Mediassa ei voi olla törmäämättä tähän ilmiöön: positiivinen ajattelu ja onnellisuus. Ne tuli Suomeen 2000-luvun alussa positiivisen psykologian myötä. Tule onnelliseksi! Toteuta itseäsi! Keinoja ihanaan elämään! Asenteesi ratkaisee! Ajattele positiivisesti! Ja niin edelleen.
Välillä asiasta toiseen. Seuraavista kuvista jotakin. Minulla oli pihalla kaksi emalivatia. Ne täyttyivät sadevedestä. Kuolleita lehtiä tippui niihin. Yhtenä aamuna ne oli jäässä. Ja minusta ne oli kauniita. Ihmettelen sitä, miten kermanvaaleaan emalipintaan muodostui itsestään tuollaisia kiemuraisia, ,jänniä kuvioita.
Onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky kirjoitti vuonna 2008 bestsellerin. Siinä hän väitti, että noin puolet onnellisuudesta johtuu geeneistä, vain 10% ympäristöstä ja jopa 40% asenteesta. Hänen mukaansa onnellisuuteen voi vaikuttaa positiivisella ajattelulla, koska aivot ovat muokkautuva elin.
Tietenkin onnellisuudesta tuli iso bisnes. Nopeasti syntyi elämäntaitovalmentajien ja kaikenmoisten onnellisuusgurujen joukko. Some täyttyi motivaatiolauseista ja onnellisuuskuvista.
Jotkut ovat jo arvostelleet tätä ilmiötä. Tommi Melander kirjoitti viime vuonna essee-kokoelman Onnellisuudesta. Kirjan mukaan onnellisuutta ei pidetä enää hyvän elämän sivutuotteena. Vaan siitä on tullut elämän korkein päämäärä. Melkeinpä vaatimus. Ollaan siirrytty "onnellisuuden diktatuuriin".
Naapurin Lehtisten kukkia elokuussa
Masennuksen lisääntyminen voi osaltaan johtua siitä, että onnellisuutta korostetaan liikaa. Länsimaissa on nykyisin melkein pakko olla onnellinen.Sosiaalipsykologi Brock Bastian sanoo: "Jos positiivisuuskuvastoa ja sen ylläpitämää onnellisuusharhaa ei korjata, masennusepidemia laajenee."
Surua, pettymystä, ikävää oloa ei länsimaissa pidetä enää normaaleina tunteina vaan merkkeinä epäonnistumisesta.
Ihmiset eivät haluaisi katsella sitä, kun toisella menee huonosti - jos vaikkapa sairastuu vakavasti - ja saattavat jopa hylätä hänet.
Ei ole mitään pahaa siinä, että etsimme onneamme. Siitä tulee ongelma vasta sitten, kun alamme uskoa, että meidän pitäisi olla onnellisia jatkuvasti.
Omassa elämässäni hyväksyn elämän haurauden. Hyväksyn myös surulliset tunteet, ikävän olon, vaikka ne välillä tuntuisivat raskailta kokea. Elämä on - fraasimaisesti sanottuna - valoa ja pimeyttä. Jotkut vastoinkäymiset voivat vahvistaa ihmistä, jos ne eivät ole liian suuria. Jos ovat silloin ne saattavat traumatisoida.
Pidän sanonnasta: Ruoho taipuu tuulessa, mutta ei katkea. Uskon, että elämässään kovia kokenut ihminen ei muutu supervahvaksi sanonnan "Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa" mukaisesti. Vaan hän muttuu herkemmäksi ja empaattisemmaksi ihmiseksi.
Mitä mieltä sinä olet positiivisesta ajattelusta ja onnellisuuden korostamisesta?
Lähteet: Helsingin Sanomat 22.10.2017, kuvat omat
Onnellisuus lähtee pienistä asioista. Linnunlaulusta, ensilumesta, vapaudesta. Ei onnillisuutta tunne, jos ei pysty näkemään pienissä asioissa onnea :) Tämä on mun mielipide.
VastaaPoistaKiitos Melissa kommentistasi. Olisi ihanaa, jos ihmiset ymmärtäisivät nuo pienet asiat onnen tuojina. Niin moni haluaa suuria.
PoistaHuomenta Marja ihanat kuvat ja hyvä aihe. Pakkopositiivisuus on yksi ällöimpiä asioita, joita on keksitty. Kritisoin jo nuorempana sitä, että jonkin onnettomuuden tai sairauden äärellä lääkäri tarjosi mielialapillereitä. Mitä!? Eikö ihminen saa tuntea surua ja tuskaa? Väitän, että olen ollut valtaosan elämästäni onnellinen, vaikka siinä on ollut kaikkea, mitä elämään mahtuu - myös sairautta ja muuta ei niin toivottavaa. Surullisuus, alakulo tai vihaisuus eivät sulje onnellisuutta pois. Hyvää sunnuntaita Marja!
VastaaPoistaKiitos, Kirsti, kommentistasi. Tuo mainitsemasi pakkopositiivisuus inhottaa miniakin. Ollaan pinnallisesti hetkessä. Hehkutetaan. On inhimillistä ja hyvää, että hyväksyy myös elämän varjot."Surullisuus, alakulo tai vihaisuus eivät sulje onnellisuutta pois." Hienosti oivallettu. Hyvää lepopäivää myös sinulle.
PoistaMinä uskon siihen, että positiivinen asenne tuo positiivisia asioita elämään. Vaikka ne olisivatkin ihan "basic" juttuja, mutta uskon, että oma asenne vaikuttaa paljon. Esimerkiksi jos myöhästyy bussista, koska se on peruttu/etuajassa, niin voi jäädä kiukuttelemaan tai ajattelemaan, että "hei, ehtiipä katsoa vähän maisemia". Ja toivoa, että ei ole pahasti myöhässä, kun seuraava bussi tulee.
VastaaPoistahttp://pisteitaruudulla.blogspot.com
Kiitos Outi kommentistasi. Positiivinen asenne on ihan jees. Jos se on aito. Eikä synny ajatuksesta, että minun pitää olla positiivinen, jotta hyviä asioita tapahtuisi.
PoistaHyvä kirjoitus, Marja. Hyvä on muistuttaa meitä onnessa kilvoittelijoita elämän tosiasioista. Itse opettelen hyväksymään t y y n e s t i sen, että toisinaan on surullinen olo ... joistakin vanhoista asioista, joita en ole ehtinyt aikoinaan surra. Yritän pysähtyä tuntemaan ja suremaan. Ja yllättävää on ollut se, että sehän menee ohi, se suru, ja sitten on taas aika kevyt olla.
VastaaPoistaKiitos, Eeva, kommentistasi. Kun antaa ikävienkin tunteiden tulla tietoisuuteen ja melskata siellä aikansa. Niistä voi päästää irti. Mukavaa viikon alkua sinulle.
PoistaMahtava kirjoitus! Enpä ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi, että liika onnellisuus voi aiheuttaa masennusta, mutta siinä on kyllä ihan ideaa! Kultainen keskitie on kaikessa paras! Ei liikaa mitään!
VastaaPoistaKivaa uutta viikkoa!
Kiitos Minnea kommentistasi. Juuri se kultainen keskitie olisi paras. Hyvää arkea, tavallista elämää. Ei vain loputonta onnen etsintää.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista"Ei ole mitään pahaa siinä, että etsimme onneamme. Siitä tulee ongelma vasta sitten, kun alamme uskoa, että meidän pitäisi olla onnellisia jatkuvasti."
VastaaPoistaHyvin sanottu, hieno postaus!
Kiitos Niina kommentistasi. Eihän onnellisuus saisi olla päämäärä sinänsä vaan se matka. Kivaa viikon alkua sinulle.
Poista