusleikkaus, botox ja täyteaineet ei ole ollut vielä mielessä.

Mutta mistä sitä tietää, vaikka tulisivat myöhemmin mieleeni

Avioliitto on kestänyt 23 vuotta. Molemmat olemme miehen kanssa muuttuneet. Ja onneksi hyväksyneet toistemme muutokset.

Identiteetti eli pysyvämpi minäkäsitys voi matkan varrella muuttua esimerkiksi koettelevien tai iki-ihanien kokemusten myötä. Mutta en ole kokenut suurta identiteetti räjähdystä. Ei ole ollut myöskään neljänkympin tai viidenkympin kriisiä. Voihan kriisi tulla kuusikymppisenä.

Kuolema on enemmän läsnä. Näen ikään kuin sen reunat mutta keskustaa en. Suuri toiveeni on elää hyvin vanhaksi mummoksi. Silloin muun muassa hyväksyttäisiin paremmin kaikenlaiset oikut ja omituisuudet. Kaupankassalla etuileminen. Puhuminen suuremmalla äänellä. Nuorten kauhistelu. Mahdollinen kävelykepin heiluttelu.

Vanhuuden kehitystehtävänä on eheytyminen. Muistelussa kootaan itsestä kokonainen. Eheä.

Peiliin tuijottelu on vähentynyt iän myötä. Aamulla on pakko, kun meikkaan. Suuni ympärillä sulkeet. Kulmakarvojen välissä syvät rypyt. Kasvot valuvat vähitellen alaspäin. Mutta näin se menee.

Olen tätä toitottanut: Olen kehopositiivinen. Kannan selkä suorana painoni, ulkonäköni, vanhenemisen. Ikä on onneksi tuonut itsensä hyväksynnän ja armollisuuden.

Minusta on kehkeytynyt vähän rouva Suorasuu. Sanon suoraan, mitä ajattelen. Ikävä kyllä en ajattele sen seurauksia.

Ainakin kaksi piirrettäni on hyvin pysyviä: Olen onneton autokuski ja epäkäytännöllinen ihminen.

Miten koet ikäsi?

Lähteet: kuvat omat

Vielä ristiriidoista. Lisäksi keho ja paino on tullut liian tärkeiksi nuorilla aikuisilla.

Vaikka työtilanteeni hankaluudet rassaavat minua kovastikin. Tätä blogia kirjoittaessani saan ne edes joksikin aikaa pois mielestäni. Tämä on kuin vähän terapiaa surulliselle ololleni.


Sanoin eräille henkilöille tämän prosessin aloittaessamme, että tulen kirjoittamaan tunteitani blogiini. Koska ne on minulle aitoja ja tosia.

Pari päivää sitten eräs ihminen soitti varoittaakseen minua blogin käytöstä. Koko keskustelun alussa he kuittasivat olankohautuksella tiedon, kun sanoin, että tulen tämän prosessin tunnepuolta käsittelemään blogissani.

No, se siitä asiasta nyt. Ehkä palaan vielä asiaan. Vaikka kaiketi liikun vaarallisilla vesillä. Oman pesän likaaja.

Olen itse kehopositiivinen. En ole laihduttanut enää viiteen vuoteen.Vaikka olen lievästi ylipainoinen. Tämä keho on minulle ihan sopiva. Ajatelkoot muut mitä tahansa.

Huolestuttavaa on normaalipainoisten nuorten aikuisten  syömishäiriöt. Ne ei ole kliinistä anoreksiaa tai bulimiaa. Vaan häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Ruuasta tulee hyvin tärkeää ja se voi alkaa hallita elämää.

Tyytymättömyys omaan kehoon liittyy häiriintyneeseen syömiseen. On uskomatonta, että kolme neljästä nuorista naispuoleisesta aikuisesta ei ole tyytyväinen omaan kehoon.  Ja miehistä melkein puolet. Normaalipainoisista nuorista naisista vain 13 prosenttia ja miehistä 20 prosenttia on tyytyväisiä painoonsa. Nämä luvut heijastavat maailmaa missä elämme. Pitäisi olla täydellinen ja itsensä hallitseva. Ihanteena on vieläkin sairaalloisen laihat mallien vartalot.

Häiriintyneen syömisen syy on usein turvallisuuden ja hallinnan tunne. Maailma tuntuu hektiseltä, alati muutoksessa olevalta. Epävarmalta tulevaisuuden suhteen. On tyydyttävää, että edes jotakin voi hallita: syömistään ja kehoaan. Taustalla voi olla myös kyvyttömyys tunnistaa tunteita.

On tietty hyvä, että ihmiset ovat kiinnostuneita terveydestään.  Mutta onko se terveellistä välillä ahtaa kehonsa herkkuja täyteen. Ja olla seuraava päivä - ikään kuin rangaistukseksi - miltei syömättä.Mutta tämä terveysbuumi, terveysuskovaisuus, luo joillekin jatkuvaa kipuilua ruuan ja kehon suhteen. Ruoka-aineiden demonisoiminen ei ole hyvä juttu. Ei saisi syödä liikaa hiilihydraatteja. Gluteiini ja maitotuotteet ovat suorastaan helvetillisen pahaksi joillekin ihmisille.

Rento syöminen ei enää onnistu. Lääkärit ja sairaanhoitajat ei ota vakavasti normaalipainoista syömishäiriöistä. Vaikka pitäisi. Eihän se ole enää tervettä, että ruoka ja keho valtaavat ajatukset. Normaalipainoisen syömishäiriö kertoo siitä, ettei hän voi kokonaisvaltaisesti hyvin.

Toivon niin, että kaikki saisivat syödä nauttien.

Oletko sinä tyytyväinen kehoosi?

Lähteet: Helsingin Sanomat 30.11.2017, Kuvat Pexel, Pixabay