Olen EPÄKÄSITYÖIHMINEN ja huono oppilas

Sanotaanhan sitä: epäkäytännöllinen, epäitsekäs... Joten päädyin käyttämään tuota pikkasen  sanahirviöltä kuulostavaa sanaa: epäkäsityöihiminen. Anteeksi kielen vaalijoille. Kädetön- jota sitäkin tällaisissa tilanteissa käytetään - olisi kuulostanut liian hurjalta.Kuitenkin molemmat kädet toimivat välillä ihan sutjakkaasti. Ja osaan sentään tehdä jotakin käytännöllistä.

Vaikka kovasti haluaisin olla käsityöihminen. Ihailen käsistään käteviä ihmisiä. Olen itse aina ollut tumpelo käsitöissä.

Johdantoa epäkäsityöihmisyyteen lapsuudesta ja nuoruudesta

Muistan kun ala-asteen viidennellä luokalla neuloin lapasia koko vuoden. Siis yksiä lapasia.

Jouduin toukokuussa jäämään neulomaan niitä loppuun joillakin välitunneilla. Käsityönumero - sekin armosta -kuutonen.

Kaikenlaista muuta mukavaa käsityötunneilla keksin kuin itse käsityöt.

Olen tavattoman iloinen. Että en ole ollut oma opettajani ala- ja yläasteella. Olisi pinna kiristynyt.  Ala-asteella olin tavattoman vilkas. Osain kyllä lukea jo 4-vuotiaana, mutta ei se oppilaana minusta mallikelpoista tehnyt. Olin aina jotakin - muuta - puuhaamassa.

Yläasteella olin punkkari ja minua nimitettiin Karju-Marjaksi. Koska yksinkertaisesti karjuin niin paljon. Kaikille. Myös opettajille. Minulla oli tavattoman kova ääni. Olin kai omaksunut sen veljieni kanssa jatkuvasti tapellessa. Ainut keino pitää puoleni.

   Tämä kuvaa ehkä vähän sekavaa murrosikäistä minua. Pinnalla ja pinnan alla on paljon.


Esimerkiksi matematiikan opettaja, näin jälkeen päin tajuttuna ,pelkäsi minua. Olin erittäin hyvä matematiikassa.

Mutta olin usein tyytymätön - siis vain minun mielestäni - opettajan heikkoon opetustapaan ja hitauteen. Tulen muistamaan aina hänen jotenkin heiveröiset sanansa minulle: "Älä, Marja, aina huuda minulle. On täällä muitakin oppilaita. Ehkä vähän hitaampia kuin sinä." 

Voi että miten teiniangstisssani halveksin sitä ukkelia. Nyt - itse opettajana - ymmärrän ja säälin. 

"Hei,Sulo matikanmaikka, jos luet tätä. Anna anteeksi. Olen nyt itsekin ope. Mutta en onneksi yläasteella. Ei muistella pahalla. Kiitos kympeistä matikassa. Vaikka käyttäydyin ääliömäisesti.Mutta olin kaunis, rohkea, vapaa, syntynyt voittamaan.  Kuten Pelle Miljoona silloin lauloi."

Lukiossa rauhoituin ja hiljenin. Kotitilanteeni takia. Ja kai muutenkin. Mutta kympit säilyivät matikassa, fysiikassa ja kemiassa.

Anteeksi. Unohduin muistelemaan. Olen nostalginen luonne. Yritän nyt saada tähän ehkä vähitellen dementoituvaan mieleeni. Oliko minulla kymppi jossakin humanistisessa aineessa. Joihin lopulta päädyin. Taisi olla historiassa ja kuvaamataidossa.  En ole aivan varma.

Muun muassa kerran toin ala-asteella tylsälle käsityötunnille kotoa kuumemittarin. Jonka särjimme parin muun vähän holtittoman kanssa. Ja seurasimme elohopean ihmeellistä liikettä yhdessä nurkassa.

Saimme vapaasti valita paikat. Missä tehdä "käsitöitä". Ja mehän tehtiin. Suorastaan tieteellistä työtä.

Eikä jääty edes kiinni. Niin keskittyneen näköisiä oltiin. Ja opettaja laiskanpuoleinen.

Rakas välittävä mummoni antoi minulle ala-asteikäisenä joululahjaksi tuolloin suosittuja pieniä liinoja, joihin oli merkitty valmiiksi ristipistotyön pohja. Onko se oikea sana? Kuitenkin haalealla piirretty kuvio, jonka saisi sitten täyttää ristipistokirjailuna.

Mitä minä tein? Piirsin kuviot tusseilla. Se oli nopeampaa, helpompaa, kätevämpää. Että sellainen käsitöiden tekijä.

Uudet verhot olohuoheeseen

Muutama päivä sitten päätin vaihtaa olohuoneen toiseen ikkunaan verhot. Vanhat olivat valkeat.

               Tajusin ottaa kuvan vasta kun olin innokkaana ja ripeästi inspiraation                                   vallassa  irroittanut vanhat   verhot.

Aloin kaivata muodikasta ruskeaa. Itse asiassa verhot on ruskeankultaiset. Väri ei näy kunnolla näissä minun aloittelijan ja heikkolaatuisen kännykän kuvista.

Minulla oli taas mukakiire toteuttaa visioni. Joten ostin valmiit sivuverhot. Mielestäni kovinkin kauniit.

Mutta ne oli liian pitkät. En tietenkään kaupassa kiinnittänyt huomiota tällaisiin "sivuseikkoihin". Esimerkiksi verhojen kokoon.

Vaan miltä ne noin niin kuin näytti.

En osaa ommella ompelukoneella. En sitäkään koulussa oppinut. Eikä äidistä ollut opettajaksi.

Lopulta opettaja ei antanut minun enää edes  harjoitella. Hänellä ei ehkä ollut vahvat hermot. Tai hän ajatteli ehkä sormieni turvallisuutta.  Koska minusta oli kiva kaahata. 

Niin kuin nykyisin autolla. Sulan aikaan.

Joten näpsäkästi päätin taittaa verhot ylhäältä. En edes tiedä. Mikä on oikea sana. Laskos? Taite?  Sauma? Näin niistä tulisi lyhyemmät. Päättelin.

Käytin apuna omasta mielestäni miltei professionaalisesti nuppineuloja. Koska en osaa ommella käsinkään. Jotta taitteesta/laskoksesta /saumasta olisi tullut suora.

Panin "kekseliäästi" uuden verhon lattialla, ja vanhan verhon sen päälle saadakseni tavoitellun pituuden.

Pujottelin nuppineulat lyhennyskohtaan. Kutsutaan sitä nyt vaikka taitokseksi.

Homman jälkeen ihailin. Että ovatpa nuppineulat suorassa. Ja vielä jotenkin pirtsakan näköisiä.

Kun nostin uuden verhon ylös. Huomasin. Että nuppineulat oli tarttuneet myös vanhaan verhoon.

Tarkoitus ei ollut ripustaa tuplaverhoja.

Voi hemmetti. Tämä mahdollisuus ei juolahtanut mieleenikään.

Ei kun uudestaan hommiin. Epäkäsityöihmistä harmitti. Harmitti kovasti. Jos polttaisin tupakkaa. Olisin varmasti mennyt tupakalle.

Jokin syy pieneen hengähdystaukoon. Korvasin sen päästämällä liudan rumia sanoja suustani.

Vähän helpotti.

Ähkin sitten valmiit verhot sadatellen kiinni verhoklipsuihin. En tiedä. Onko tämäkään sana oikea, verhoklipsu?

Lopputulos ei ollut hääppönen. Miksi taite ei ollut suora? Vaikka keskityin ja paikoin tunsin itseni miltei käsityöihmiseksi. 

Ja voin vannoa, että iloisenoloiset nuppineulat oli suorassa!

Tähän asti olen aina ompeluttanut verhot. Mukakiireisenäkin. Tämän käsityöihminenleikkini jälkeen ompelutan edelleen. Ei minusta käytännöllistä naista saa. 

No, onneksi tytär ja mies eivät huomanneet mitään. Mies jopa kehaisi. Että verhot tuovat jotenkin 1940-luvun tunnelmaa olohuoneeseen. 

Ajattelin mielessäni. Että silloinhan oli sota-aika. Kaikesta puutetta ja kaikki sekaisin.

Mutta olin hiljaa ajatuksestani. Tietysti. Kiittelin vain kehuista.

Liihottelin mielikuvituksessani hetken ajan oikeana käsityöihmisenä.



Lähteet: kuvat omat