Mielenkiintoisia, koskettavia kirjoja

Luulin jo lukeneeni kaikki Ljudmila Ulitskajan kirjat, mutta löysin kirjastosta suureksi ilokseni vielä yhden lukemattoman nimeltään Daniel Stein. Olin todella onnellinen löydöstäni. Ulitskajan kirjojen lukemisen jälkeen olen ollut eri ihminen kuin aiemmin. Tällä tavalla minuun on vaikuttaneet jotkin muutkin kirjailijat.

Kirja on hyvin polveileva ja rönsyilevä; ja siinä käsitellään  muun muassa ihmissuhteita, uskontoja ja etenkin suvaitsevaisuutta. Kieli on notkeaa ja ketterää, nautinto lukea. Uskontojen maailmassa liikutaan juutalaisuuden, islamin, juutalaiskristittyjen, arabikristittyjen, katolilaisten ja ortodoksien parissa. Kirja vie aikaa, ottaa aikaa ja antaa aikaa ajatella. On usein pysähdyttävä pohtimaan kirjassa sanottuja asioita. Ainakin minun piti pohtia paljonkin ja välillä palata aikaisempaan tekstiin. Kirjassa oli sekä fiktiota että todellisia kirjeitä ja asiapapereita. Tämä oli siitä erikoinen Ulitskajan romaaniksi. Yleensä niissä tullaan ja mennään, ja vielä kiiruusti. Minusta  romaani sopii hyvin meidän maailmanaikaan.

Toinen - nyt kahden viikon sisällä lukemani kirja - teki myös suuren vaikutuksen: se on Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta-kirja.

Gulliksen kirjoittaa hyvin analyyttisesti mutta silti runollisesti 20 vuotisen avioliiton päättymisestä. Kirjan teksti on hyvin vetävää - miltei hypnoottista -  ja kuitenkin aika niukkailmeistä.

Kirja kuvaa niin intensiivisesti parisuhdetta, että se tekee lukijalle kipeää. Sydämeen, miltei hampaisiin asti vihloo. Mieshenkilö on hyvin herkkä, välillä itkee kuin lapsi, kun huomaa vaimonsa etääntyvän toisen miehen luo. Nainen on se rationaalinen osapuoli. Sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen. Kun luin kirjaa järkytyin siitä, että noin herkkiä miehiä voisi olla olemassa. Melkein helpotuin, kun laskin jo luetun kirjan käsistäni. Luulin pääseväni kirjan suggestiivisesta kivusta, mutta se jäi viipyilemään mieleni verkostoihin.

Lempikesämekkoja ja mietteitä

 Miehelläni oli aikaa ottaa näistä mekoista "valokuvia" sunnuntaina iltapäivällä. Ne on laadultaan mitä ovat, mutta yrityksemme on  suurta ja innokasta. Tässä tallentuu karttuva (vai taantuva) oppimiskokemus. Ilmeeni eivät ole vieläkään mitenkään auvoiset.

 Muutakin oppimiskokemusta olen saanut: olen vihdoin ja viimein oppinut tekemään tavallisen linkin (ei ollut minulle kyllä mikään "tavallinen"). Nojauduin tässä asiassa taas ATK:ta opettavaan kollegaan ja Aikuiset bloggaajat- ryhmän kahteen jäseneen, ja vielä monta kertaa. Mainitsisin nimet, mutta olen päättänyt tässä blogissa olla käyttämättä nimiä toisista ihmisistä. Haluan suojella muiden identiteettiä. Nolaan vain itseni. Silloin tällöin osaan myös käyttää youtuben videolinkkiä. En vieläkään ole päässyt jyvälle siitä, miksi se onnistuu vain silloin tällöin. Asia on "työn alla". Lisäksi opin rajaamaan "valokuvia". Olen kovin innostunut tästä taidosta, mikä todennäköisesti näkyy tässä postauksessa.

Kuvien ensimmäinen mekko on Desigualin, ostettu monta vuotta sitten. Seuraava on kirpparilta, merkkiä ei erota. Viimeinen mekko on ostettu tänä keväänä alennusmyynnistä Tarjan muotipuodista täältä Mäntyharjulta. Se on merkiltään  Dass&Co ja saa minut näyttämään entistäkin pyöreämmältä. Onpa lihaa luiden ympärillä.

 Kirjailija Wirginia Woolf sanoi aikoinaan esseessään Oma huone, että nainen tarvitsee oman huoneen työskennelläkseen. No, minä en varsinaisesti työskentele vaan harrastan ja minulla ei ole omaa huonetta. Tarkistan kokeetkin ja teen muun työhöni kuuluvan puuhan keittiön pöydän ääressä. Kuten kirjoitan tätäkin. Välillä mies ja tytär tulee ja menee. Tämä on aidosti monivuorovaikutuksellista! (Kun esimerkiksi tytär sanoo: "sä oot ihan mummon näköinen tuossa kuvassa. Ihan jäätynyt. Kauhee." Ja totta varmaan ainakin toinen puoli. Olen omastakin mielestä aivan jäätynyt maailmalle, kun olen omissa ajatuksissani tai kun en vieläkään osaa olla valokuvissa.

Selfieitä edelleen harjoittelen tyttäreni kehoituksesta. Niissä pystyy kuulemma olemaan enemmän oma itsensä. Tiedä häntä. Näissä tämän päivän kahdessa ensimmäisessä selfiessä olen kuin humalassa ja ensimmäisessä vielä hemmetin leuhkan näköinen (Asuukohan kaikissa lifestyle blogin sepustajissa pieni narsisti? Oikeaa narsismi persoonallisuushäiriötä ei ole kyllä todettu. Vielä.). Humaltunut olen korkeintaan kesän tulosta. Toisessa rakkaan Kille-kaverini kanssa.

Viimeisessä näyttää kuin suuri valo olisi hassusti laskeutunut päälleni:  se  on aurinko ja  vajaan viikon päästä alkava kesäloma - valaistun.

Paniikkihäiriöni

                            Oma kokemus paniikkihäiriöstä

Minulla oli paniikkihäiriö noin yhden vuoden ajan 20 vuotta sitten. Se puhkesi, kun olin kahden alle kolmivuotiaan lapsen äiti. Olimme juuri muuttaneet vieraalle paikkakunnalle, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle, jossa oli myös hyvin omalaatuinen ruotsinmurre. Minulla ei ollut siellä vielä minkäänlaisia tukiverkostoja: ystäviä tai sukulaisia. Molemmat lapset olivat korvatulehduskierteessä ja itse olin jatkuvasti flunssainen. Muutimme paikkakunnalle miehen työn takia.

Olin niin väsynyt ja kipeä, että lasten vaipatkin alkoivat mennä sekaisin. Saatoin laittaa kolmikuiselle puolitoistavuotiaan vaippaa. En ollut tottunut olemaan niin pitkää aikaa kotiäitinä. Nautin ja iloitsin lapsistani. Vuorovaikutus sujui. Mutta lastenhoidon ohella koin velvollisuudekseni myös pitää kodin puhtaana; siivota usein, mitä inhoan; laittaa hyvää ja ravinteikasta ruokaa; juosta - jos mies sattui olemaan kotona - aivan hulluja lenkkejä flunssaisenakin ja muutenkin suorittaa elämää. Kaksi hyvin läheistä ihmistä kuoli samoihin aikoihin -  toisaalla ja kaukana.

Eräänä iltana, kun olimme viemässä lapsia päivystykseen kuumeen ja korvatulehduksen takia, sain autossa elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Hyperventiloin, käteni vapisivat. Luulin, että minulla on sydänkohtaus. Niin paljon rintaani pisti.  Olinhan juossut flunssaisena ja arvelin, että tämä on lopullista menoa nyt. Sairaalassa äiti vietiin toiseen huoneeseen ja lapset isän kanssa toiseen saamaan taas antibioottikuurit. Sain paperipussin johon hengitellä. Ymmärsin, ettei minulla ollut sydänkohtaus vaan paniikkikohtaus.


Tältä minusta tuntui silloin:

(Taas hösläsin noiden videolinkkien kanssa. Ja niitä tuli liikaa.  Luulen myös, etteivät ne toimi. Mutta en saa vain poistettua niitä tästä tekstistä. En näin digiblondina, en millään. Teksti muuttui jossakin vaiheessa aivan omituiseksi, kuin lyhenteillä kirjoitetuksi täysin erikoiseksi...tuli mieleen, että onko se jotakin koodaustekstiä (en kyllä edes tiedä mitä koodaus on, mutta noin niin kuin sanana, pelkkänä sanana, se sopisi tuollaiseen tekstityyppiin: omituinen, pelottava ja ruma...Niin tarkoitan vaan sanoa, että...niin ja voinko yleensä sanoa, kun en koodauksesta tiedä mitään. On vain tällainen digineitsyeen tunto, oletus,olo ja niin edelleen  - Älä Marja nyt taas jankuta ja höpöttele liikaa! Niin kuin koomikko Pulkkinen sanoo: Älä Sauli nyt  taas häslää. Komennan itseäni, asiaan!) Hei, huomasin justiinsa äsken, että nuo videolinkit toimiikin! Klikkaillaan.

Tältä maailma näytti paniikkikohtauksen aikana:

Onneksi ne ajat ovat menneet. En ole enää aikoihin kokenut suorittavani elämää. Työni kyllä hoidan. Niin kuin, jo joukostamme poistunut, Matti Pellonpää (Aki Kaurismäen luottonäyttelijä) sanoi:"Asialliset asiat kyllä hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat". Matti Pellonpää kuoli aivan liian varhain.


                     Yleistä tietoa paniikkihäiriöstä

Paniikkihäiriön selvää syytä ei tunneta. Mutta on havaittu, että siihen sairastuneilla on usein muun muassa kova vaatimustaso ja kontrollintarve. Siihen voi myös olla perinnöllistä taipumusta. Paniikkihäiriö on yleisempää naisilla kuin miehillä.

Kun ensimmäinen paniikkikohtaus tulee, ihminen alkaa pelätä, että se uusiutuu. Siitä tulee itseään ruokkiva pahan kierre. Ihminen voi ruveta välttämään sitä paikkaa, jossa se tuli ensimmäisen tai toisen kerran. Minulla se tuli toisen kerran jääkaapin ovea avatessani. Joten enpä voinut sitä välttää. Olisin tosin voinut laihtua sillä tavoin helposti. Siihen aikaan vielä laihdutin. Enää en vaivaudu.

Paniikkihäiriön yleisinpiä oireita ovat: pahoinvointi, löysä vatsa, kehon tärinä, hikoilu; tihentynyt hengitys ja sitä kautta hyperventilaatio (ihminen saa liikaa happea, liian vähän hiilidioksidia; siksi hengitys paperipussiin auttaa). Kohtaus voi olla niin voimakas, että ihminen tuntee kuolevansa tai tulevansa hulluksi.

Psykiatrit suosittelevat rauhoittavia- tai mielialalääkkeitä, jos kohtaukset alkavat merkittävästi heikentää elämänlaatua, ovat voimakkaita ja toistuvat usein. Itse en saanut aikoinani - yli 20 vuotta sitten - mitään lääkkeitä. Kohtaukset loppuivat itsestään, kun elämäntilanne helpottui mennessäni taas päivätyöhön ja muutettua
mme paikkakuntaa. Minulle ei edes silloin aikoinaan suositeltu psykoterapiaa, vaikka ratkaisukeskeinen lyhytterapia olisi varmasti ollut hyväksi. Tunnen syvää myötätuntoa paniikkihäiriöstä kärsiviä kohtaan. Tiedän mikä helvetti se on. Siispä lopuksi joitakin neuvoja paniikkihäiriöstä kärsiville.

1) Älä hätäänny:
    muista, että kohtaus on ohimenevä - kestää korkeintaan 20
    minuuttia ja on fyysisesti vaaraton.

2)Yritä hyväksyä oireet:
    anna kehon elää läpi fyysiset tuntemukset.

3)Kellu tunteen mukana:
   helpommin sanottu kuin tehty, mutta kohtaus menee ohi
   nopeammin, jos et taistele vastaan.

4)Kohtauksen mentyä ohi:
   palaa normaaliin arkeen, älä jää kiinni kohtaukseen.

5)Hanki ammattiapua:
   mene psykiatrille tai yleislääkärille, jos kohtaukset
   aiheuttavat sinulle suurta kärsimystä. Myös puhuminen
   läheisille voi auttaa.


Lopuksi taas kukkakuva toivoksi ja kauneudeksi.

Lähteet: Helsingin Sanomat 11.5.2017, ja paljon enemmän oma kokemus ja opiskelu

Kesäkukkia kattiloissa, sankoissa ja potissa

Etupihallamme ei ole tilaa kesäkukka- tai perennapenkeille miehen autojen levittyätymisen vuoksi. Lisään kesäkukkien multaan kanankakkaa, niin ei tarvitse olla heti lannoittamassa. Istutin kesäkukat - jo vähän malttamattomana  - viime torstaina. Seuraavaksi otoksia niistä. Kerrankin osaan tehdä lyhyen postauksen.

  Pienet ja söpöt korisekrassin taimet odottelemassa kesää.

Paljon hometta ja alkuun vähän höpötystä

Katsoin eilen illalla televisiosta elokuvan Pirates of the Caribbean. Ihan reaaliajassa, vanhanaikaisesti. Elokuvassa oli niin kauniita kuvia! Ja Johnny Depp sai vanhahkon rintani lepattamaan tavallista kiihkeämmin. Hän oli taas ihanankaamea. Eikä vastanäyttelijä Penelope Cruz jäänyt yhtään hänen mahtavaan varjoonsa - hyvä näyttelijä ja kaunis nainen. Pieni mieleni meni vähän aikaa melkein sekaisin elokuvan lumosta. Otin Deppistä jopa kuvan:

Sitten muistin tämän tyttäreni "käskemän" selfie-jutun. Joten otin itsestäni (tuntuu vaan niin hemmetin itseriittoiselta) valokuvan ja tulos on tässä: väsyneenä, ilman meikkiä; mutta kerrankin leuka pääosassa, ei korkea otsani; ei nuo selfiet kerro kyllä koko totuutta. En minä oikeasti tämän näköinen ole (ehkä vain lohduttelen itseäni).

Mutta nyt asiaan.

                                  Homeongelma

Olen viime aikoina kiinnittänyt tavallista enemmän huomiota lehti- ja nettijuttuihin, joissa kerrotaan homeesta. Mieheni sairastui parisen kuukautta sitten homesairauteen. Hän oireilee tukkoisella, pahalla ololla. Homealtistus ei tullut kotoa. Muutenkin homesairaus tuntuu olevan yleistyvä ja ajankohtainen asia.

Suomessa altistuu tällä hetkellä 800 000 ihmistä homeelle. Se on käsittämättömän iso luku. Jopa kolmasosassa kouluista ja päiväkodeista on sisäilmaongelmia.

Älyttömintä on, että homesairausdiagnoosi hylätään miltei varmasti työterveyslaitoksissa, Kelassa ja vakuutusyhtiöissä. Tämän takia suuri joukko ihmisiä on työkyvyttömyyseläkkeellä masennusdiagnoosilla!

Terveydenhoitoihmisillä on huono tietämys home- ja kosteusvauriosairauksista, ja niihin liittyvistä muista - joihin 50% homesairaista myös sairastuu - monikemikaaliyliherkkyydestä ja sähköherkkyydestä. Tulevaisuudessa homesairaudet tulevat kalliiksi yhteiskunnalle. Nyt niistä maksavat vain itse sairastuneet. Terveydenmenetys lomittuu usein työn, omaisuuden, sosiaaliturvan ja jopa sosiaalisten suhteiden menetykseen.

Entisen Hyksin infektiosairauksien klinikan ylilääkäri professori Ville Valtosen ajatukset on karua luettavaa:"Olen törmännyt kolmesti tilanteeseen, jossa homepotilas on lähetetty pakkohoitoon psykiatriseen sairaalaan, koska lääkäri ei ole uskonut potilaan oireita ja luullut niitä harha-aistimuksiksi, sitten sairaala on tietysti vielä homeessa. Tämä leimaa ihmistä pitkään."

Valtonen ei ole kuitenkaan menettänyt toivoaan: hän uskoo, että homesairauden asema paranee seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Entinen opettaja Jaana Kuvaja kertoo omasta ja läheistensä homesairastamisesta, jonka oireet on hätkähdyttävän rajuja. Aluksi koko perhe oli koko ajan flunssassa. Lapsille tuli ihottumaa ja korvatulehduksia. Miehen päätä särki. Kuvajan omat oireet olivat pahimmat: ääni ei kulkenut (joutui jättämään opettajan työnsä), poskiontelot tulehtuivat, kädet alkoivat vapista, päässä alkoi kuulua napsuva ääni.

Hän herkistyi myös kemikaaleille, ja tilanne paheni entisestään. Keho alkoi täristä rasituksessa, puhe sammalsi kuin humalassa olevalla, käsien verisuonet nousivat pintaan ja kädet näyttivät vanhan naisen käsiltä; näkö heikkeni ja aivoista löytyi aivokystia, jotka ovat hänen mielestään homealtistuksen tulosta.

Miten Johanna kuvajan perhe selviytyi tästä homehelvetistä? He muuttivat homeettomaan taloon ja luopuivat kaikista vanhoista tavaroista. Kuvaja jätti ruokavaliosta pois sokerin, viljat ja maitotuotteet, koska hänen mukaansa niiden sokeri ruokkii homesientä aivan kuin hiivasientä.

Hän käytti myös netistä löytämäänsä homedetox-dieettiä, jossa vältetään kaikkia homemyrkkyjä sisältäviä ravintoaineita. Perhe söi lähinnä luomukasviksia ja suodatettua vettä. Nyt perheen oireet ovat helpottuneet, ja elämä voi jatkua.

   Toivon ja kauneuden kunniaksi taas loppuun kukkakuva.

Lähteet: Helsingin Sanomat 4.5.2017, Kauneus ja terveys 6/2017

Ihon vanheneminen

    Kuvassa granaattiomena, hyvää iholle

Jos joku keski-ikäinen nainen sanoo rypyistään, ettei ne haittaa ollenkaan, alan epäillä, että hän valehtelee. Tai sitten meitä on vaan niin moneen junaan. Kyllä me naiset olemme tavalla tai toisella  ainakin vähän turhamaisia. Toisaalta eihän se ole kovin tärkeää, mitä sen pään ulkopuolella on, vaan se mitä siellä sisällä on.

Iho on suurin elimemme. Vanhenemista tapahtuu kaikissa elimissä, verisuonistossa ja luissa melkein samaan tahtiin, mutta vain ihosta se näkyy ulospäin.

Ihossa on muihin elimiin verrattuna eniten sidekudosta, joka sisältää kollageenia. Juuri kollageeni pitää ihon siloisena ja kimmoisana. Ikävä kyllä sitä ei imeydy ryppyvoiteista, mutta voiteet lisäävät kuitenkin ksvojen kosteutta. Minä uskon, että ryppyjen hoito rasvoilla toimii ainakin jollakin tasolla - ja on kaiken lisäksi kiva pitää itsestään huolta. Ryppyjen hoito on ikään kuin itsensä toteuttava ennuste tai placebo: kun uskoo, että tämä voide auttaa, niin se auttaa.

Lääketieteen professori ja kollageenitutkija Taina Pihlajaniemen mukaan - vaikka vanheneminen on kylläkin eniten geeneistä riippuvaista -kollageeni on hyvin tärkeä tekijä ihon ohenemisessa ja rypistymisessä. Vanhenemiseen voi vaikuttaa myös runsas auringonotto, tupakointi, runsas sokeri. Riittävä uni ja liikunta on hyväksi iholle.

Omaa kollageenituotantoa voi lisätä ruuasta saatavalla C-vitamiinilla. Entinen köyhän ajan tauti keripukki johtui C-vitamiinin puutteesta: iho oheni, meni haavoille ja mustelmille, luut haurastuivat. Nainen voi myös syödä kollageenia ravintolisävalmisteena, mutta kannattaa olla tarkka siinä, että valmisteessa on myös C-vitamiinia.

Mutta kaikki me vanhenemme.

                                 

Niin, vanheneminen on vääjäämätöntä. Minusta nainen voi olla omalla ainutkertaisella tavallaan kaunis missä iässä tahansa. Kypsät ja vanhat naiset ovat kauniita, koska heidän olemuksensa kertoo, että elämää on eletty ja kokemuksia on karttunut. Viisastuttukin ollaan. Pohjanmaalla sanotaan, että viisaus asuu vanhoissa naisissa.

Lähde: Helsingin Sanomat 18.5.2017

Pasta alla Norma, munakoisopasta

Tämä pasta on todella herkullista; makean, suolaisen ja karvaan ihanainen yhdistymä. Annos on kuudelle hengelle. Tätä pastaa  on meillä syöty parisen vuotta. Vaikka muu perhe on lihansyöjiä - tyttäret satunnaisesti kasvissyöjiä ja mies makkaran vilpitön ystävä -  tämä kasvisruoka maistuu. Minä en tee liharuokia, paitsi talvella moninaisia lihaptoja, joissa lihaan ei tarvitse paljon koskea. Kypsyy uunissa juuresten kanssa itsekseen. Teen itselle silloin vaihtoehtoisen juurespadan linsseillä, kikherneillä tai pavuilla. Olen jo menettänyt  vuosien kuluessa perheen kasvissyöntiin käännyttämisyritysintoni. Jos miehellä tekee mieli lihaa, hän saa valmistaa sen yleensä itse.

Tarvitset:
Loraus oliiviöljyä
2 pilkottua munakoisoa
3 valkosipulin kynttä pilkottuna
1 iso pilkottu sipuli
2 purkkia Mutti kirsikkatomaatteja säilöttynä
4 dl vettä
4 kasvisliemikuutiota/jauhetta/fondia
Mustia kalamata oliiveja puolikourallista
Hyppysellinen mustapippuria
Hyppysellinen timjamia 
200 g fetajuustoa/salaattijuustoa
Ruukku basilikaa
400-500 g pastaa

Toimi näin
1. Ruskista pilkottu munakoiso öljyssä paistinpannulla kahdessa erässä. Pane ne sitten suurehkoon kattilaan. Tässä reseptissä munakoisoa ei tarvitse itkettää.

2.Kuullota sipuli ja valkosipuli, ja lisää kattilaan.
Lisää Mutti-tomaatit, vesi, kasvisliemikuutiot, mustapippuri, timjami ja oliivit.

3.Anna  kiehua hiljalleen noin 15 minuuttia.
Tarkasta maku. Lisää timjamia, mustapippuuria, noin 1 dl pastankeitinvettä ja suolaa maun mukaan.

4.Nautitaan pastan kanssa. Ota laakea vuoka ja laita siihen keitetty pasta ja kastike.Pilko päälle basilikaa ja murusta fetaa. Jos kaikki kastike ei mahdu vuokaan, lisää se seuraavalla aterialla.

Nautinnollisia ruokahetkiä.