Minua riepoo nykyisin suosiota saanut yltiöpositiivinen ajattelu ja self-help-oppaat. Koska onhan se niin, että jos tuntee pimeyden, surun, ahdistuksen, tuntee myös selkeämmin valon, ilon ja onnen. Sillä eihän valoa ole ilman pimeyttä. Eikä pimeyttä ilman valoa. Kaikkien tunteiden pitäisi päästä avautumaan, jotta ne eivät patoutuisi ja aiheuttaisi myöhemmin ongelmia.
"Kenelle tahansa voi käydä mitä vain. Sen hyväksyminen on vapauttavaa", sanoo professori Hanna Meretoja. Hän sairastui rintasyöpään, josta toipui. Hän moittii sitä, että syövästä kuin koronastakin puhutaan taisteluna, joka pitää voittaa.
"Sinä olet niin kova taistelija, että kyllä nyt yhden syövän voitat", sanoi tuttava. Meretoja ajetteli, että ei, taistelutahdolla ei ole mitään tekemistä syövän kanssa.
Hän toi keskustelussa esiin, että psyykkiset ominaisuudet eivät ratkaise, selviytyykö vai ei. Kyse ei ole taistelusta. Jos kuolee, onko silloin häviäjä ja luovuttaja, joka ei taistellut tarpeeksi?
Diagnoosin saatuaan Meretoja mietti, kuoleeko hän. Pelottavinta oli se, että vastausta ei ollut. Mielessä velloivat järkytys, viha, suru ja toivottomuus. "Se oli hädän ja suistumisen kokemus. Koin, etten voi kontrolloida sitä, mitä tapahtuu. Aika kutistui hetkeen, ja kaikki suunnitelmat romuttuivat."
Kulttuurissamme on hallitsevaa, että syövästä puhutaan taisteluna, joka pitää voittaa. Tämä on erityisen ankaraa heille, joiden ennuste on huono: taistele kovempaa tai kuolet.
Myös syöpäjärjestöt vastustavat taistelu- ja voittaa-termien käyttöä. Sanat vihjaavat, että syövästä paranee, kunhan vain päättää niin. Näin ei tietenkään ole. Joskus syöpä tappaa, olitpa kuinka urhea tahansa.
Miksi näitä termejä kuitenkin käytetään? Koska haluamme ylläpitää turvallisuuden tunnetta. Kun syöpä määritellään taisteluksi, se muuttuu ikään kuin ratkaistavaksi ja kontrolloitavaksi. Ratkaisemattomuus ja sattumanvaraisuus tuntuvat jo ajatuksina hyvin pelottavilta.
Taistelusta puhuvat yleensä ne, joilla ei ole syöpää. Sairastuneelle se aiheuttaa paineita. Tämän vuoksi ei ole yhdentekevää, miten asioista puhutaan. Hyviä ilmauksia ovat esimerkiksi sairastaa ja parantua.
Meretoja kaipaisi enemmän tapoja puhua vaikeuksista elämään kuuluvina asioina sen sijaan, että kerrotaan sankaritarinoita, joilla on onnellinen loppu.
"Aina ei käy onnellisesti, eikä koko aikaa voi tuntua tasaiselta. Silti sairastuneellekin sanotaan, että olisi tärkeää muistaa olla positiivinen", Meretoja sanoo. Sairastunutta tsempataan pysymään aurinkoisena ja reippaana, sillä myönteinen ihminen on muille helpompi kohdattava kuin epätoivoinen ja ahdistunut. Ympäristö ei halua nähdä kärsimystä ja toivottomuutta.
Osalle Meretojan läheisistä syöpä oli vaikea pala. Ihmeteltiin, miksi hän ei ollutkaan valoisa vaan halusi puhua myös kuolemasta. "Mitä sinä tuollaisia mietit, ei niin kuitenkaan käy."
Hyvä positiivinen mieli on kulttuurissamme yliarvostettua. Meretojan mielestä sairastaminenkin olisi kevyempää, jos kaikille tunteille, negatiivisillekin, olisi tilaa. Silloin voisi helpommin kokea myös ilon ja onnen hetkiä.
Lähteet: Helsingin Sanomat 6.5.2021, kuvat omat
Hei!
VastaaPoistaOlipa hyvä kirjoitus. Onhan mielellä ja keholla vahva yhteys, mutta ei syövästä tai muusta sairaudesta ihan vain tahdon voimalla parane. Itse olen sairastanut vuosia syömishäiriötä ja tuntenut monesti syyllisyyttä, kun jotkut toipuneet kirjoittavat, että kun vain oikein kovasti päättää, niin paranee. Toki päättäväisyyttä, sinnikkyyttä ja ms. tarvitaan, mutta olipa sairaus mikä hyvänsä toipumiseen/toipumattomuuteen vaikuttaa moni seikka.
Ehkä meidän kannattaisi kuunnella, miten esim. sairastunut läheinen puhuu sairastamisesta. Jos hän ei "taistele" vaan yrittää "toipua", käyttäisimme samaa ilmaisua.
Elämän hallinta käsitteenä on mielestäni hyvin laaja. Jos se on tavoitteena elämässä, ei perille varmasti moni pääse. Ei koko elämää voi hallita. Kunpa itsekin sen muistaisin ja oppisin hyväksymään.
Kiitos kommentistasi Anonyymi. Eihän sairauksista parannuta vain tahdon voimalla. Toki motivaatiota tarvitaan. Olen pahoillani sinun sairaudesta, syömishäiriöstä. Kunpa et tuntisi syyllisyyttä muiden puheista!
VastaaPoistaTuo on hyvä neuvo, että voisi kuunnella kuinka läheinen puhuu sairastamisesta. Onhan elämänhallinta käsitteenä laaja, mutta somessa on ihmisiä jotka kuvittelevat siinä onnistuneensa.
Joskus aikaisemmin seurasin Karita Tykkää Instagamissa, mutta sitten alkoi melkein pahonvointi, kun luin hänen postauksiaan. Hän mainostaa hyvin kurinalaista elämäänsä, jossa esimerkiksi uimalla kesät talvet meressä, lenkkeilemällä, harrastamalla joogaa ja meditaatiota, voimistelemalla, pilateksella, syömällä niin terveellistä tuokaa, että rutisee, tekemällä suklaat itse, olemalla sairaan laiha hallitaan koko elämää. Tällainen elämäntapa voi kyllä saada nuoren tytön sairastumaan syömishäiriöön.
Tämä oli hyvä kannanotto. Näitä tuli pohdittua molemmilla kerroilla, kun sairastin syöpää, mutta en osannut muotoilla tuntemuksiani sanoiksi. Sentään sain sanotuksi joillekin, ettei tämä ole sotaa tai kamppailulaji, vaan sairaus. Me ihmiset keksimme mielellämme kiertoilmauksia vaikeille asioille. Omissa syövissäni otti päähän myös se, että jotkut ihmiset kuvittelivat syöpien jotenkin tehneen minusta jalomman ihmisen, jolla ei olisi ollut oikeutta nähdä epäkohtia, saati sanoa niistä ääneen. Olisi pelkästään pitänyt olla kiitollinen, olinhan sentään elossa. Olin ja olen kiitollinen, muttei se poissulje muita tunteita.
VastaaPoistaHyvää viikon jatkoa Marja!
Kiitos Kirsti kommentistasi. Oli kiva lukea, että olet toipunut kahdesta syövästä. Nimenomaan toipunut. Ja tunsit itse, ettei syöpä ole kamppailulaji tai sotaa. Pelottaville ja ahdistaville asioille voidaan keksiä kiertoilmaisuja. Varmaan on aika yleistä, että kuvitellaan, että syövästä topunut on jalo ihminen. Se varmaan voi ärsyttää kuten sinä koet.
PoistaKirjoitat viisaasti ja suurella sydämellä! Toki "taistelutahto" on sairauden kohdatessa tärkeää, mutta on aika luonnollista tuntea myös epätoivoa, pelkoa ja heikkoutta. Ehkä sairastunut joutuu tosiaan näyttelemään aina vaan vahvaa ympäristön vuoksi. Muiden on vaikea käsitellä toivottomuutta.
VastaaPoistaSurun kanssa on vähän samoin. Se pitäisi "surra pois" tosi nopeasti ja kun tuttava kysyy puolen vuoden päästä kuulumisia, pitäisi pystyä sanomaan, että kaikki alkaa jo olla kunnossa. Muttei se ole realistista! Ei suru häviä hetkessä.
Epärealistisia ovat myös nuo superihmiset, jotka joogaavat, jumppaavat, pitävät itsensä aina terveinä ja laihoina. Se ei kuulosta ollenkaan oikealta elämältä, ei sellaisena kuin minä elämän koen ja olen kokenut.
Elämässä on myös niitä tummia värejä, heikkouden hetkiä ja epätoivoa. Joskus on vedettävä peitto pään yli ja itkettävä ääneen. Superihmiset varmaan nousevat ylös joogaamaan...
Kiitos kommentistasi NK. Kyllähän motivaatiota tarvitaan kaikista vakavista sairauksista toipumiseen. Mutta tunnetaan myös heikkoutta, toivottomuutta ja surua. Tuo oli hyvä ilmaisu ja ajatus, että sairastunut joutuu jopa näyttelemään reipasta.
VastaaPoistaNaisten lehdet kirjoittavat mielellään, että suru on nyt selätetty. Ihminen on taistellut ja parantunut.Upea ihminen! Yleensä kyseessä on joku julkkis.
Karita Tykän Insagrampostaukset huolettavat minua nimenomaan siksi, että ne antavat teineille vääriä uskomuksia elämästä ja voivat aiheuttaa jopa syömishäiriötä, onhan Karita Tykkä melkein täydellinen ihminen ja niin laiha ja kaunis. Tykkä on kirjoittanut kaksi kirjaa - varmasti jonkun avustuksella - ja hän on viisas myös siksi. Minusta esimerkiksi hänen aforiminsa on melkein naurettavia ja latteita. Kun Tykän äiti kuoli, hän ei pysähtynyt suremaan vaan jatkoi kurinalaista elämäänsä. Minusta surut pitää surra, että ne joskus väistyvät.
Elämässä on tosiaankin heikkouden hetkiä, tummia värejä ja epätoivoa. Sinä osaat niitä käsitellä. Lepäämällä ja suremalla. Niille on annettava oma tilansa ja aikansa. Minä olen Veran kuoleman jälkeen mennyt usein peiton alle musertavassa surussa, epätoivossa, ahdistuksessa ja paniikkikohtauksissa.