Miten luopua elämän suorittamisesta?

Ruotsissa on ollut syksyn mittaan paljon keskustelua siitä, miten jo alle 30 vuotiaat naiset uupuvat. Minusta tämän voi laajentaa koskemaan kaikenikäisiä naisia.

Nämä naiset eivät uuvu työttömyyden tai köyhyyden vuoksi. Aivan päinvastoin: heillä on hyvä työ ja ulkoiset asiat kuosissa.

Stoppi tulee, kun elämä on liian täynnä suorittamista. Jo pelkkä arki uuvuttaa.

                      Sitkeä kukka kukkii kuoleman läheisyydessä.

Joillekin naisille nykyään pelkkä työ ei saa tuntemaan itseään menestyneeksi. Siihen vaaditaan esimerkiksi hyvä ja terveellinen ruokavalio, kuntoilu, matkustelu... Kodinkin pitäisi olla viimeisen päälle. Sisustuslehtimäisesti sisustettu. Hienoa elämää olisi hyvä esitellä somessa.

Tietty pitää olla myös hyvä puoliso, äiti, isoäiti. Sosiaalisen elämän pitäisi kukoistaa.

Miksi naiset eivät aseta rajoja suorittamiselle? Toisaalta kyllä naiselta vaaditaan enemmän kuin mieheltä. Töiden jälkeen melko usein kotityöt on naisen harteilla. Ja kodinhan pitää olla edustava ja ruoka monipuolista. 

Tämä vähän kärkäs kirjoitus ei missään nimessä koske kaikkia naisia. Vain niitä joiden pitää suorittaa elämäänsä niin, että lopulta tulee uupumus.

Voi alkaa tuntumaan. Että mikään ei riitä. Uupuu. Poistuu sirkuksesta.

Onko sinulla mielestäsi tarpeeksi vapaa-aikaa?

 Lähteet: Helsingin Sanomat 19.10.2017, kuvat omat

Kirpputorilla tunnelmoimassa taas

Olen käynyt silloin tällöin kirpparilla rentoutumassa vanhan, hyvän ajan tunnelmassa. Rasiakauteni sen kun jatkuu. Olen keräillyt kaikenlaisia rasioita melkein vuoden. Eikä sille tunnu tulevan loppua.

Löysin kirpparilta tämän terveydenhoitajan vanhan laukun. Päätin oitis, että siitä tulee kukkien "koristeruukku".

Sitten laitoin siihen vanhanajan kukat anopin kielen ja syklaamin.

Sitten laukku 1950-luvulta olevalle pöydälle jo aiemmin kirpparilta ostamani "kukkapöytä" va`an viereen.

Tähän sopisi vanhan ajan musiikki: Marilyn Monroe My hart belongs to Daddy youtubesta.

Sitten varsinainen löytö. Sain puoleen hintaan netin myyntihinnasta Arabian käsinmaalatun teekannun.Se on vuosilta 1961-1972. Sen on maalannut  Ulla Procope. Kannun nimi on Rosmarin.

Sitten omituisesti kiinnostavat rasiat.

Kirpparilla jotenkin vain päätyy haastelemaan aika usein keräilyä harrastavien vanhempien herrojen kanssa. Heillä on yleensä hyvät puhelimet, josta he näyttävät aarteitaan. Ymmärrän heitä hyvin. He eivät ole tungettelevia seksuaalisia häiritsijöitä vaan vilpittömän innoissaan löydöistään. Joskus haastellessa voi vierähtää tuntikin.

   

Myyjä vakuutti tämän makeisrasian olevan 1970-luvulta. Mutta minun mielestä se vaikuttaa uudemmalta. Mutta eipä tuolla ole niin suurta välilä, koska olin jo ehtinyt ihastua sen iloisiin väreihin.

                                       Tämän tyyppisen paikkarasian muistan lapsuudestani.

                            Vanha ranskalainen puuterirasia.

    Vanha venäläinen teerasia.

Kylläpä noita kuvia kertyi. Vielä kun oppisi kuvaamaan ja saisi ostettua laadukkaamman kännykän. Esineitä olisi ollut enemmänkin. Mutta liika on liikaa. Rupesin tässä miettimään, että taidan olla jonkin sortin materialisti, koska ihastun esineisiin. Olen aina pitänyt itseäni idealistina. No, sovin näin itseni kanssa: Olen vanhan ajan esineiden materialisti.

Keräätkö sinä jotakin?

Lähteet:kuvat omat

Liikaa onnea?

Mediassa ei voi olla törmäämättä tähän ilmiöön: positiivinen ajattelu ja onnellisuus. Ne tuli Suomeen 2000-luvun alussa positiivisen psykologian myötä. Tule onnelliseksi! Toteuta itseäsi! Keinoja ihanaan elämään! Asenteesi ratkaisee! Ajattele positiivisesti! Ja niin edelleen.

Välillä asiasta toiseen. Seuraavista kuvista jotakin. Minulla oli pihalla kaksi emalivatia. Ne täyttyivät sadevedestä. Kuolleita lehtiä tippui niihin. Yhtenä aamuna ne oli jäässä. Ja minusta ne oli kauniita. Ihmettelen sitä, miten kermanvaaleaan emalipintaan muodostui itsestään tuollaisia kiemuraisia, ,jänniä kuvioita.

Onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky kirjoitti vuonna 2008 bestsellerin. Siinä hän väitti, että noin puolet onnellisuudesta johtuu geeneistä, vain 10% ympäristöstä ja jopa 40% asenteesta. Hänen mukaansa onnellisuuteen voi vaikuttaa positiivisella ajattelulla, koska aivot ovat muokkautuva elin.

Tietenkin onnellisuudesta tuli iso bisnes. Nopeasti syntyi elämäntaitovalmentajien ja kaikenmoisten onnellisuusgurujen joukko. Some täyttyi motivaatiolauseista ja onnellisuuskuvista.

Jotkut ovat jo arvostelleet tätä ilmiötä. Tommi Melander kirjoitti viime vuonna essee-kokoelman Onnellisuudesta. Kirjan mukaan onnellisuutta ei pidetä enää hyvän elämän sivutuotteena. Vaan siitä on tullut elämän korkein päämäärä. Melkeinpä vaatimus. Ollaan siirrytty "onnellisuuden diktatuuriin".

Naapurin Lehtisten kukkia elokuussa

Masennuksen lisääntyminen voi osaltaan johtua siitä, että onnellisuutta korostetaan liikaa. Länsimaissa on nykyisin melkein pakko olla onnellinen.Sosiaalipsykologi Brock Bastian sanoo: "Jos positiivisuuskuvastoa ja sen ylläpitämää onnellisuusharhaa ei korjata, masennusepidemia laajenee."

Surua, pettymystä, ikävää oloa ei länsimaissa pidetä enää normaaleina tunteina vaan merkkeinä epäonnistumisesta.

Ihmiset eivät haluaisi katsella sitä, kun toisella menee huonosti - jos vaikkapa sairastuu vakavasti - ja saattavat jopa hylätä hänet.

Ei ole mitään pahaa siinä, että etsimme onneamme. Siitä tulee ongelma vasta sitten, kun alamme uskoa, että meidän pitäisi olla onnellisia jatkuvasti.

Omassa elämässäni hyväksyn elämän haurauden. Hyväksyn myös surulliset tunteet, ikävän olon, vaikka ne välillä tuntuisivat raskailta kokea. Elämä on - fraasimaisesti sanottuna - valoa ja pimeyttä. Jotkut vastoinkäymiset voivat vahvistaa ihmistä, jos ne eivät ole liian suuria. Jos ovat silloin ne saattavat traumatisoida.

Pidän sanonnasta: Ruoho taipuu tuulessa, mutta ei katkea. Uskon, että elämässään kovia kokenut ihminen ei muutu supervahvaksi sanonnan "Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa" mukaisesti. Vaan hän muttuu herkemmäksi ja empaattisemmaksi ihmiseksi.

Mitä mieltä sinä olet positiivisesta ajattelusta ja onnellisuuden korostamisesta?

    Talvi tekee tuloaan.

Lähteet: Helsingin Sanomat 22.10.2017, kuvat omat

Työpäivän asu perjantaina ennen syyslomaa

Viime perjantaina taisi olla iloinen olo syysloman alkaessa. Maanantaina taas töihin. Miten suu sitten pannaan?No, kyllä se siitä lähtee. Taas kerran.

Sain suuren innoituksen viime talvena 1950-luvun tyyppisiin mekkoihin. Lääpälläni hankin niitä useamman.

Kuvan mekko ilman mustaa paitaa on mielestäni niin nätti, että se sopisi juhliinkin. Olen vähän ylipukeutunut. Mutta mieluummin yli- kuin alipukeutunut. Mekosta on ollut kuva tässä blogin tekeleessä huhtikuussa. Jolloin olin vallan innostunut esittelemään melkein kaikki mekkoni. Nyt ja heti-filosofiani mukaisesti. Postaus oli nimeltään Laiduttamisen loppu, suhteita ja harrastuksia.

Kuvanlaatu on taas kehno. Mutta parhaimpamme yritimme. Hihitellen. Ystäväni Arjan kanssa. Yleensä murjotan  ja ahdistunkin valokuvissa. Arja saa minut nauramaan.

Miksi niin sanotusti vähän ylipukeuduin? Sattui vain huvittamaan aamulla laittaa tämä mekko päälle. Tämä on asian ydin. Huvittaminen. Tunnepukeutuminen. Ja minä pukeudin justiinsa niin kuin itse haluan. Olkoot muut mitä mieltä tahansa. Aivan rauhassa.

              Ohikiidän kameran edestä.

Juha Tapion Ohikiitävää kappale kertoo mielestäni hyvin elämästä:Kaikki on ohikiitävää. Ohimenevää. Miksi ei tarttuisi pieneen hetkeen? Carpe diem. Miksi ei siis voisi elää omannäköistä elämää?

Jotenkin ei tunnu - vain minun mielestäni - mukavalta ja sopivalta näyttää käsivarsiaan tähän vuodenaikaan. Siksi mekon alla pitkähihainen paita. Näyttää vähän omituiselta. Mutta minkäs teet. Aivoituksilleni.

Mekko on siis viime talvelta. Merkki Anna Field. Villatakki, jota pidän, jos ei ole pitkähihaista paitaa alla, on Espritin. Anna Fieldillä on hyvä hinta-laatusuhde. Mekot aina alta viidenkympin. Tämänkin mekon kangas on laadukasta ja paksua. Tykkään kuosista. Anna Fieldin neuleet eivät sitten olekaan kovin hyvälaatuisia.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Onko sinulla lempimekkoa?

  Jo vähän lumiset vaahteranlehdet. Niin talvi tulee taas.

Lähteet: kuvat omat

Miten pärjätä ilkeän ihmisen kanssa töissä?

Onneksi nykyisessä työpaikassani ei ole ilkeitä ihmisiä. Mutta kokemusta on edellisistä työpaikoista.

Huono käytös voi tarttua, ja siinä samalla voi itsekin muuttua kyyniseksi.

Stanfordin yliopiston psykologian professori Robert Sutton on kirjoittanut muun muassa kirjan The Asshole Survival Guide. Nimi on paljon puhuva.

Sutton määrittelee ilkeän ihmisen: hänet tavatessamme tunnemme itsemme huonoksi, epäkunnioitetuksi, loukatuksi, ahdistuneeksi.

Ennen toisen määrittelyä ilkeäksi kannattaa pohtia. Että olenko vain herkkänahkainen ottamaan vastaan asiallista kritiikkiä? Tai laukaiseeko jokin omassa käytöksessä toisten huonon käytöksen?

Jos nämä jutut on pohdittu, eikä syytä löydy itsestä, kannattaa jotenkin reagoida ilkeilijään.

1)Puhu ilkeälle ihmiselle.

Hyvin perusteltu ja kunnioittavaan sävyyn annettu palaute ilkeälle ihmiselle voi hyvinkin tehota, jos on vielä esittää konkreettisia esimerkkejä ilkeydestä.

2)Puhu pomollesi, työsuojeluvaltuutetulle ja työterveyslääkärille, jos muutkin työntekijät ovat samaa mieltä kanssasi.

3)Välttele.

Mitä harvemmin ilkimyksen kohtaa, sitä vähemmän tämä ankeuttaa elämää.

4)Suojele mieltäsi.

Kannattaa puhua työkavereiden kanssa ilkeilijästä. Usein on niin, että ilkeä ihminen on muillekin ilkeä. Ilkeily ei tunnu niin pahalta, kun tietää, ettei se ole henkilökohtaista.

Suttonin mukaan itsensä voi etäännyttää asiasta seuraavalla tavalla: "Katso rauhallisesti vauhtiin päässyttä ilkeilijää ja kuvittele olevasi lääkäri, joka diagnosoi potilaansa sairastavan vakavaa kusipäisyyttä. Mitä oudompaa ilkeilyä, sitä kiinnostavampi tapaus."

5)Taistele.

Älä kuitenkaan alennu ilkeilijän keinoihin. Sutton neuvoo keräämään kattavan todistusaineiston. Muun muassa säilyttämään ilkeät sähköpostit ja somekommentit. Niitä voi käyttää taistelussa ilkimystä vastaan.

6)Häivy ennen kuin kyynistyt.

Jos on vaikka mahdollista vaihtaa osastoa töissä, tee se. Muuten saatat itsekin ajan myötä muuttua ilkeäksi. Mutta älä koskaan jätä työpaikkaasi yhden ilkimyksen takia! Se on hänen tehtävänsä.

Onko sinulla joskus ollut ilkeää työkaveria?

Lähteet: Helsingin Sanomat 15.10.2017, kuvat Pexel