Kevätvuohenjuuri. Niin luulisin.
Rakas Vera tyttäremme kuoli 22-vuotiaana yllättäen. Hän oli terve ja kuntoili paljon. Miksi juuri hänen piti kuolla niin varhain? Eikä edes syytä kuolemaan saatu tutkimuksissa selville. Teen surutyötä.
Toissa iltana sain jo sängyssä ollessani kauhean surun tuskakohtauksen. Se oli täydellistä kauhua, sulaa metallia. En pystynyt liikkumaan, saati kirjoittamaan. Ja kuvia Verasta vyöryi nopeasti mieleeni. En pystynyt huutamaan kipuani. Kuolen, kuolen. Minut tapetaan. Lopulta olin nukahtanut. Valot jääneet palamaan. Aamulla heräsin, ja heti alkoi pelko kohtauksen uusiutumisesta. Koko päivän jännitin ja olin varuillani. Onneksi uutta kohtausta ei ole tullut. Elän toivossa.
Tuskakohtaukseni on erilainen kuin paniikkikohtaus. Tuskakohtaus on ääretöntä Veran kuoleman surua. Ehkä sain ensimmäistä kertaa näin pahan tuskakohtauksen siksi, ettemme saaneet tietää Veran kuoleman syytä.
Aluksi ajattelin, että onhan sekin, ettei tiedetä syytä, yksi syy ja selitys. Mutta edelleen minua kalvaa epätietoisuus, kuten kalvoi sen viisi kuukautta vieneen kuolinsyyraportin valmistumisen hitaus. Mutta nyt tämä epätietoisuus on lopullista. Mitään syytä ei koskaan ilmaanukkaan ja saada tietääkkään. Tiede ei siis tosiaan pysty selittämään kaikkea. Mihin tiede loppuu, siitä alkaa yliluonnollinen. Usko Jumalaan, ja usko siihen, että Veralla on kaikki nyt hyvin.
Viikko sitten viimein miehen kanssa tapetoitiin. Rullat olivat tulleet jo kuukausi sitten. Olin todella iloinen, että mies suostui auttamaan minua. Lopulta tapetoitiin molemmat kolme kaistaletta.
Tapetointivälineet
Halusin freesata tupakeittiötä yhdellä paljon vihreää ja kukkaa pursuavalla seinällä. Joskus 1970-luvulla on laitettu keittiöön ruman ruskeat muovimatot. Haluaisin poistaa ne, mutta mies ei suostu. Joten jollakin tavalla sitten piristystä.
Tapetin valinta oli oma puuhansa. Mieskin valitsi mieleisensä. Minä valvoin yhden yön surffailemalla eri tapettifirmojen tapetteja. Sitten suosikkitapettien vertailua. Lopulta päädyimme kompromissiin. Kumpikaan ei saanut mieleisintä. Mutta kivaa oli.
Katsoin kaksi videota tapetoimisesta, koska en ollut koskaan aikaisemmin tapetoinut. Toinen oli todella hyvä, ja pystyin toistamaan sen ohjeet, eikä tapetoimiseen mennyt kuin vajaa kaksi tuntia. Unohdin Veran kokonaan mielestäni, mikä oli todella ainutlaatuista.
Tältä seinä näytti ennen tapetointia. Huonekalut on jo siirretty syrjään. Kuvassa myös tapetti makuuhuoneeseen. Jospa saamme sen joskus tapetoitua, mutta minä olen kärsimättömänä ihmisenä valmis tapetointiin miltei heti. Kuvassa näkyy vähän taimiruukkuja muovipusseineen ja peikonlehteä.
Tässä kuvassa tapetin moninaiset värit eivät näy kunnolla. Hiekka laatikko on vielä siksi, että vaikka Siiri-kissi saa nyt käydä ulkona, hän ei osaa vielä tehdä tarpeitaan sinne. Voi, hupsua Siiriä.
Suurin osa tapetin kukista on aivan oikeita luonnonkukkia, muun muassa lemmikkejä, pillikkeitä, saniaista, poimulehteä, takiaista ja tietysti kukkivaa raparperia. Tapetti on nimeltään Raparperi, vaikka siinä on vuorenkilven kukat, mutta eihän se niin tarkkaa ole. Suunnittelijataiteilijan luomistyötä.
Voi yritä kestää. Ja kestätkin, kun vaihtoehtoja ei ole.
VastaaPoistaTuo kohtaus oli varmasti kamala. Mä sain hillittömiä itkukohtauksia n 4-5 kk kohdalla, kun kodinhoitaja tuli päästämään mut asioille.
Pieni poikani katsoi syöttötuolistaan vakavana ja piirsi pikku sormellaan silmästä poskelleen viivan. Ei ollut vuottakaan.
Ajan myötä asia alkaa hälvetä. Musta toikin on hyvä merkki, että laitoitte kukkatapetin seinään. Olisko Veran juhannusseppeleen kukkia?
Muistan sen Martti Lindqvistin vaimon tapauksen. Hänet napattiin myös nopeasyi pois. Oliskohan hänel pahoinvointia tms? En muista.
Sulla on kuitenkin lämpimät, hyvät muistot Verasta. Ne muistot tulee myöhemmin lähemmäs sua ja parantaa kaipuuta.
Kaunista päivää sulle!
Kiitos kommentistasi Anonyymi. Tuskakohtaukseni oli ainut laatuaan.Toivon totisesti, ettei se uusiudu.Tuo sinun tilanteesi on ollut kauhea, kun oli niin pieni lapsikin.
VastaaPoistaTuskakohtauksessa menin varmaankin takaisin surun reagointivaiheeseen. Teoriassa surulla on neljä vaihetta: shokkivaihe, reagointivaihe, työstämisvaihe ja uudelleen suuntautuminen. Olen mielestäni nyt noin yleensä työstämisvaiheessa.
Nämä vaiheet eivät toteudu tiukan lineaarisesti vaan voi myös mennä takaisin edellisiin vaiheisiin. Tuli mieleen, että sinäkin olet viiden kuukauden tietämillä mennyt hillittömässa itkukohtauksessa takaisin surun reagointivaiheeseen.
Odotan ja elän toivosta, että voin kokea hyviä muistoja Verasta. Että tämä ankara tuska hellittäisi. Kukkatapetti teki hyvää mielelleni.Kyllä siinä on yksi kukkaa Veran juhannusseppeleestä. Siinä on myös toivoa, ja sain jotakin järkevää tekemistä. Nyt oikein etsin ja mietin, mitä pikkuremonttia voisin vanhassa talossamme tehdä. Tällä viikolla aion maalata pienen kuistimme. Tai ensi viikolla. Ja niin edelleen.
Joo tuntuisi hyvältä ajatukselta keskittyä johonkin remonttiuudistuksiin. Back to real usual life. Slowly. Ja terapiaa, muuhun uppoutumista. Aivot lepäävät.
VastaaPoistaMuistan minä sen, että ihmettelin aina joskus että miten mä taas olen junnaamassa jossain tietyssä vaiheessa. Että eikö tää suru etene vaan seilaa eestaas. Välillä hyviä päiviä, olihan mulla lapset siinä, mutta sitten taas nopeaa alas vuorenrinnettä. Suru kun elelee omaa elämäänsä.
Mullahan oli kaksi pientä lasta tuolloin. Toinen isänsä kuollessa 5 kk vauva ja toinen vähän yli 2,5-vuotias. Hän oli melkein enemmän leimaantunut isäänsä. Vastasyntyneenä joutuivat heti olemaan kahdestaan, kun mulla jäi istukka kiinni ja se piti käsinirroittaa nukutuksessa.
Tää flashback-vaihe oli kai sitä aikaa, kun pieni isompi kysyi joka päivä milloin isi tulee kotiin. Se oli kamalaa. Yritin selittää mutta ei pystynyt ymmärtämään ettei isi tule. Sydäntä repi. Yritin joskus olla jopa huomaamatta kysymystä, en vastannut kun sattui pojan puolesta niin hirveästi. Kysyi kkuitenkin uudelleen ja taas selitin ettei hän voi tulla enää, kun on kuollut. En satuillut mitään pois nukkumisesta. Yritin selittää, että hän ei enää hengitä, ei elä.
Puolisen vuotta siinä meni. Helpotti kun hän lopetti. Mietin yhteydenottoa johonkin lapsipsykologille, mutta juuri silloin kysyminen alkoi loppua. Pieni poika menetti paljon.
Toinen pieni menetti tavallaan vähemmän, koska oli niin vauva. Kysyin joskus häneltä isompana kaipaako hän isäänsä. Vastasi ettei oikein osaa kaivata sellaista, jota ei hänellä ollut koskaan.
Joskus näen pojissani sen, ettei heillä ollut miehen mallia. Isäni oli, mutta kuoli tuosta viiden vuoden päästä. Itsellä oli kolmas avoliitto nyt mennyt ja tulin siihen tulokseen, että antaa olla. Olinhan jo 40-vuotiaskin enkä siten parasta A-ryhmää lapsineni.
Näin se elämä on mennyt. Hyväksyin sen lopulta, kun en muutakaan voinut.
Prosessi tosiaan liikkuu. Mun isän kuolemasta on melkein 20 vuotta ja vielä pari vuotta sitten sain vedet silmiini kun muistin hänen ystävällisen naurunsa ja silmäryppynsä.
Kiitos Anonyymi. Suru tosiaan seilailee. Ei sitä voi tietoisesti ohjata. Paitsi keskittymällä kunnolla johonkin muuhun, sen saa mielestään hetkeksi pois, kuten minä näihin pikkuremontteihin keskityn.Samoin puutarhanhoito ja metsälenkit tekevät hyvää.
VastaaPoistaMinulla oikein rintaa kuristi, kun luin, että toinenkin lapsesi on ollut hyvin pieni - 2,5-vuotias - kun sinun piti selviytyä samaan aikaan surussa ja raskaassa pikkulapsiarjessa.
Minulle pikkulapsiarki oli puolisonkin kanssa hyvin vaativaa. Toinen oli vauva ja toinen reilu 1-vuotias. Me nukuttiin perhesängyssä, kaikki yhdessä, paitsi joka kolmannen yön toinen vanhemmista sai nukkua itsekseen. Oli hyvin palauttavaa välillä nukkua yö putkeen, paitsi imetysaikana mies toi vauvan pari kertaa yössä syömään.
Meillä molemmat tyttäret olivat huonoja nukkujia. Me katsottiin, että perhesänky olisi meille hyvä ratkaisu ja pikkuisille emotionaalisesti paras. No, lapsille se kai oli paras, mutta ei aina vanhemmille. Paitsi imettäminen oli helppoa, kun lapsi oli vieressä, tökkäsi vain rinnan suuhun.Sitä nukuttiin mitä kummemmissa asennoissa lasten asentojen mukaan, mutta toisaalta se toi hyvää oloa ja tyydytystä nukkua tuhiseva lapsi vierellä. Näin jälkikäteen ajateltuna perhesänky oli mitä suloisin paikka nukkua. Kaikki kokivat läheisyyttä ja turvaa.
Monet antoivat ohjeita, että lapset pitäisi laittaa pinnasänkyihin nukkumaan, oppisivat nukkumaan yksin, eivätkä herättelisi vanhempiaan. Näistä asioista, imetyksestä ja tutin käytöstä kiisteltiin - ja varmaankin kiistellään edelleen.
Minä en voi edes kuvitella, miten vähällä unimäärällä sinun on pitänyt tulla toimeen miehesi kuoleman jälkeen. Ja kun vielä surutyöskentely vaatisi paljon unta.
On ollut varmasti raastava puoli vuotta tuo, että isompi lapsi osasi jo puhua ja kyseli, milloin isä tulee kotiin. Teit oikein, että sanoit hänelle totuuden, etkä pehmentäviä valheita.Ja toisella ei ollut muistikuvia isästä. Vasta yli kaksivuotiaan kokemuksia voi aikuisenakin muistaa, kun aivojen hippokampus on kehittynyt riittävästi.
Minäkin saan yhä vedet silmiin, kun mieleen tulee kuolleet: äiti, isä, sisko, paras kaveri...
Mutta muistot heistä ovat kauniit, eivät tuskantäyteisiä.
Onneksi isäsi ehti olla viisi vuotta miehen mallina. Joskus muutkin sukulaismiehet ja miespuoliset kaverit voivat olla sitä.
No mä olen aina ollut hyväuninen, mutta mulle kävi niin, etten ehtinyt tehdä oikeata surutyötä. Vasta kun pienempi oli n 2-vuotias ja isompi 4, niin huomasin mikä jäi tekemättä kun elämä oli vain selviytymistä.
VastaaPoistaTein surutyötä sitten, kun se muille sopi, tavallaan. Sukulaiset eivät halunneet puhua asiasta eivätkä senaikaiset ystävät. Kuolema pelottaa niin paljon. Mulla oli avomiehen alkeellinen kannettava ja tutkin miten se toimii ja aloin kirjoittaa fiiliksiäni silloin kun oli mahdollisuus. Tein niin siksikin, että huomasin joidenkin puhuvan eteenpäin ja kauhistelevan tilannetta - kuitenkaan auttamatta.
Puhuin kuolleellekin. Mutta mulla on sisukas luonne. Pelkäsin sitä, että lapset otetaan multa pois ja siksi tein kaiken tiptop. Myöhemmin ymmärsin, minkälaisessa stressistä elin monta vuotta. Mutta mä selvisin ja pojat selviytyivät! Lämmitti tänään, kun toinen lähti Lapinreissulle kalastamaan ja löysin isänsä tosi ihanan villapaidan, jonka annoin hänelle jos yöllä menevät kalaan. Ihana beessi villapaita, jossa mokkapaikat kyynärpäissä. Poika otti mukaansa. Sanoin et ajattele tää on ollut viimeksi isäs yllä. Tänään laittoi ison nipun kuvia Whatsupin kautta. Käytti villapaita yökalassa. Mua itketti.
Mä vieläkin ajattelen, että hän jotenkin oli teostaan pahoillaan ja suojeli kuitenkin meitä kaikkia kolmea. Mutta periaatteessa hän on mennyt jo niin kauan sitten, etten muistakaan. Joskus ajattelen, että olisi ansainnut kuitenkin suremisen. En ehtinyt.
Kiitos kommentistasi. Sinun oli varmasti pakko olla elämättä surutyötä, kun lapsesi olivat niin pienet miehesi kuoleman jälkeen. Mutta aina sille tulee aikansa - vaikka fysiikankin tasolla -, kuten sanoit, kun se sinulle tavallaan sopi.
VastaaPoistaKuolema todellakin pelottaa ihmisiä. Se taitaa olla viimeinen kulttuurimme tabu. Kuolema tapahtuu jossakin sivussa, ei kotona. Kuolevia ei haluta nähdä kuten ennen aikaan: arkku oli pirtissä ja auki.
Ikävää että jotkut vain kauhistelivat ja juorusivat. Olen etäisissä tuttavissa huomannut saman asian. Kasvotusten kiemurrellaan ja puhutaan hyvää päivää, hyvä ilma. Mutta sillehän en voi mitään, joten vain hyväksyn asian.
Suloinen poika sinulla. Ihana tuo villapaitajuttu!