Elämää maalla 92.

                      Osittain syöty suklaa-päärynäkakku.

Taas  on yksi viikko hujahtanut. Tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin aika kuluu. Kuudenkympin kriisini on ohi. Kun täytin 60 vuotta, olin aivan hermona. Tilasin kasvoseerumeita ja voiteita. Olen käyttänyt vain luonnonkosmetiikka kymmenen vuotta. Oikeasti uskon, etteivät mitkään ryppyvoiteet ja seerumit estä kavojen rypistymistä. Tilasin tätä kosmetiikkaa rauhoittamaan mieltä - aivan hullua. Mutta tämä lievensi kriisiäni. Lutraan nyt niillä.

Kuudenkympin kriisiini vaikutti sekin, että ajattelen olevani nyt lähempänä kuolemaa. Minulla on kakkostyypin diabetes ja ehkä kuolen sen sivuoireisiin. Maksa, munuaiset tai haima pettää. En tule elämään kovinkaan pitkään. Mummoni eli 85-vuotiaaksi. Isä kuoli itsemurhaan vain 46-vuotiaana. Äiti alkoholiin 60-vuotiaana. Sisko keuhkosyöpään 49-vuotiaana. Veljelläni oli paksusuolen syöpä, mistä hän toipui. En osaa arvailla, miten pitkään isäni ja äitini olisivat eläneet, jos olisivat kokeneet luonnollisen kuoleman. Isä ehkä aika pitkään.

En pelkää kuolemaa kovinkaan paljon. Siihen vaikuttaa - omituisesti - tyttäreni kuolema 21-vuotiaana. Kuoleman syytä ei löydetty. Sellaista on muka ekstrakti luonnontiede. Neljässä vuodessa pahin, tuskainen suru lieveni. Nyt osaan elää surun kanssa. Silti tyttäreni on ajatuksissa melkein joka päivä. Tyttäreni kuoleman jälkeen käsittelin kuolemaa paljonkin. Ehkä siksi en pelkää.

Uskon, että tapaan tyttäreni kuoleman jälkeen. Uskon ikuiseen elämään. Kuollessa tietoisuus säilyy, vaikka ruumis mätänee. Tietoisuus voi olla kärpäsen kokoinen tai sitä pienempi tai todella suuri. Se voi ottaa monia muotoja ja suuruuksia. En usko perinteisesti taivaaseen ja sielun kuolemattomuuteen vaan vain tietoisuuteen. Universumissa on tilaa kaikille tietoisuuksille.

Viime yönä heräsin kummasti jo neljältä. Yleensä nukun todella hyvin. Nyt kaamoksen aikaan jopa 9-10 tuntia. Siispä paistoin ranskalaiset maalaisleivät, jotka olivat jääkaapissa  yölevolla. Sitten menin takaisin sänkyyn ja vain ajattelin kaikenlaista. Aamu yhdeksältä tein reissumiesten (reissumimmien) taikinan - eli hapanjuurileipominen jatkuu vireästi - olen hullu hapanjuurileipoja.

Viime lauantaina oli viimeiset pikkujoulut. Otin rauhallisesti, join kaksi annosta viiniä ja vettä. Muistan kaamean krapulan viime viikolta. Kolme päivää meni elämästäni hukkaan sairastettuani sitä. Minulle ahdistuksesta kärsivää ei alkoholi sovi.

En ole tehnyt mitään jouluvalmisteluja. En ole laittanut valoja sun muuta. En polta kynttilöitä. Kranssin tein itse, koska tykkään sen teosta. Pakastimet ovat niin täynnä, ettei niihin sovi lanttu-, porkkana-, peruna- ja punajuuri-sinihomejuustolaatikot. En halua alkaa sählätä niitä joulunaluspäivinä. Ja joulu nostaa erityisesti mieleen tyttäreni kuoleman. En siis tee "täydellistä" joulua. Rosollin teen itse. Niin saan kasviksista ja omenasta rustiikkeja palasia, ja rosolli on raikasta. Myös lasimestarin sillin teen itse. Sekin on silloin hyvin raikasta. Lihaa meillä ei jouluna ole. Seitan"kinkkua" sen sijaan. Joulutorttuja, taatelikakkuja ja hapanjuuri saaristolaisleipää teen.

Olen huolissani miehestäni. Hänellä on niin paljon kaikkea. Hän huolehtii Alzheimerin tautia sairastavan isänsä laskuista ja muista paperihommista. Hänen tätinsä kuoli, ja mies on hoitanut kuolinpesään kuuluvia asioita, muun muassa tädin talon myymisestä. Se on Helsingissä Malmilla.

Lisäksi mies auttaa aivoinfarktin saaneen ystävänsä asioissa ja soittokaverinsa apteekissa käymisessä. Ja tämän kaiken lisäksi hänellä on työnsä. Pelkään, että mies uupuu. Hän on jo uupunut muutamia vuosia sitten ja oli sairauslomalla kuukauden.

Elän nykyisin kotirouvana - melko laiskana sellaisena. Muun muassa siivoan vain kolmen viikon välein, täytän ja tyhjennän astiapesu- ja pyykkikonetta. Viikkaan vaatteet. Lämmitän uunit. Kokkaan ja tietty leivon hapanjuuresta. Itsenäisyyspäiväksi tein suklaa-päärynä kakun. Se on oikea sairauspommi. Tumma suklaalevy, ruokosokeria, päärynöitä, puoli desiä kaakaota, kermaa, vehnäjauhoja, vaniljasokeria, leivinjauhetta ja voita. Minä en diabeetikkona voi syödä sitä kovinkaan paljon. Mies voi nauttia sitä kermavaahdon kanssa. Ei mieskään kovin terve ole. Hänellä on verenpainetta ja huonoa kolesterolia.

Ei miehen kanssa muistettu katsoa itsenäisyyspäivänä linnan juhlia, vaikka se on ollut tapana. No, lehdistä näki niitten kulun. Hyvä, että Eppu Normaali oli kutsuttu.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Pärstäkuva minusta. En käytä lainkaan silmämeikkiä. Vain huulipunaa ja kulmaväriä.

Vähemmän tunnettu syömishäiriö: ortoreksia.

 

Kunnon ihminen ajattelee, mitä suuhunsa laittaa. Terveydestä - mitä se ikinä tarkoittaa - ei ole haittaakaan. Tai voiko sittenkin olla?

Voi, vastaa laillistettu ravitsemusterapeutti Jonna Heinonen. Heinonen on vuosien ajan perehtynyt vinoutuneeseen syömiseen, kuten ortoreksiaan, joka kuuluu epätyypillisiin syömishäiiriöihin.

Ortoreksiassa on pakkomielteinen tarve syödä liian terveellisesti. Määritelmä on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Yhteiskunta hyväksyy niitä, jotka optivoivat ruokavaliota.

Häiriintyneeksi syöminen muuttuu, kun terveellisyys menee överiksi ja aiheuttaa enemmän pahoinvointia kuin hyvinvointia", Heinonen summaa.

Vaikutuksensa on myös terveyden ihannoinnilla ja esteettisillä lajeilla, kuten fitneksellä. "Ei ole niin, että fitness on yhtä kuin ortoreksia. Mutta selvää on, että tiukasti rajatulla elämäntyylillä on lieveilmiönsä", Heinonen sanoo.

Ortoreksiassa varsinainen ulkomuoto on toissijainen asia. Tästä huolimatta paino saattaa pudota. Ruokaa ei usein saa riittävästi, kun syömisen säännöt ovat niin joustamattomia. Tällöin voi tulla myös puutostiloja.

Ortoreksian alkamisen taustalla on monesti joku erityisruokavalio. Yksi päättää olla vegaani, toinen suitsuttaa ketoruokavaliota.

Kun ihminen tuntee tarvetta liikkua pakonomaisesti, taustalla saattaa olla ortoreksian sijaan kehonkuvahäiriö.

Ortoreksia jää usein diagnosoimatta, koska sitä ei välttämättä pidetä epänormaalina vaan pidetään jopa tavoiteltavana tapana elää.

"Jos uskoo tekevänsä oikeita asioita, ihmisen mieli menee helposti kuplaan. Huomaamatta jää, että omat syömistavat ovat ovat kääntyneet terveyttä vastaan", Heinonen sanoo.

Usein vasta käynti verikokeissa tai puntarilla saattaa paljastaa totuuden. Heinonen muistuttaa, että jos sairauden tunto puuttuu kokonaan, toista on miltei mahdotonta auttaa. Monesti herääminen vaatii jonkinlaisen kriisin. Tilanteen, jossa ihminen voi ymmärtää, ettei tämä ole kaiken kärsimisen arvoista.

Pääseekö ruokahälyä koskaan eroon? Viekö syömisen ajattelu energiaa? Pidänkö saarnoja läheisille? Onko lähipiiri kaventunut?

Kun Heinonen alkaa hoitaa ortoreksiasta kärsivää, keskiössä on radikaali rohkeus. Hän muun muassa neuvoo ihmistä kauppaan ja valitsemaan tuotteen puhtaasti sen perusteella, miltä olettaa sen maistuvan. "Eikä yhtään sen perusteella, mitä ravintoainetaulukossa lukee. Taulukkoon ei tarvitse katsoakaan."

Lähteet: Helsingin Sanomat 25.10.2025, kuvat Pexels, Pixabay

Rauhoita yliaktiivinen mieli

 

Kaikilla on sisäinen suojelija, joka on eräänlainen turvallisuustutka, jonka tehtävänä on etsiä uhkia ympäristöstä.

Tämä tutka on usein miellyttäjillä yliaktiivinen. Se hakee joka hetki vaaran aineksia muiden ilmeistä, eleistä ja äänenpainoista. Olenko turvassa tässä tilanteessa, vai onko tässä vaaran mahdollisuus?

Toisten mielipiteillä on miellyttäjän maailmassa korostuneen suuri merkitys. Hän tarkkailee ja arvioi, mitä muut tarvitsevat. Omat tunteet ja ajatukset jäävät ilmaisematta.

Tämän taustalla voi olla esimerkiksi pitkittynyttä stressiä ja traumaattisia tapahtumia, mutta tapa voi liittyä myös synnynnäiseen temperamenttiin ja herkkyyteen. Tunneherkkä saattaa traumatisoitua asioista, jotka joku toinen ohittaisi olankohotuksella.

Ylivirittynyttä mieltä voi tyynnytellä niin, että opettelee hermoston itsesäätelyä. Jo se voi auttaa, että keskittyy hengittämään syvään alavatsaan ja alaselkään asti. Itselleen voi puhua kuin pikkulapselle, että ei ole mitään hätää, vaikka keho antaa viestin vaarasta. Itseään voi silittää tai halata, sillä hermosto tykkää paineen tunteesta.

Miellyttäjä miellyttää muita, koska hän väistelee alitajuisesti vaikeita tunteita, kuten häpeää, syyllisyyttä tai hylätyksi tulemisen pelkoa.

Jokainen tunne on kuitenkin sallittu. Nämä pitäisi uskaltaa tuntea ja päästää ulos esimerkiksi fyysisellä tekemisellä, musiikin kuuntelemisella, itkemisellä tai puhumalla.

Itseään ei kannata soimata siitä, että kontrolli käy ylikierroksilla ja omat rajat ovat välillä unohtuneet. Silloin on halunnut pysyä turvassa ja saada hyväksyntää.

Yhteys itseen voi löytyä uudestaan, kun opettelee kuuntelemaan itseään ja tekee asioita, jotka lisäävät turvan tunnetta. "Mitä minä tarvitsen? Mitä minä ylipäätään tunnen?", kirjoittaa tunneterapeutti, valmentaja ja kirjailija Suvi Bowellan.

Olisi todella ihanaa elää maailmassa, jossa kaikki osaavat ottaa toisensa huomioon, mutta niin ei ole. Kaikkien on itse määriteltävä, mitä on valmis sietämään.

Lähteet: Kauneus&Terveys 6/2025, kuvat taidekeskus Salmelan näyttelystä.

Elämää maalla 91.

 

Minä olen jonkin verran sosiaalisten tilanteiden kannattelija. Ymmärsin tämän lukiessani Hesarin yhtä artikkelia. En ole kannattelija suuressa seurassa. Ehkä keskisuurissa tai pienissä.Vasta oli yhden yhdistyksen pikkujoulut. Väkeä ei ollut paljon.

Minä tarkkailin joukkoa. Mietin, viihtyvätkö kaikki? Oliko jokaisella puhekaveri? Jos ei ollut, minä menin juttelemaan. Jos tuli hiljainen hetki - mikä on kyllä harvinaista, kun viisitoista naista juhlii - mursin sen kysymällä: onko teistä mukavat juhlat? Onko riittävästi herkkuja ja viiniä? Etenkin viiniä.

Olin jotenkin uupunut  juhlien jälkeen. Tajusin, etten ollut juurikaan puhunut itsestäni. Aika oli mennyt tarkkailuun, mikä on yleistä tunnollisilla, sovinnollisilla, vastuuntuntoisilla, suorittajilla ja empaattisilla ihmisillä psykologien mukaan.

Tämä on sosiaalinen kuorma. Taipumus ottaa paljon vastuuta sosiaalisten tilanteiden kulusta. Tosiaan kuorma se on, josta pitäisi päästä eroon. Ehkä tietoisella harjoittelulla, mihin tulikin tilaisuus toisissa pikkujouluissa.

Niissäkään ei ollut suuri joukko. Ehkä keskisuuri. Naisia ja miehiä. Juttelin myös itsestäni, enkä tarkkaillut kovasti juhlan kulkua - vaikka tunsin painetta siihen. Ja tähän paineeseen join liikaa viiniä. Olo kotiin tullessa oli iloinen, mutta seuraava aamu kaamea. Krapula. Mitä vanhemmaksi tulee sen helpompi on saada krapula. Minulla se kesti kolme päivää. Oksensin ja nukuin ensimmäisen päivän. Häpesin ja hermostoni oli herkillä ja kireällä seuraavat kaksi päivää. Mielessä jankutin: ei koskaan enää.

Tuntuu, että koko tämä viikko on mennyt juhliessa ja niistä toipuessa. Päivisin  paitsi krapulan ensimmäisenä päivänä olen kyllä tehnyt samaa kuin aina. Lämmittänyt uuneja, pessyt ja viikannut pyykkiä, täyttänyt ja tyhjentänyt tiskikonetta, laittanut ruokaa,  kirjoittanut tätä blogia, leiponut neljä hapanjuurileipää, käynyt kolme kertaa kuntosalilla... Viime sunnuntaina sain viimein siivottua kunnolla. Olkoon se joulusiivous.

Hapanjuuriruisleipä ei onnistunut. Raski ei pulputtanut ja silti kärsimättömänä ihmisenä tein siitä liian kovan taikinan. Kohotin monen monta tuntia. Taikina nousi vain vähän. Leivoin kaksi limppua, jotka eivät juurikaan kohonneet. Uuniin vain. Seurauksena kaksi pientä ja kovaa limppua.

Se kärsivällisyys. Olen kyllä noin yleensä oppinut vähän kärsivällisyyttä tässä hapanjuurileivonnassa. Tähän asti - paitsi nuo ruisleivät - leivät ovat yleensä onnistuneet. Huonosti kävi myös ensimmäisellä kerralla hapanjuuriruisleivän teossa. Taidan lopettaa koko ruisleipien leipomisen. Reissumimmejä kyllä leivon,koska ne voi tehdä juuresta. Ei tarvita raskia. Raski tarkoittaa sitä, että juurta, jauhoja ja vettä sekoitetaan kuin löysäksi puuroksi. Ennen käyttöä sen pitää pulputtaa ja siihen täytyy tulla ilmakuplia.

Seuraavana päivänä tein itseäni lohduttaakseni hapanjuurimaalaisleipää, joka onnistui hienosti. Niin kuin kaikki vaaleahkot leivät.

Taas kirjoitan hapanjuurileivonnasta. Kun olen niin hurahtanut! Ja saanut uuden harrastuksen. Se on nyt osa minua. Minun identitettiäkin.

Hain kaupasta luomujauhoja,  täysjyväruista ja vehnäjauhoja. Eräs nainen etsi myös täysjyväruista ja neuvoin hänelle, mistä sitä löytyy. Hän kysyi, oletko myös sinä hapanjuurileipuri. Olipas meillä paljon puhuttavaa. Hän neuvoi muun muassa, että ruisraskiin kannattaa laittaa täysjyväruisjauhoja ja ruisrouhetta. Kerroimme vaaleammista leivistä, ja hän antoi hyviä neuvoja, kun oli harrastanut tätä leivontaa 20 vuotta. Puhumisesta ei tullut loppua, kunnes naisen mies tokaisi, että nyt viimein lähdetään.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Itkusta

 

Minä itkin paljon tyttäreni kuoleman jälkeen. Joskus lenkillä asumattomalla alueella kiljuin, huusin, raivosin ja lopulta itkin. Olen kokenut monia traumaattisia asioita elämässäni. Muun muassa parhaan ystäväni itsemurhan jälkeen itkin öisin, joka yö. Siksi öisin, etteivät pienet lapseni olisivat nähneet päivästä toiseen itkevää äitiä. Saatan myös itkeä, kun näen jotakin hyvin kaunista esimerkiksi taidenäyttelyssä. Saatan itkeä myös liikuttavia elokuvia katsellessa. Taidan olla oikea itkupilli ja erityisherkkä.

Itkun jälkeen tuntuu usein hyvältä. Ikään kuin puhdistuneelta. Itkulla on tärkeä tehtävä tunnemaailmassa, sanoo psykologi ja tietokirjailija Heli Heiskanen. Itku on mielen ja kehon keino vapautua tunnelatauksesta. Stressihormonit vähenevät ja mielihyvähormonit lisääntyvät. Lihakset tuntuvat raukeilta. Tämä ei päde suureen suruun.

Jotakin auttaa mieltä painavista asioista puhuminen. Toista parhaiten itkeminen. Jos tunteita ei koskaan pura vaan pitää ne tiukasti sisällään, ahdistus ja jopa fyysiset vaivat kielivät kannetusta kuormasta. Ne voivat olla pääkipua, vatsavaivoja tai erilaisia kehon jumia.

"Pitkään patoutuneet tunteet, kuten katkeruus ja viha, voivat heikentää hyvinvointia ja vastustuskykyä. Niiden on arveltu voivan altistaa jopa vakaville sairauksille", Heiskanen sanoo.

Jokin suuri elämänmuutos tai menetys voi avata itkuhanat. Kauan raskaassa elämäntilanteessa sinnitellyt ihminen kokee usein, että kun itku viimein tulee, sille ei tahdo tulla loppua. Tunteet purkautuvat voimakkaasti esimerkiksi uupumisen seurauksena. Kun iso määrä tukahdettuja tunteita purkautuu, voimakkuus voi yllättää. Jotkut ihmiset saattavat silti jopa pelätä itkemistä.

Kun on vaikea sallia itku itselleen tai suhtautua toisen ihmisen itkuun, se kertoo usein, ettei tunteiden kohtaaminen ole itselle helppoa. Oma selviytymiskeino on ollut ennemminkin ohittaa vaikeat tunteet.

Kun välttelee vaikeita tunteita, kuten surua, pettymystä tai häpeää, samalla voi heiketä yhteys iloon, innostukseen ja rakkauteen. Värit katoavat elämästä.

Paras tapa elvyttää itkemisen taito on yrittää palauttaa yhteys omaan kehoon. Se tarkoittaa, että tunnistaa, miltä kehossa tuntuu eri hetkinä. Jos yhteys on ollut kateissa kauan aikaa, sitä pidemmän harjoittelun palauttaminen vaatii.

"Itkeminen vaatii antautumista ja rentoutumista, eikä se tapahdu väkisin. Se kuitenkin kannattaa, koska samalla vahvistuu yhteys kehoon ja tunteisiin ylipäänsä, myös myönteisiin", Heiskanen sanoo.

Jos tunteiden käsitteleminen yksin tuntuu mahdottomalta, sitä voi tehdä myös ammattiauttajan kanssa.

Monikin ihmisistä pyyhkii silmäkulmiaan harva se päivä kokiessaan jotakin sykähdyttävää, esimerkiksi nähdessään lasten esiintyvän tai kuullessaan kaunista musiikkia. Tarkoittaako tämä, että on turhankin herkkä itkemään?

Heli Heiskasen mukaan kyse on enemmänkin kyvystä liikuttua kuin itkuherkkyydestä. Tällaisia tunteita voivat herättää paitsi lapset ja taide, myös eläimet, luonto ja kaikki kaunis. Heiskasen mielestä tämä on erityisherkkyyttä, johon liittyy voimakas, syvä tunne-elämä ja empatiakyky. Itkeminen voi olla myös osa persoonaa ja temperamenttia.

Joskus itku on keino saada huomiota. "Aikuisen itku voi olla manipuloinnin keino, mutta se on aika harvinaista, ellei kyse ole jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä", Heiskanen sanoo.

Joskus itku voi olla kutsu lohduttamaan. Toisen ihmisen läheisyys tunteiden purkautuessa voi tuntua tärkeältä.

Lähteet: Hyvä Terveys 13/2025, kuvat omat

Aina pitää pärjätä yksin

En tarvitse  apua! Tietysti voin hoitaa! Pärjään hyvin itsekin. Kun tällaiset lauseet lipsahtavat huulilta ystävien kanssa, työpaikalla ja perheen kesken, kyse voi olla hyperitsenäisyydestä.

Hyperitsenäisyys voi olla liiallinen elämää haittaava persoonallisuuden piirre, joka on opittu selviytymiskeino, sanoo psykologi, psykologian tohtori Thea Strandholm.

Kun liiallinen itsenäisyys ja ylivastuullisuus korostuvat kaikkialla elämässä haitallisesti, puhutaan hyperitsenäisyydestä. Sen tunnistaminen itsessään tai läheisessään voi hyödyttää sekä yksilöä että ihmissuhteita. 

Myös haavoittuvuuden näyttäminen muille tuntuu hankalalta. Vaikeat tunteet sysätään herkästi syrjään ja ajatellaan, että nyt pitää vain pärjätä.

Ihmissuhteissa se saattaa näkyä vaikeuksina päästää ketään lähelle. Suhteiden syventäminen voi olla haastavaa, kun muihin ei osaa tukeutua. Hyperitsenäinen saattaa kokea, että on pohjimmiltaan aina yksin.

Töissä piirre voi ilmetä niin, että haalii itselleen lisää vastuuta ja hoitaa enemmän kuin olisi tarpeen. Uusia asioita voi harjoitella yömyöhään oman hyvinvoinnin kustannuksella. Näin uupumisriski korostuu.

 

Hyperitsenäisyyden taustalla on usein lapsuuden kokemukset. Lapsi ei ehkä ole saanut sitä turvaa ja lohtua, jota olisi tarvinnut. On voinut joutua aikuistumaan varhain. Jos on näyttänyt itsestään haavoittuvan puolen, onkin jäänyt yksin häpeän kanssa. Ajan saatossa ei enää edes yritä tukeutua muihin. Yli-itsenäisyydestä tulee keino suojautua.

Kun tunnistaa itsessään hyperitsenäisyyden piirteitä, on jo ottanut tärkeän askeleen. Silloin saattaa ymmärtää, ettei piirre ole välttämättä pysyvä osa itseä.

Samalla voi alkaa huomata tilanteita, joissa tarvitsee muiden apua. Aika ajoin on hyvä kysyä itseltään, millaisen elämän haluaa elää. "Onko tarkoitukseni oikeasti olla pärjäävä ja yksin vai voisinko uskaltaa muuttaa tapaani olla olemassa?"

Jos on ollut aina vain itsensä varassa, aluksi avun pyytäminen aiheuttaa epämukavan olon. Vaikeita tunteita kuten ahdistusta ei kuitenkaan kannnata pelätä. "Niiden tunteminen on hyvä asia, koska oma toiminta laajenee silloin joustavammaksi."

Tärkeää on, että hyperitsenäisen läheiset tunnistaisivat piirteen ja tarjovaisivat apua. Tällä voi olla iso merkitys ihmiselle, joka on tottunut hoitamaan kaiken yksin.

Lähteet: Helsingin Sanomat 1.11.2025, kuvat omat

Elämää maalla 90.

 

Minulle ei ole tapahtunut sen kummemmin mitään. Olen ollut laiskana. Ihmetellyt pimeyden vyörymistä jo iltapäivällä neljältä. Sentään kuntosalilla olen käynyt ja tapaamassa ystävää. Minä en ole tunnelmoija. En ole polttanut kynttilöitä tai ripustanut valoja ulos tai sisään. Itse asiassa sisäinen maailmani on tullut tärkeämmäksi. Kaamos on mahdollisuus kääntyä sisäänpäin ja tutkiskella itseään.

Olen pohtinut helposti nousevaa ahdistusta. Ahdistus toki kuuluu elämään. Paniikkikohtauksia ei ole onneksi ollut nyt pitkään aikaan. Mikä on ahdistukseni takana? Mieleen tulee yksi trauma, jota en ole ehkä kunnolla käsitellyt.

Isän itsemurhan, parhaan ystäväni itsemurhan, äidin alkoholisoitumisen ja kuoleman ja siskoni kuoleman olen käsitellyt. Tyttäreni kuolema kulkee joka päivä mukanani, mutta olen oppinut elämään surun kanssa.

Minähän olin 21-vuotiaan tyttäreni kuoleman jälkeen aivan shokissa. En muista ensimmäisestä viikosta juuri mitään. Olin vaihtanut tummat verhot makuuhuoneeseen. Olimme käyneet kriisiterapiassa ja se jatkui muutamia viikkoja, kunnes koin, etten tarvitse sitä enää. Itkin ja kiljuin ja huusin tuskaani lenkillä. Tämä jäi vähitellen pois.

Muistan, kun kirjoitin tähän blogiin kaistapäisiä kirjoituksia.  En ole uskaltanut niitä lukea. Niin hullua elämä silloin oli. Muistan, kun jotkut kehuivat kirjoituksiani. Ne tulivat varmaankin suoraan alitajunnasta -  tuska sumensi osittain tietoisuuden. Miehellä ei ollut samanlaista tuskaa. Minä olin tyttäreni kanssa paljon läheisempi kuin mieheni. Tytär kertoi minulle jopa salaisuuksiaan. 

Toinen tytär on enemmän isän tytär. He puhuvat esimerkiksi autoista, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan. Kunhan pääsen jonkinlaisella kotterolla eteenpäin. Mieheni kerää vanhoja sitikoita. Korjailee niitä ja vie ne lopulta oikealle korjaajalle.

Meidän etupiha on täynnä autoja. Kukkapenkkejä ei mahdu. Siksi kasvatan köynnöskukkia, kun ne tarvitsee vain vertikaalisesti tilaa talon yhdellä seinämällä.

Sain ATK-kurssin yksilöopetuksessa jonkinlaisen käsityksen, miten kuvia siirretään puhelimesta tähän Windows 11:sta. Olen kokeillut ja ihmeekseni saan siirrettyä kuvia, mutta eri tavalla kuin opettaja opetti. Siitä viis. Kunhan onnistuu. Kansioita on vaikea luoda, vaikka kuuliaasti kirjoitan kansion nimen sille varattuun kenttään. Kaikki kuvat menee luomisjärjestyksessään Galleriaan - kunhan menevät johonkin koneessa.

Pitää käydä liikkeessä, josta ostin kännykän ja koneen. Haluan filtterin pois. Naamakuvat menee automaattisesti filtterin läpi, eivätkä ole luonnollisia. Tietsikan näyttö on kaventunut, enkä voi sille itse mitään. Samoten en voi maksaa laskuja omalta koneelta. Maksan ne miehen koneella. Voi hemmetti tätä nykyaikaa.

Täällä on nyt niin liukasta, etten uskalla kävellä iltaisin taskulampun kanssa. Miksi en kävele päivisin? Olen vain niin tottunut iltaan. Olen yrittänyt puhua miestä ympäri, jotta ostaisimme koiran. Silloin olisi pakko kävellä ainakin kolme kertaa päivässä. En sitten tiedä, miten 17-vuotias Kille-kissa suhtautuisi koiraan. Hän on kyllä niin itseriittoinen, etten usko, että hän pelkäisi koiraa paljon. Haluaisin koiran pennun.

Olen leiponut hapanjuurileipää. Toisen kerran Saaristolaisleipää ja eilen Vehnä-spelttileipää, jonka juuri ei alkanut millään kohota. Sain hapanjuurileipojat-ryhmästä apuja. Ja juuri alkoi kohota. Ryhmä on todella kiva ja siellä on hyvä henki. Tällainen kesällä aloittelija on saanut paljon apuja.  Olen oppinut uutta sitä lukemalla.

Olen lämmittänyt uuneja nyt miltei joka päivä. Voi, että Kille-kissi nauttii lämmöstä samoin kuin minä vilukissa. Lämmittäminen on sujunut ihmeen helposti, vaikka halot on tämänvuotisia ja tuoreen kosteita. Käytän pikkuhalkoja ja isompia sekaisin ja panen väliin pahvia.

Hyvää viikonloppua kaikille!