Surutyöni 48.

 

Rakas Vera-tyttäremme kuoli yllättäen 22-vuotiaana tammikuun yhdeksäs päivä. Kuolemalle ei löydetty selvää syytä, tehtiin geenitestitkin ja tutkittiin tarkoin. Mahdollinen syy on sydämen rytmihäiriö. Mutta minun lohduttaa paljon tieto, että Vera kuoli nukkuessaan, kivuttomasti. Teen surutyötä. 

Kissani Siiri ja Kille ovat ottaneet helteistä kaiken irti. He makoilevat varjossa, ja välillä kellivät auringossa. Niin suloisia kavereita minulla.

Tänään yritin ottaa aurinkoa, mutta eihän siitä tullut kunnolla mitään. En vain osaa maata aloillani. Enkä tosiasiassa halua edes  ruskettua.  Otan aurinkoa lähinnä jaloille. Kyllästyn nopeasti. Eikä muuta kun hoitamaan hyötykasvipenkkejä ja isoja ruukkuja, kattiloita, ämpäreitä, pottia, pienempiä ruukkuja. Niinpä aloin kitkeä  läheistä hyötykasvi- ja perennamaata, Ihmeen paljon siellä oli perivihollistani vuohenputkea ja muita tunkeilijoita.

Tämä kesä on hiljainen. Ei kuulu Veran nauru ja hänen juttunsa.  Vera kävi taimitarhassa töissä ja sen lisäksi teki kotitöitä niitä tarvitseville: laittoi ruokaa, leipoi, siivosi, teki ulkohommia, kantoi polttopuita ja kaikenlaista, mitä nyt omakotitaloon liittyy.

Arkipäivinä juttelimme Veran kanssa noin kello 23:een. Vera istui kirjoituspöydän kulmalla. Ja juteltiin tunteista ja ajatuksista, mitkä liittyivät menneeseen päivään. Jos Vera oli kotona, viikonloppuisin juteltiin  kello 3-4:ään. Jälkeenpäin ajateltuna nämä keskustelut olivat puhdasta kultaa. Joskus Vera sai jopa ajatuksestani niin kiinni, että analysoimme sen ja siinä näkyi paljon menneisyyden ajatusrihkamaa. Vaikka Vera oli ehdoton luonnontieteilijä, hän oli kiinnostunut myös psykologiasta.

Mutta kesäisin oli ihanaa, että kodissa oli miehen ja minun lisäksi lapsi. Keittelin Veralle aamupuuron ja joskus tein eväätkin, jos hänellä oli kiire. Touhu tuli takaisin, kun Vera tuli töistä kotiin ja jatkoi toiselle työmaalle. Vera oli muuten yhtä huono autolla ajaja kuin minä. Monesti löysimme itsemme ojasta. Ajamme molemmat liian lujaa, vaikka oikeasti olemme kehnoja kuskeja. Mies sanoi joskus, ettei ei ole mitään pahempaa  kuin huono kuski, joka haluaa ajaa lujaa.

Onko elämänhallinta pelkkä illuusio?

Minua riepoo nykyisin suosiota saanut yltiöpositiivinen ajattelu ja self-help-oppaat. Koska onhan se niin, että jos tuntee pimeyden, surun, ahdistuksen, tuntee myös selkeämmin valon, ilon ja onnen. Sillä eihän valoa ole ilman pimeyttä. Eikä pimeyttä ilman valoa. Kaikkien tunteiden pitäisi päästä avautumaan, jotta ne eivät patoutuisi ja aiheuttaisi myöhemmin ongelmia.

"Kenelle tahansa voi käydä mitä vain. Sen hyväksyminen on vapauttavaa", sanoo professori Hanna Meretoja. Hän sairastui rintasyöpään, josta toipui. Hän moittii sitä, että syövästä kuin koronastakin puhutaan taisteluna, joka pitää voittaa.

"Sinä olet niin kova taistelija, että kyllä nyt yhden syövän voitat", sanoi tuttava. Meretoja ajetteli, että ei, taistelutahdolla ei ole mitään tekemistä syövän kanssa.

Hän toi keskustelussa esiin, että psyykkiset ominaisuudet eivät ratkaise, selviytyykö vai ei. Kyse ei ole taistelusta. Jos kuolee, onko silloin häviäjä ja luovuttaja, joka ei taistellut tarpeeksi?

Diagnoosin saatuaan Meretoja mietti, kuoleeko hän. Pelottavinta oli se, että vastausta ei ollut. Mielessä velloivat järkytys, viha, suru ja toivottomuus. "Se oli hädän ja suistumisen kokemus. Koin, etten voi kontrolloida sitä, mitä tapahtuu. Aika kutistui hetkeen, ja kaikki suunnitelmat romuttuivat."

Kulttuurissamme on hallitsevaa, että syövästä puhutaan taisteluna, joka pitää voittaa. Tämä on erityisen ankaraa heille, joiden ennuste on huono: taistele kovempaa tai kuolet.

Myös syöpäjärjestöt vastustavat taistelu- ja voittaa-termien käyttöä. Sanat vihjaavat, että syövästä paranee, kunhan vain päättää niin. Näin ei tietenkään ole. Joskus syöpä tappaa, olitpa kuinka urhea tahansa.

Miksi näitä termejä kuitenkin käytetään? Koska haluamme ylläpitää turvallisuuden tunnetta. Kun syöpä määritellään taisteluksi, se muuttuu ikään kuin ratkaistavaksi ja kontrolloitavaksi. Ratkaisemattomuus ja sattumanvaraisuus tuntuvat jo ajatuksina hyvin pelottavilta.

Taistelusta puhuvat yleensä ne, joilla ei ole syöpää. Sairastuneelle se aiheuttaa paineita. Tämän vuoksi ei ole yhdentekevää, miten asioista puhutaan. Hyviä ilmauksia ovat esimerkiksi sairastaa ja parantua.

Meretoja kaipaisi enemmän tapoja puhua vaikeuksista elämään kuuluvina asioina sen sijaan, että  kerrotaan sankaritarinoita, joilla on onnellinen loppu.

"Aina ei käy onnellisesti, eikä koko aikaa voi tuntua tasaiselta. Silti sairastuneellekin sanotaan, että olisi tärkeää muistaa olla positiivinen", Meretoja sanoo. Sairastunutta tsempataan pysymään aurinkoisena ja reippaana, sillä myönteinen ihminen on muille helpompi kohdattava kuin epätoivoinen ja ahdistunut. Ympäristö ei halua nähdä kärsimystä ja toivottomuutta.

Osalle Meretojan läheisistä syöpä oli vaikea pala. Ihmeteltiin, miksi hän ei ollutkaan valoisa vaan halusi puhua myös kuolemasta. "Mitä sinä tuollaisia mietit, ei niin kuitenkaan käy."

Hyvä positiivinen mieli on kulttuurissamme yliarvostettua. Meretojan mielestä sairastaminenkin olisi kevyempää, jos kaikille tunteille, negatiivisillekin, olisi tilaa. Silloin voisi helpommin kokea myös ilon ja onnen hetkiä.

Lähteet: Helsingin Sanomat 6.5.2021, kuvat omat

Surutyöni 47.

 

Rakas 22-vuotias Vera tyttäremme kuoli yllättäen tammikuun alussa. Kuolinsyytä ei saatu selville tarkoissakaan tutkimuksissa. Yksi vaihtoehto voi olla sydämen rytmihäiriö. Tämän patologi nosti esille, vain oletuksena. Teen surutyötä.

Aivoverenkierron häiriön, toiselta nimeltään Tia-kohtauksen, takia olen edelleen hyvin väsynyt. Nukun päiväuniakin, mitä en ole yleensä ennen tehnyt. Olen myös huomannut, että häiriö on vaikuttanut lyhytkestoiseen muistiin, ja saan myös välillä hakea sanoja puhuessani tai kirjoittaessani.

Tämä on vähän surullista, ja toivon, että oireet menevät vähitellen itsellään ohi. Jos eivät mene ohi, pitää kai hakeutua neurologille. En ainakaan tällä hetkellä ole erityisemmin huolissani. Sillä minulla ei ole mitään pelättävää, eikä mitään menetettävää Veran kuoleman jälkeen.

Toistan näissä surutyöpostauksissa varmaankin itseäni. Mutta surun ajatukset  vellovat edes takaisin.

Olen lukenut moneen kertaan kuolinsyyraporttia. Pahinta siinä on kuvaus, millaisena Vera löydettiin. Hänen asentonsa ja jäykistymisen kuvaus ja muuta...niin kammottavaa.

Kuolinsyyraportin jälkeen olen alkanut nähdä hirveitä mielikuvia Veran ruumiinavauksesta. Keho viilletään auki, ja kaikki tutkitaan...En pysty nyt edes kirjoittamaan sitä kaikkea.

Suruystäväni sanoi, että hän on katsonut Youtubesta ruumiinavausvideoita pakonomaisesti. Tämän ystäväni tytär kuoli 10 kuukautta sitten. Hänen Veera ja meidän Vera olivat ystäviä, ja me olemme nyt ystävystyneet. En muista edes, kumpi teki aloitteen tähän ystävyyteen. On aivan uskomattoman hyvä, että saamme tukea toisistamme ja tiedämme yhdessä, mitä lapsensa menettäneen surun tuska on.

Melkein joka päivä törmään asioihin, jotka tuovat Verasta muistoja mieleen, vaikka on hän muutenkin ajatuksissa ja tunteissa mielessä pitkin päivää. Nämä muistot tuovat vihlovan ikävän. Kun poimin ensimmäisen kerran nokkosta keittoon, Vera tuli mieleen, koska hän yhtenä kesänä keräsi nokkosta ja pakasti sitä meille. Minä kuivaan nokkosta. Vera tykkäsi paljon nokkoskeitosta.

Kun huomasin pienen kuistimme lautojen hilseilleen pahasti, tuli Vera mieleen. Aion maalata sen pian. Maalasimme muutama kesä sitten yhdessä kuistin laudat. Vihloi tuo muisto sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kerroin tästä miehelle ja hän muistutti, että teimme Veran kanssa maalausurakan hirveää vauhtia. Kärsimättömiä ja nopeita kun olemme.

Lopputulos ei ollut häävi. Mies sanoi, että teimme pohjahommat - maalin rapsuttamisen (ja kaiken muun ikävän ja hitaan työn) - huonosti ja räiskimme maalia sinnekin, minne ei olisi ollut tarvis. Sellaisia me Veran kanssa ollaan. Ollaan -  ei oltu. Sillä Vera on lähellä aina.

Ihanaa juhannusta kaikille

Ihanaa juhannusta kaikille !

Emme juhli tänä vuonna juhannusta. Veran kuolemasta on niin vähän aikaa, ja juhlinta vain lisäisi surun tuskaa.  

Viime juhannuksena valvoimme Veran kanssa koko yön. Menimme aamu 9 nukkumaan .

Tein paljon grilliruokia: lohiperunanyyttejä, grillattuja täytettyjä kesäkurpitsoita, grillattua munakoisoa, paprikaa, sipulia, kasvismakkaraa.

Tein kesän ensimmäisen kaalisalaatin uudesta kaalista, pöydällä oli myös marinoituja artisokkia ja tavallista salaattia.

Jälkiruokana oli mansikkakakku.

  

Veran kanssa juteltiin asioistamme, tunteista ja ajatuksista. Meillä riitti aina niin paljon puhuttavaa. Välillä kuunneltiin musiikkia ja tanssittiin. Minä halusin tehdä seppeleen ja Vera myös. Joten kävelimme jonkin matkan päähän pikkutiellä ja sidoimme muhkeat seppeleet. Nämä kuvat ovat olleet aikaisemminkin jossakin jutussa.

Miten olla energiavarkaan kanssa?

 

Minä olen jo joskus aikaisemmin kirjoitellut tänne blogiin energiavarkaasta. Minä ystävystyin erään henkilön kanssa, joka alkoi hallita suhdettamme. Jouduin kuuntelemaan häntä tuntikausia. Puhuttiin vain hänestä. Elin kiireistä pikkulapsiarkea, ja tämä ihminen halusi aivan liikaa aikaani ja  energiaani. Tulin uuvuksiin.

Lopulta ymmärsin, että hän on narsisti, mutta tästä vei vielä kauan aikaa suhteemme katkaisuun. Lopulta en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin katkaista suhteen. Se oli surullista, mutta olin käyttänyt jo kaikki keinoni suhteen normalisoittamiseen.

Energiavaras vie energiaa toiselta puhumalla lakkaamatta, valittamalla kaikesta ja kadehtimalla. Hän on yleensä rajaton ihminen, joka jatkaa tyylillään niin kauan kuin se sallitaan.

Yleensä ystävän tapaaminen piristää, mutta energiavarkaan tapaaminen väsyttää ja uuvuttaa. Lyhyeksi tarkoitettu kahvittelu tai puhelu venyy tuntikausiksi. Energiavaras puhuu lähinnä itsestään, ja muista ihmisistä hänellä on usein kärkkäitä, negatiivisia kommentteja. Hän kertoo ongelmistaan dramaattisesti. Elämässä yleensä hän huomaa epäkohdat ja vaikeudet.

Osa energiavarkaista ovat niin sanottuja "puhumojia". He puhuvat kaiken aikaa yleensä suurella ja hiukan ahdistussävytteisellä äänellä. Puhe ei ole vuorovaikutteista kuulijan kanssa. Mutta puhetulvaan voi myös puuttua selkeästi katkaisemalla sen. Tai sanomalla että minulla on viisi minuuttia aikaa.

Yksi energiavarkaan alalaji on elämään kielteisesti suhtautuvat ihmiset, pahanilmanlinnut. Nämä "jarrutajat" sanovat kaikkeen, ettei kannata, ei kannata kehittää tai suunnitella. He elävät jatkuvassa vastarinnassa ja merkitysten vähättelyssä. Jarruttajalta voi pyytää pesrusteluja kielteiseen kantaansa. Kielteisiin perusteluihin voi sanoa, että itse on eri mieltä ja kokee asian eri tavalla.

Kateellinen energiavaras voi olla hyvinkin ilkeä mitätöidessään kadehtimansa ihmisen arvoa. Hän osaa iskeä heikkoon kohtaan. Olisi hyvä oppia tunnistamaan ja käsittelemään itseen kohdistuva kateus, ettei se jarruttaisi tai halvaannuttaisi omaa elämää. Yksi suoja on olla tietoinen omista heikkouksista ja hyväksyä ne. Paradoksaalisesti  vapauttavin keino on olla empaattinen kateellista kohtaan.

 

Energiavarkaan tapaamiseen voi myös valmistautua ajatuksella, että minäpä seuraan suurella mielenkiinnolla ja kuuntelen, mitä sanottavaa hänellä on tällä kertaa, mistä hän valittaa, mitä hän kritisoi. Vaihtoehtoinen näkökulma yleensä auttaa, ja hankalaakin käytöstä, voi tarkastella eri näkökulmista. Mutta tämä ei välttämättä aina toimi, ja energiavaras jatkaa manipulointiaan. Tällöin parhainta itselle on katkaista välit energiavarkaaseen.

Lähteet: Voi hyvin 5/2021, kuvat omat

  

Surutyöni 46.

Rakas Vera tyttäreni kuoli yllättäen 22-vuotiaana tammikuun yhdeksäs päivä, eikä tutkimuksissa syytä kuolemaan löydetty. On niin ikävä. Teen surutyötä.

Olen vielä ajatuksissani tuosta minun aivoverenkiertohäiriöstäni, TIA-kohtauksesta. Työstän asiaa. Ja jonkinlaisena luulotautisena pelkään, että kohtaus uusiutuu. Molemmat kohtaukset sain, kun tein puutarhatyötä. Sairaalassa sanottiin, että minun pitäisi levätä. Lepääminen on vähän vaikeaa, mutta olen hyvin väsynyt. Olen melkeinpä nukkunut päivät. Välillä olen tehnyt puutarhatöitä ja kokannut.

Mutta ei puutarhatyön välttäminenkään olisi hyvä asia. Olen saanut nyt kasvimaan kitkettyä kertaalleen. Olen tyytyväinen. Kun olen aikaansaanut jotakin, se kohottaa mielialaa ja hoitaa minun mielestäni myös surua. En halua jäädä hellimään surua tekemättömyyteen. Se ei ole minun tapani surra.

En voi välttyä ajattelemasta, etten saisi Veran kuoleman takia iloita tai kokea hyviä asioita. Minun tulee surra. Mutta eihän se ole niin. Vera siellä jossakin on vain iloinen, että pystyn jollakin tapaa jatkamaan elämääni. Vera oli niin hyvä.

Minä en ollut saanut paniikkikohtausta reiluun kuukauteen, mutta eilen tuli suuri paniikkikohtaus. Ne ovat erilaisia kuin surun tuskakohtaus. En voisi kuvitellakaan, että kirjoittaisin niiden aikana. Salpaudun sänkyyn sikiöasennossa. Ja sitten alkaa vyöryä kaikkea iljettävää minuun. On vaikea selittää, mitä minun päässäni silloin tapahtuu. Se on täyttä kauhua.

Silloin mieleeni vyöryy asioita, esimerkiksi talo, joka alkaa sulaa, muuttuu hahmottamaksi ja tippuu minuun. Pöytä josta sanotaan, että sillä on terävät reunat. Se muuttuu pehmeäksi, ja sanotaan (siis joku ikään kuin selostaa tapahtumia), että pöytä olen minä. Mielikuvat vaihtuvat hurjaa vauhtia. Minä surraan. Olen kellon tikitys.

Olen niitty, joka muuttaa muotoaan metsäksi, alkaa sulaa hahmottamattomaksi, valua minuun. Geometriset kuviot, jotka pyörivät kovaa vauhtia, vaihtuvat pilveksi, joka tulee minuun. Minun on vastaanotettava niin paljon kaikkea, että olen hengästynyt, pulssi varmasti jotakin 140. Pelko, kestääkö sydän tämän kaiken.

Minä olen kuin rautaisessa, ruostuneessa keinussa, menen ylös alas kauheaa vauhtia. Raudan särmät satuttavat minua. Sekin vaihtuu sulavaksi aineeksi, joka valuu minuun. Tekisi mieli niin kovasti. Niin kovasti huutaa, mutta en halua, koska mies ajattelisi, että nyt olen tullut oikeasti surusta hulluksi.

Vähitellen kieputus ja vauhti hidastuvat. Yhä tulee sairaita mielikuvia, mutta hitaammin. Minulla on aikaa katsoa niitä tarkemmin ja pidempään. Tekisi mieli oksentaa. Niin rumaa, niin rumaa. Noita ilmestyy ja nauraa minulle. Sillä on arpiset ja rumat kasvot. Se tulee minuun niin kuin kaikki. En kestä! Haluaisin paeta kuolemaan. Sillä nyt se tuntuu oikealta ja saisin rauhan kaikesta. Näkisin Veran. Rakas Vera. Minä olen sekaisin. Tule ja halaa minut eheäksi.

Paniikkikohtaus kesti noin tunnin. Olin äärettömän väsynyt sen jälkeen. Asiat, esineet, noidat, paholainen, ja mistä en vain nyt pysty kirjoittamaan, olivat niin sairasta.

Kesäkuun villivihannesruokiani

 

Kesä toi keittiööni vihreää ja piristävää syötävää. Luonnonyrtit ja -vihannekset löytyvät miltei kaikki omalta pihalta ja lähimetsästä. Niitä on niin suuri ilo poimia! Luonto ja puutarha hoitavat minua surussani. Nokkoskeitto on ollut meillä vuosikymmeniä kesän avaus. Juhlan paikka. Olen tehnyt sitä 16-vuotiaasta asti.  Kaikki perheenjäsenet ovat aina tykänneet nokkosruoista.

Nokkoskeiton ohje on neljälle hengelle. Käytän siinä voita, kun voi vaan jotenkin kuuluu keittoon. Nokkosten ryöppäysvesi kannattaa säästää ja juoda, koska se on mielestäni herkullisen makuista ja tietenkin terveellistä. Nokkoskeiton tulisi olla hurmaavan suolaista ja makeaa.

Nokkoskeitto

noin 2 l nokkosenversoja tai nuoria lehtiä

50 g voita

1 1/2 dl vehnäjauhoja

1/2 l vettä

1 l maitoa

2 kasvisliemikuutiota

1/2 tl valkopippuria

2-3 tl sokeria

Huuhtele nokkoset hyvin. Ryöppää niitä kiehuvassa vedessä minuutin pari ja valuta.

Sulata keittokattilassa voi. Älä käytä aalumiinikattilaa, koska se antaa nokkosruoalle kummallisen maun. Vispilöi jauhot voin joukkoon ja kaada samantien vesi ja maito päälle.

Lisää liemikuutio, valkopippuri, silpuksi hakatut nokkoset ja sokeri. Vatkaa soppaa ahkerasti, jotta siitä tulisi tasainen ja sileä. Alenna lämpö ja vispaile aina silloin tällöin pohjia myöten. Keitolla on paha taipumus palaa pohjaan.

Kypsennä keittoa hiljalleen kiehutellen noin puoli tuntia. Nauti kananmunan kera.

Villivihannessalaatti

Poimi ja huuhtele salaattiin esimerkiksi voikukan lehtiä, poimulehteä, nuoria vuohenputken ja siankärsämön lehtiä. Jokainen voi poimia mieliyrttejään ja koostaa niistä salaatin. Lisään aina salaattiin - oli se tehty mistä vain yrteistä - kirpeän balsamico- ja oliiviöljykastikkeen ja punasipulia.

Nokkospiiras

Käytän piiraaseen kaksi pakettia valmiita lehtitaikinalevyjä. Liimailen niitä yhteen vedellä ja haarukalla. Alimpaan taikinalevykerrokseen on jätettävä tyhjää reunoille, koska ne käännetään ylemmän piirasosan ja täytteen päälle reunoiksi.

Piiraaseen kerätään reilu kaksi litraa nokkosen lehtiä, jotka ryöpätään nopeasti ja puristetaan kuiviksi hyvin. Piiraaseen ei pidä jäädä ylimääräistä nestettä.

Nokkonen hakataan pieneksi ja levitetään alemmille taikinalevyille feta-juuston kanssa. Piiras suljetaan hyvin ja paistetaan 200:ssa asteessa noin puoli tuntia. Minun piiraani hieman repesi uunissa, mutta oli silti herkullista.

Surutyöni 45. Vielä Veran kuoleman syystä.

 

Rakas  22-vuotias Vera-tyttäremme kuoli yllättäen tammikuussa. Hän oli terve ja kuntoileva tyttö, joka opiskeli molekyylibiologiaa Jyväskylän yliopistossa. Teen surutyötä.

Olen selannut ja selannut Veran Poliisilta tullutta kuolemansyyn tutkinta paperinivaskaa. Kuolleen Veran asennon ja jäykistymisen kuvaaminen teki pahaa. Heti kuitenkin ajattelin: siinä Vera pieni nukkuu ja kuolee, kuolee pois...

Lainaan tähän vähän kuolemansyyn tutkintaa.

Esitiedot---

Toteamukset---

Perustelut

"Edellä kuvatun mukaisesti ruumiinavauksessa ei voitu todeta sairauksien aiheuttamia elinmuutoksia eikä kuolemaa selittäviä vammoja. Oikeuskemiallisessa tutkimuksessa ei todettu myrkytykseen viittaavaa ja sokeriaineenvaihduntatutkimuksien tulos oli normaali. Geenitutkimuksessa ei löydetty esimerkiksi sydämen rytmihäiriöitä tai kuolemaa selittäviä sairauksia aiheuttavia geenivirheitä.

On todennäköistä, että Vera Liljeströmille aiheutui tuntemattomasta syystä sydämen rytmihäiriö tai muu kuolemaan johtanut elintoimintojen häiriö, jota ei ruumiinavauksessa voida osoittaa tai poissulkea.

Päätelmät

Ruumiinavauslöydösten ja esitietojen perusteella kuolintodistukseen on peruskuolemansyyksi merkitty "kuolema tuntemattomasta syystä". Kansainvälisen käytännön mukaisesti kuolemanluokaksi on merkitty "epäselvä", vaikka viitteitä muusta kuin luonnollisesta kuolemasta ei tullut esiin."

Että näin. Jää arvoitukseksi, mihin Vera kuoli. Sydämen rytmihäiriö on aika helppo uskoa. "Luonnollinen kuolema" tuo lohtua.

Vera kuoli kivuttomasti nukkuessaan. Näin patologi sanoi, kun soitin hänelle. Tämä lohduttaa paljon. Lähdit toiseen ulottuvuuteen rauhallisesti rakas, pieni Vera.

Sairaalassa

 

Näin lääkärin eilen ja tänään. Eilen lääkäri sanoi, että minulla on ohi 

menevä aivoverenkierronhäiriö. Syitä siihen hän arveli olevan se, että kilpirauhasarvoni ovat nyt niin korkealla, että sillä olisi ollut vaikutusta aivoverenkiertohäiriöön. Kun keskustelimme, kerroin myös Veran kuolemasta ja tuskaisesta surusta. Lääkäri oli sitä mieltä, että hänen sanoin"psyykkinen trauma", Veran kuolema ja suru voi hyvinkin vaikuttaa.

Toisen kerran juttelimme tänään. Lääkäri oli hylännyt nyt korkean kilpirauhasarvoni vaikuksen. Minun arvoni eivät olleet yltäneet hypertyreoosiin eli varsinaiseen ylitoimintaan.

Hän sanoi pitävänsä todennäköisenä sitä, aivoverenkiertohäiriö johtui Veran kuolemasta ja suremisesta. Itsekin olin jo aikaisemmin tätä mieltä. Hän sanoi, että keho ei valehtele kuten mieli voi tehdä. Keho näyttää asiat suoraan.

Toivoin, että tapaustani olisi tutkittu enemmän, esimerkiksi tekemällä magneettikuvaus. Se ei ole vielä poissuljettu. Neurologit pitävät meetingiä ja päättävät, tutkitaanko minua tarkemmin magneettikuvantamisella. Se on paljon tarkempi kuin TT-kuvaus. Siinä voidaan nähdä myös aivokasvaimet. Minä luulotautinen melkein jo elän aivosyöpäpotilaana, vaikka ei vielä mitään päätöstä ole tehty. Tämä vienee aikaa. Lääkäri käski katsoa kannasta potilastietojani. Sinne ilmestyy myös tuo magneettitutkimus.

Olemme tulleet huonekaverin kanssa todella hyvin toimeen. Olemme jutelleet, kun ollaan jaksettu, ollaan kumpikin hyvin väsyneitä. Kuntavaalit oli.  Huomasimme, että meillä on sama poliittinen kanta, olimme äänestäneet saman puolueen ihmistä. Uskonnoista on puhuttu. Elämänkatsomuksesta. Veran kuolemasta. Sairauksistamme. Tietenkin niitä näitä.

Olen ollut koko tämän ajan vuoteessa, levossa,kuten hoitajat käskivät. Aika ei ole tullut pitkäksi, kun en olisikaan jaksanut juuri mitään paitsi kirjoittaa tätä blogia, koska blogini on minulle hyvin tärkeä. Olen nukkunut paljon. Ja hurraa, olen alkanut muistaa uniani! En muistanut niitä viiteen kuukauteen. Sekin oli jotakin mielen surutyötä. Huonekaveri sanoi, että puhun unissani. Olen puhunut koko ikäni.

Hoitajiin olen ollut tyytyväinen. Jokainen minua hoitanut on ollut hyvä tyyppi, ja heidän kanssaan on voinut myös puhua, purkaa mieltään. Ruoka on ollut, no, noh, sairaalaruokaa. Miltei suolatonta ja mautonta. Olen saanut kasvisruokaa, mistä olen kiitollinen.

Minulla on kanyyli kädessä ja rinnassa läpsyköitä, joihin on liitetty kannettava sydänkäyrää kuvantava ihmevehje. En tietenkään ole nukkuessani osannut niitä varoa, ja piuhat ovat usein irronneet. Ollaan todettu, ettei sydämessä ole mitään vikaa. Kuitenkin ihmevehjettä vielä käytettiin koko sairaalassa olon ajan.

Minä muistin väärin, että minulla on aivolisäkkeenkasvain. Se onkin lisämunuaisessa. En ymmärrä, että olen kymmenisen vuotta ajatellut, että kasvain on aivolisäkkeessä. Hoitajat sanoivat, että lisämunuaisenkasvain on hyvin yleistä ja vaaratonta. No, huh, huh. Tämä oli helpotus.

Tänään pääsen kotiin, mikä tuntuu ihanalta. Tässä on kuitenkin pelko, että kohtaukset uusiutuvat. Etenkin minulla luulotautisella pelko on liian suuri. Mutta on vain elettävä eteenpäin surussa.

Olen sairaalassa

Jouduin sairaalaan toissapäivänä ambulanssilla. Syy on tällä hetkellä ilmeisesti ohimenevä aivoverenkiertohäiriö tai pieni infarkti. En ole päässyt vielä puhumaan kunnolla lääkärin kanssa. Syytä olooni olen kysynyt hoitajilta. Ehkä huomenna tapaan lääkärin. Kirjoitan lyhyesti, koska olen voimaton ja väsynyt:

Toissa päivänä olin kitkemässä kasvimaata. Olin kitkenyt noin tunnin, kun aloin nähdä kaiken kahtena, ja huimasi. Säikähdin ja kompuroin sisään. Lepäsin puoli tuntia. Lähdin sitten maalaamaan kuistia. Huimasi vielä vähän, mutta sain kuistin ja kaksi Veran kanssa viime kesänä maalatessamme sotkemaa tuolia maalattua. Ilta oli hyvä.

Mutta kun sunnuntaina myöhään iltapäivällä olin edelleen puutarhatöissä istuttamassa mausteyrttejä ruukkuihin, kitkemässä ja paikkamaalaamassa tuoleja ja kuistia, sain uuden "kohtauksen".  Näkö alkoi sumentua ensin oikealta reunalta, sitten koko näkökenttä sumeni, välillä näin ja sitten taas sumeni. Huimasi. Kompuroin taas makuuhuoneeseen lepäämään, mutta sänky tuntui heiluvan niin kuin koko maailma. Yritin nousta seisomaan, mutta jalat eivät kantaneet. Romahdin lattialle. Näkö sumeni ja taas näkyi ja sumeni.

Olin yksin kotona. Mies oli Helsingissä. Pelkäsin, että menen tajuttomaksi ja soitin ambulanssin, kännykkä oli onneksi yöpöydällä. Sen tuleminen kesti melkein tunnin, koska se tuli 80 kilometrin päästä. Ambulanssimiehet nostivat minut sänkyyn ja kyselivät tarkasti kaiken. Sitten paareille ja liikkeelle.

Ambulanssissa tuli paha olo ja oksensin koko matkan ja vielä sairaalassakin, jossa minut lopulta siirrettiin päivystävän vuodepaikalta neurologian osastolle. Sain pahoinvointilääkettä.

Tehtiin TT-kuvaus, josta en muista mitään. Itse asiassa en muista juuri mitään sen jälkeen, kun tulin päivystykseen. Vasta kello 21 havahduin kunnolla ja luulin olevan iltapäivä vielä. Ihmettelin, että kello on jo 21.

Lääkäri oli kuulemma tavannut minut. Seuraavana päivänä kysyin tapahtumista hoitajilta, ja mitä lääkäri oli mieltä. Varsinaista infarktia minulla ei ollut ollut. Varjoaine TT:ssä suonet eivät olleet tukossa. Eikä aivoissa oltu nähty mitään poikkeavaa. Ei edes aivolisänikkeeni kasvainta, joka varmasti siellä on. Hoitaja oli sitä mieltä, että magneettikuvaus on tarkempi kuin TT-kuvaus. Tiedän sen itsekin. Aivolisäkekasvain paljastui magneetissa.

Minulla alkoi vahva kilpirauhasen vajaatoiminta kymmenisen vuotta sitten, ja sisätautilääkäri epäili, että minulla on aivolisäkekasvain, joka sitten varmistuikin siksi. Sisätautilääkäri sanoi, että se on vaaraton kasvain, jos ei ala mahdottomasti kasvaa. Siksi hän sanoi, että päätä pitäisi kuvata vuosittain. Yhtään kutsua kuvaukseen ei ole tullut tänä kymmenisen vuoden aikana.

Yritän nyt puhua lääkärin ympäri, että hän määräisi magneettikuvaukseen. Sinne pitäisi päästä tuon aivolisäkekasvaimenikin takia. Tietysti hän haluaa säästää rahaa, eikä mahdollista aivoverenkiertohäiriötä tutkita lisää. Menen ehkä siinä tapauksessa yksityiselle magneettikuvaukseen.

Hoitajat ovat tutkineet minua hyvin. On tarkastettu pupillit. Seurattu sormen liikkeitä. Nosteltu jalkoja ja käsiä. Mitattu verenpainetta. Tutkittu verensokeri ja happisaturaatiota (kirjoitetaankohan noin?). Minun rintaani on kiinnitetty jokin ihmelaite, josta hoitajat näkevät koko ajan sydänkäyrän. Se vaan tahtoo aina nukkuessani irrota, kun unissani kääntyilen ja pajatan niin paljon. Olen nukkunut täällä aivan hyvin, ihme kumma. Mutta olen hyvin väsynyt. Siksi nukun myös kahdet päiväunet.

Piti kirjoittaa tosi lyhyesti, mutta tästä tuli pitkähkö sairaskertomus. Saas nähdä, mitä huomenna tapahtuu.

Uskon - siis uskon -, että tämä mahdollinen aivoverenkiertohäiriöni on fyysistä surutyötä. Tässä aivotkin tuskakohtauksineen ja muutenkin hirvittävän surun tuskan kanssa ovat joutuneet koville. Tästä voi tietenkin olla montaa mieltä, ja minun pitää vielä työstää tätä kaikkea.

Surutyöni 44.

Kuvassa meidän keittiöpöytä

Rakas Vera tyttäremme kuoli yllättäen vain 22-vuotiaana tammikuun alussa, eikä oikeuslääketieteen patologi löytänyt mitään syytä kuolemaan. Vera oli reipas ja terve molekyylibiologian opiskelija. Teen surutyötä.

Vera oli tosiaan reipas. Hän oli kesälomilla töissä taimitarhalla. Iltaisin hän teki usein keikkoja ihmisille, jotka tarvitsivat apua kotona tai puutarhassa. Vera teki ruohikkoa, kantoi halkoja, siivosi, leipoi, teki ruokaa, kävi kaupassa. Hän tykkäsi tästä työstä paljon.

Meidän villikissan synnyttämä Siiri on oiva metsästäjä. Hän metsästää tällä hetkellä päästäisiä. Miten julma söpö kissa voi ollakaan, ajattelen, kun Siiri leikkii vielä elossa olevalla päästäisellä. Kuolleen hän tuo ulko-oven eteen. Se on varmasti lahja minulle ja miehelleni.

Puutarhahommat jatkuvat. Lenkkimetsässä on aivan polun alussa merkillinen paikka, jossa kasvaa maksaruohoja ja ruohosipulia. Ehkä lähettyvillä on ollut joskus talo. Lähellä on myös kylän viljankuivaamo. Maa kuuluu sille.

Sain idean ottaa maksaruohoa kukkapenkin vieressä olevalle isolle kivelle. Maksaruoho kasvoi sammaleessa ja se oli helppo irroittaa lapiolla, kun ruokamultaa ei juuri ole. Maksaruohot ja sammal kodin kivelle. Pohdiskelen, juurtuuko se. Panin alle vähän multaa. Onneksi se vielä on samannäköinen kuin kasvupaikallaan.

Olin kahvilla terassilla ystäväni kanssa ja söin aivan ihanaa limejuustokakkua. Aloimme jostakin syystä puhua vaihdevuosista ja vanhenemisesta. Ystävälläni on hormonikorvaushoito geelinä iholle. Hän sanoi, että sitä piti alussa säätää, jotta lopputulos oli hyvä.

Minulla ei ole vielä 55-vuotiaanakaan vaihdevuodet. Kuukautiset ovat melko runsaat ja säännölliset. Kävin kerran gynekologilla ja hän tutki minut ja sanoi jotakin, että minulla on vielä munarakkuloita munasarjoissa, ei ole vaihdevuodet. Eikä minulla ole esivahdevuosi oireitakaan. Melko tasaista tässä surussa. Tosin välillä häslään. Ehkä myöhään tulevat vaihdevuodet johtuvat siitä, että olen kasvissyöjä ja juon granaattiomenamehua.

Minusta on vaikea saada itsestäni mielikuvaa vanhana. Se johtuu siitä, että isäni kuoli 49-vuotiaana ja äitini kuoli 60-vuotiaana. Jos äiti olisi elänyt vanhaksi, olisin ehkä nähnyt itseni vanhana äidin vanhuudessa. Niinhän sitä sanotaan, että katso äitiäsi, niin tiedät minkä näköinen olet vanhana.

Tämä suru on vanhentanut minua. Silmät ovat painuneet syvemmälle. Ryppyjä ja juonteita on  tullut. Surutyötä tämäkin.

Totesimme ystävän kanssa, että anti-age kasvonhoitotuotteet perustuvat placeboon. Kun syvästi uskoo, että voide nuorentaa, niin se nuorentaa. Mitä enemmän voiteeseen on sijoittanut rahaa, sitä vankempi placebo.

Minä olisin onnellinen, jos saisin elää vanhaksi, mutta geenit siihen ovat huonot. Sukumme ei ole pitkäikäistä. Ukkikin kuoli alle 70-vuotiaana. Mummi eli pidempään, 82-vuotiaaksi. Jospa olisin saanut mummin geenejä.

Tämä vanhuuden ja kuoleman pohtiminen liittyy Veran kuolemaan. Tiedostamattomasti mietin sitä, milloin pääsen Veran luokse. Minun rakkaan tyttäreni luokse. 

Naapurin lehmät laitumella.

Sano melko suorat sanat

 

Minä olen melkoinen rouva suorasuu. En vain voi olla hiljaa esimerkiksi ongelmista yhteisössä tai jonkun ihmisen kanssa. Kerran kauan sitten työpaikassani oli rehtori, johon työyhteisö ei ollut tyytyväinen. Keskusteluissa selän takana valitettiin hänestä, nostettiin epäkohtia esille. Arvosteltiin. Joskus liikaakin. Vinoutuneesti.

Sietämätön tilanne oikein velloi opettajakunnassa. Rehtorikin tämän tajusi, joten hän järjesti työyhteisökokouksen, jossa selviteltäisiin tätä asiaa.

No, rehtori sanoi, että nyt saa puhua. Opettajakunta oli vaivaannuttavan ja sietämättömän hiljaa. Jopa rehtorin pahimmat arvostelijat. Sitten minä ajattelin, että jonkun täytyy avata keskustelu,  ja kun muut olivat hiljaa, minä aloin puhua. Vuolaasti.  Rehtori lähti aika pian tämän kokouksen jälkeen pois, toiselle paikkakunnalle rehtoriksi. Tämä tuntui minusta pahalta. Kaduin puheitani. Syyllisyydentuntoisena ajattelin, että ajoinko minä tämän rehtorin pois. Tuntui surulliselta ja ikävältä, koska totta kai rehtorissa oli myös hyvät puolensa.

Kokouksen jälkeen monet opettajat kehuivat minua kovasti siitä, että uskalsin puhua. Rikoin hiljaisuuden. Sanoin, että minä kyllä ihmettelen, että te olitte hiljaa. Se oli itse asiassa täysin väärin, koska pahimmatkin valittajat olivat hiljaa.

Viesti vuorovaikutuksessa ei välity ajatuksen voimalla, eikä pelkkä vihjailu riitä. Suorasanainen puhetyyli on välillä paikallaan. Sen ansiosta tulee kuulluksi, pystyy asettamaan rajoja ja voi elää omien arvojen mukaan.

Eläminen niin, ettei vain loukkaa  ketään eikä kukaan suutu, on monelle tuttua. Monella meissä on sisäänrakennettuna  pelko, joka ohjaa ristiriitojen välttelyyn.

Psykologi ja psykoterapeutti Arto Pietikäinen kysyy: "Mitä hintaa joudut maksamaan siitä, että olet liian myöntyväinen?" Hintana voi olla esimerkiksi uupumisriski tai omien tunteiden ja tarpeiden unohtaminen. On vaikeata säilyttää itsekunnioitus ja jaksaa, jos omia oikeuksia sivutetaan - jopa loukataan - jatkuvasti.

Ei voi ajatella vain muita

On ihmisiä, jotka piilottavat toiveensa ja tarpeensa. He saattavat nyökytellä keskusteluissa ja antavat muiden päättää. On vastakohtana myös niitä, jotka ajavat raivokkaasti asiaansa muita liiemmin kuuntelematta.

Viestintätyylejä on neljä erilaista. Alistuvassa tyylissä sivuutetaan omat tarpeet ja toiveet, pyritään miellyttämään ja välttelemään epämiellyttäviä tilanteita. Se tapahtuu kiertelyllä ja kaartelulla ja piipahtamalla vessassa, kun käsitellään vaikeita aiheita.

Aggressiivisessa tyylissä jyrätään omia ajatuksia vaikka väkisin eikä välitetä soraäänistä tuon taivaallista.

Aggressiivisen viestintätyylin alalajina on passiivis-aggressiviset viestijät. Sillä on samat tavoitteet, mutta peitellympi ilmaisu, joka ilmenee narinana, valituksina ja kiertoilmaisuina.

Manipulointiin pyrkivässä viestinnässä on tyypillistä syyllistäminen, säälin herättely ja uhrautuminen.

Neljäs malli on jämäkkä puhetyyli. Siinä tiedetään omat tarpeet ja uskalletaan pyytää, mitä halutaan. Viestintä on avointa ja selkeää. Samalla rakentavaa ja toista kunnioittavaa.

Tunneäly suojaa

Jämäkkä viestintä ei ole sama asia kuin suorat sanat tilanteessa kuin tilanteessa. Jos  esimerkiksi kaveri on ostanut uuden kirjavan ja tiukan puseron ja pyytää mielipidettä siitä. Vaikka vastaajan mielestä pusero on kauhea, jämäkkää viestintätyyliä käyttävä sanoo, että se on ok. Jämäkällä viestijällä on intuitiivista pelisilmää.

Läheiset ihmissuhteet ovat hyvä maaperä rakentavien viestintätaitojen kehittämiselle. Hyvin toimivassa parisuhteessa ei tarvitse pelätä toisen heti häipyvän, vaikka selkeän puhumisen treeni lipsahtaisi joskus tylyyden puolelle.

Jämäkkäään viestintään kuuluu myös ikuinen tasapainoilu suoruuden ja ystävällisyyden välillä. Tarkoitus ei ole kuitenkaan laukoa, mitä sylki suuhun tuo vaan opetella  esimerkiksi pyyntöjen esittämistä, mahdollisimman selkeästi, mutta kohteliaasti.

Lähteet: Hyvä Terveys 5/21, kuvat omat

Surutyöni 43.

 

Kevätvuohenjuuri. Niin luulisin.

Rakas Vera tyttäremme kuoli 22-vuotiaana yllättäen. Hän oli terve ja kuntoili paljon. Miksi juuri hänen piti kuolla niin varhain? Eikä edes syytä kuolemaan saatu tutkimuksissa selville. Teen surutyötä.

Toissa iltana sain jo sängyssä ollessani kauhean surun tuskakohtauksen. Se oli täydellistä kauhua, sulaa metallia. En pystynyt liikkumaan, saati kirjoittamaan. Ja kuvia Verasta vyöryi nopeasti mieleeni. En pystynyt huutamaan kipuani. Kuolen, kuolen. Minut tapetaan. Lopulta olin nukahtanut. Valot jääneet palamaan. Aamulla heräsin, ja heti alkoi pelko kohtauksen uusiutumisesta. Koko päivän jännitin ja olin varuillani. Onneksi  uutta kohtausta ei ole tullut. Elän toivossa.

Tuskakohtaukseni on erilainen kuin paniikkikohtaus. Tuskakohtaus on ääretöntä Veran kuoleman surua. Ehkä sain ensimmäistä kertaa näin pahan tuskakohtauksen siksi, ettemme saaneet tietää Veran kuoleman syytä.

Aluksi ajattelin, että onhan sekin, ettei tiedetä syytä, yksi syy ja selitys. Mutta edelleen minua kalvaa epätietoisuus, kuten kalvoi sen viisi kuukautta vieneen kuolinsyyraportin valmistumisen hitaus. Mutta nyt tämä epätietoisuus on lopullista. Mitään syytä ei koskaan ilmaanukkaan ja saada tietääkkään. Tiede ei siis tosiaan pysty selittämään kaikkea. Mihin tiede loppuu, siitä alkaa yliluonnollinen. Usko Jumalaan, ja usko siihen, että Veralla on kaikki nyt hyvin.

Viikko sitten viimein miehen kanssa tapetoitiin. Rullat olivat tulleet jo kuukausi sitten. Olin todella iloinen, että mies suostui auttamaan minua. Lopulta tapetoitiin molemmat kolme kaistaletta.

Tapetointivälineet

Halusin freesata tupakeittiötä yhdellä paljon vihreää ja kukkaa pursuavalla seinällä. Joskus 1970-luvulla on laitettu keittiöön ruman ruskeat muovimatot. Haluaisin poistaa ne, mutta mies ei suostu. Joten jollakin tavalla sitten piristystä.

Tapetin valinta oli oma puuhansa. Mieskin valitsi mieleisensä. Minä valvoin yhden yön surffailemalla eri tapettifirmojen tapetteja. Sitten suosikkitapettien vertailua. Lopulta päädyimme kompromissiin. Kumpikaan ei saanut mieleisintä. Mutta kivaa oli.

Katsoin kaksi videota tapetoimisesta, koska en ollut koskaan aikaisemmin tapetoinut. Toinen oli todella hyvä, ja pystyin toistamaan sen ohjeet, eikä tapetoimiseen mennyt kuin vajaa kaksi tuntia. Unohdin Veran kokonaan mielestäni, mikä oli todella ainutlaatuista.

Tältä seinä näytti ennen tapetointia. Huonekalut on jo siirretty syrjään. Kuvassa myös tapetti makuuhuoneeseen. Jospa saamme sen joskus tapetoitua, mutta minä olen kärsimättömänä ihmisenä valmis tapetointiin miltei heti. Kuvassa näkyy vähän taimiruukkuja muovipusseineen  ja peikonlehteä.

Tässä kuvassa tapetin moninaiset värit eivät näy kunnolla. Hiekka laatikko on vielä siksi, että vaikka Siiri-kissi saa nyt käydä ulkona, hän ei osaa vielä tehdä tarpeitaan sinne. Voi, hupsua Siiriä.

  

Suurin osa tapetin kukista on aivan oikeita luonnonkukkia, muun muassa lemmikkejä, pillikkeitä, saniaista, poimulehteä, takiaista ja tietysti kukkivaa raparperia. Tapetti on nimeltään Raparperi, vaikka siinä on vuorenkilven kukat, mutta eihän se niin tarkkaa ole. Suunnittelijataiteilijan luomistyötä.

Minusta aivan ihmeelliset aurinkovoiteet

Sain Ruohonjuurelta testiin aurinkovoiteita. Olin aivan ihmeissäni,  että luonnonkometiikassakin on aurinkovoiteita, ja kaukana ovat tahmaiset, öljyiset aurinkovoiteet, jotka miltei tirisivät iholla kuin liha grillissä. 

Nyt luonnonkosmetiikassa aurinkovoiteilla on monia ominaisuuksia. Voiteet kosteuttavat ihoa. Niissä on anti-age ominaisuuksia ja ne jopa antavat sävyä iholle. City CC-voiteessa on aurinko- ja saastesuoja. Ja totta kai ne suojaavat hyvin auringolta. Levittäytyvät helposti eivät tahraa. Ne kuivuvat nopeasti, eivätkä jätä ihoa valkoiseksi. Huipputuotteita siis!

En ota varsinaisesti aurinkoa. Saan rusketusta puutarhatöitä tehden ja lenkeillä. Kun tässä välissä oli kaksi aurinkoista päivää testasin näitä aurinkovoiteita.

Ruohonjuuri luontaistuotekauppa on perustettu jo vuonna 1982. Se on edelläkävijä, ja tuotevalikoima on hyvin kattava.

Madara-tuotemerkki on lähtöisin Baltian alueen Latviasta, jossa on onnistuttu säilyttämään kukkien ja heinäkasvien monimuotoisuus koskemattomilla ja luonnonvaraisilla niityillä.

Madara sai alkunsa neljän nuoren naisen - Zanen, Lotten, Paulan ja Lienen - intohimoisesta unelmasta luonnolliseen elämäntapaan. Naisten unelma sai nimensä Matara-kasvin mukaan, joka on kasvanut pohjoisen Latvian niityillä ja merenrantojen dyyneillä vuosisatojen ajan ja jota viisaat naiset ovat käyttäneet kauneuteen ja lääkitsemiseen. Lopulta siitä tuli luonnollisen elämäntavan, kauneuden ja voimakkaiden pohjoisten kasvien symboli.

Aurinkovoide, Plant stem cell age, SPF 30, kasvoille, 40 ml,  Madara,  32,95€

Plant stem cell  aurinkovoide kosteuttaa ja suojaa auringolta. Se on suunniteltu erityisesti kasvojen iholle. Suojakerroin on 30. Nyt se on tarjouksessa.

Voide:

-levittyy helposti

-kuivuu nopeasti

-ei tahraa

-ei jätä ihoa valkoiseksi

Voiteessa on mukana hiukan sävyä, joka tasoittaa ihoa ja suojaa palamiselta tehokkaasti. Se suojaa ihon kollageenia, ehkäisee valovanhenemista ja uudistaa ihoa. Aikuisen iholle suunnitelussa aurinkovoiteessa on myös hyaluronihappoa, joka suojaa ja tehokosteuttaa ihoa.

Testasin tätä aurinkovoidetta, kun oli muutama aurinkoinen ja lämmin päivä. Haravoin pihaa talon eteläpuolella. Voide suojasi hyvin palamiselta, ja antoi iholle kaunista sävyä.

CC-voide, Hyalyronic anti-pollation, light, SPF 15, 40 ml, 31,95 €,   Madara 

Tämä voide on ihoa ilmansaasteilta ja auringolta suojaava. Yhtenä tehoaineena on hyaluronihappo, joka uudistaa ihoa. Tuotteissa on kaksi pohjoismaisen vaalealle iholle tarkoitettua värivirheitä peittävää voidetta.

"Anti pollution" eli iholle saastesuojaa tarjoavat tuotteet ovat nyt trendikkäitä kosmetiikkamaailmassa - eikä ihme: monissa maailman suurkaupungeissa ilmansaasteet haittaavat sekä hengitystä että ihon hyvinvointia.

Tämä aurinkovoide oli minulle sopiva, koska haluan nykyään myös päivettyä. SPF on  15. Se sopi minulle hyvin, eikä iho palanut kun tein puutarhatöitä kolme tuntia, vaikka suojakerroin on 15. Voide tuntui melkein luksukselta, oli meikattu olo, koska voide peittää kasvojen värivirheitä. Käytän muutenkin meikkivoiteena vain CC-voidetta meikatessani.

Aurinkovoide, Plant stem cell antioxidant, SPF 30, 100 ml, 20,95€,  Madara

Tämä koko vartalon iholle tarkoitettu aurinkovoide ei tahraa, levittyy helposti, eikä jätä ihoa valkoiseksi. Suojakerroin on 30.

Madaran aurinkovoiteissa on muiden tehoaineiden lisäksi isoampiaisyrttiä, joka suojaa ihon kollageenia, uudistaa ihoa ja ehkäisee valovanhenemista. Voide sopii koko perheelle.