Mediassa ei voi olla törmäämättä tähän ilmiöön: positiivinen ajattelu ja onnellisuus. Ne tuli Suomeen 2000-luvun alussa positiivisen psykologian myötä. Tule onnelliseksi! Toteuta itseäsi! Keinoja ihanaan elämään! Asenteesi ratkaisee! Ajattele positiivisesti! Ja niin edelleen.
Välillä asiasta toiseen. Seuraavista kuvista jotakin. Minulla oli pihalla kaksi emalivatia. Ne täyttyivät sadevedestä. Kuolleita lehtiä tippui niihin. Yhtenä aamuna ne oli jäässä. Ja minusta ne oli kauniita. Ihmettelen sitä, miten kermanvaaleaan emalipintaan muodostui itsestään tuollaisia kiemuraisia, ,jänniä kuvioita.
Onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky kirjoitti vuonna 2008 bestsellerin. Siinä hän väitti, että noin puolet onnellisuudesta johtuu geeneistä, vain 10% ympäristöstä ja jopa 40% asenteesta. Hänen mukaansa onnellisuuteen voi vaikuttaa positiivisella ajattelulla, koska aivot ovat muokkautuva elin.
Tietenkin onnellisuudesta tuli iso bisnes. Nopeasti syntyi elämäntaitovalmentajien ja kaikenmoisten onnellisuusgurujen joukko. Some täyttyi motivaatiolauseista ja onnellisuuskuvista.
Jotkut ovat jo arvostelleet tätä ilmiötä. Tommi Melander kirjoitti viime vuonna essee-kokoelman Onnellisuudesta. Kirjan mukaan onnellisuutta ei pidetä enää hyvän elämän sivutuotteena. Vaan siitä on tullut elämän korkein päämäärä. Melkeinpä vaatimus. Ollaan siirrytty "onnellisuuden diktatuuriin".
Naapurin Lehtisten kukkia elokuussa
Masennuksen lisääntyminen voi osaltaan johtua siitä, että onnellisuutta korostetaan liikaa. Länsimaissa on nykyisin melkein pakko olla onnellinen.Sosiaalipsykologi Brock Bastian sanoo: "Jos positiivisuuskuvastoa ja sen ylläpitämää onnellisuusharhaa ei korjata, masennusepidemia laajenee."
Surua, pettymystä, ikävää oloa ei länsimaissa pidetä enää normaaleina tunteina vaan merkkeinä epäonnistumisesta.
Ihmiset eivät haluaisi katsella sitä, kun toisella menee huonosti - jos vaikkapa sairastuu vakavasti - ja saattavat jopa hylätä hänet.
Ei ole mitään pahaa siinä, että etsimme onneamme. Siitä tulee ongelma vasta sitten, kun alamme uskoa, että meidän pitäisi olla onnellisia jatkuvasti.
Omassa elämässäni hyväksyn elämän haurauden. Hyväksyn myös surulliset tunteet, ikävän olon, vaikka ne välillä tuntuisivat raskailta kokea. Elämä on - fraasimaisesti sanottuna - valoa ja pimeyttä. Jotkut vastoinkäymiset voivat vahvistaa ihmistä, jos ne eivät ole liian suuria. Jos ovat silloin ne saattavat traumatisoida.
Pidän sanonnasta: Ruoho taipuu tuulessa, mutta ei katkea. Uskon, että elämässään kovia kokenut ihminen ei muutu supervahvaksi sanonnan "Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa" mukaisesti. Vaan hän muttuu herkemmäksi ja empaattisemmaksi ihmiseksi.
Mitä mieltä sinä olet positiivisesta ajattelusta ja onnellisuuden korostamisesta?
Lähteet: Helsingin Sanomat 22.10.2017, kuvat omat