Paljon vaivoja, vähän apua

 

Minä tunnistan itsessäni, mitkä oireeni ovat psykosomaattisia. Stressaantuneena saan pääkipua. Väsyneenä sydän voi läpättää, ja rinnassa pistää.

Sain taannoin ohimenevän aivoverenkiertohäiriön eli TIA-kohtauksen ja olin sairaalasssa viisi päivää, osittain siksi, että kohtausten syytä ei löydetty. Itse asiassa sain kaksi kohtausta. Edellisenä päivänä näin kaiken kahtena, ja toisena päivänä näköni sumeni.

Minua tutkittiin sairaalassa, haastateltiin ja kannustettiin, ettei kohtaukset ole kovinkaan vaarallisia, vaikka niitä kutsutaan pieneksi aivoinfarktiksi. Lääkäri oli lopulta vahvasti sitä mieltä, että tyttären kuoleman suru olisi syy. Tämä lääkäri tunnisti hienosti psykosomaattiset oireeni.

Päänsärkyä. Rintakipua. Vatsan turvotusta. Jatkuvaa palan tunnetta kurkussa. Kun elämää alkaa häiritä jokin hankala oire, mennään yleensä lääkärille,  saadaan diagnoosi ja hoito. Mutta aina näin ei kuitenkaan käy.  

Kun kyseessä on toiminnallinen vaiva - ennen puhuttiin psykosomaattisesta oireesta - diagnoosia ja lääkitystä ei löydy. Oireet voivat olla missä tahansa kehossa, mutta niille on yhteistä yksi asia: ne tuottaa keskushermosto. Vastaanotolla saatetaan tutkia perusteellisestikin, tähystää, ultrata, mutta mitään ei löydy, koska syy on aivoissa.

Ylilääkäri Risto Vatajan mukaan aivot on elin, jonka yksi keskeisimpiä tehtäviä on suojella ihmistä. Keho tuottaa jatkuvasti uusia tuntemuksia. Jos on stressaantunut, uupunut, väsynyt, aivot ryhtyvät tehtäväänsä.

Ne alkavat tuottaa oireita joiden tehtävänä on muuttaa ihmisen käytöstä. Esimerkiksi väsyneenä ja stressaantuneena pitäisi levätä, juuri tähän aivot ihmistä patistavat oireillaan.

Häpeä ja syyllisyys ovat tuttuja tunteita toiminnallisista oireista kärsiville. Häpeän tunne on turha ja tuhoisa. Joka neljäs lääkärissä kävijä jää ilman diagnoosia.  Ikävä kyllä joskus lääkäri voi suhtautua toiminnallisiin oireisiin ylimalkaisesti.

Epätietoisuus lisää huolta, mikä voi pahentaa toiminnallisia oireita. Ymmärrys oireista mahdollistaa tuntemusten lievenemisen ja toipumisen. Siksi on tärkeää, että potilas kokee tulevan vastaanotolla kuulluksi.

Myös potilaan omalla asenteella on merkitystä. Osa potilaista kokee loukkauksena, jos diagnoosia ei löydy. Tutkimustuloksiin ja lääkärin sanaan ei haluta uskoa. Tämä vastarinta voi johtaa oireiden pahenemiseen.

Stressin osuus toiminnallisissa häiriöissä on keskeinen. Uupuminen tai masennus voivat aiheuttaa kipuoireita, joille ei löydy selitystä. Potilasta auttaa parhaiten se, että hän ymmärtää, mistä on kysymys, ja stressi vähenee.

Lähteet:Kauneus&terveys 13/20, kuvat Pixabay

Paniikkihäiriöni

                            Oma kokemus paniikkihäiriöstä

Minulla oli paniikkihäiriö noin yhden vuoden ajan 20 vuotta sitten. Se puhkesi, kun olin kahden alle kolmivuotiaan lapsen äiti. Olimme juuri muuttaneet vieraalle paikkakunnalle, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle, jossa oli myös hyvin omalaatuinen ruotsinmurre. Minulla ei ollut siellä vielä minkäänlaisia tukiverkostoja: ystäviä tai sukulaisia. Molemmat lapset olivat korvatulehduskierteessä ja itse olin jatkuvasti flunssainen. Muutimme paikkakunnalle miehen työn takia.

Olin niin väsynyt ja kipeä, että lasten vaipatkin alkoivat mennä sekaisin. Saatoin laittaa kolmikuiselle puolitoistavuotiaan vaippaa. En ollut tottunut olemaan niin pitkää aikaa kotiäitinä. Nautin ja iloitsin lapsistani. Vuorovaikutus sujui. Mutta lastenhoidon ohella koin velvollisuudekseni myös pitää kodin puhtaana; siivota usein, mitä inhoan; laittaa hyvää ja ravinteikasta ruokaa; juosta - jos mies sattui olemaan kotona - aivan hulluja lenkkejä flunssaisenakin ja muutenkin suorittaa elämää. Kaksi hyvin läheistä ihmistä kuoli samoihin aikoihin -  toisaalla ja kaukana.

Eräänä iltana, kun olimme viemässä lapsia päivystykseen kuumeen ja korvatulehduksen takia, sain autossa elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Hyperventiloin, käteni vapisivat. Luulin, että minulla on sydänkohtaus. Niin paljon rintaani pisti.  Olinhan juossut flunssaisena ja arvelin, että tämä on lopullista menoa nyt. Sairaalassa äiti vietiin toiseen huoneeseen ja lapset isän kanssa toiseen saamaan taas antibioottikuurit. Sain paperipussin johon hengitellä. Ymmärsin, ettei minulla ollut sydänkohtaus vaan paniikkikohtaus.


Tältä minusta tuntui silloin:

(Taas hösläsin noiden videolinkkien kanssa. Ja niitä tuli liikaa.  Luulen myös, etteivät ne toimi. Mutta en saa vain poistettua niitä tästä tekstistä. En näin digiblondina, en millään. Teksti muuttui jossakin vaiheessa aivan omituiseksi, kuin lyhenteillä kirjoitetuksi täysin erikoiseksi...tuli mieleen, että onko se jotakin koodaustekstiä (en kyllä edes tiedä mitä koodaus on, mutta noin niin kuin sanana, pelkkänä sanana, se sopisi tuollaiseen tekstityyppiin: omituinen, pelottava ja ruma...Niin tarkoitan vaan sanoa, että...niin ja voinko yleensä sanoa, kun en koodauksesta tiedä mitään. On vain tällainen digineitsyeen tunto, oletus,olo ja niin edelleen  - Älä Marja nyt taas jankuta ja höpöttele liikaa! Niin kuin koomikko Pulkkinen sanoo: Älä Sauli nyt  taas häslää. Komennan itseäni, asiaan!) Hei, huomasin justiinsa äsken, että nuo videolinkit toimiikin! Klikkaillaan.

Tältä maailma näytti paniikkikohtauksen aikana:

Onneksi ne ajat ovat menneet. En ole enää aikoihin kokenut suorittavani elämää. Työni kyllä hoidan. Niin kuin, jo joukostamme poistunut, Matti Pellonpää (Aki Kaurismäen luottonäyttelijä) sanoi:"Asialliset asiat kyllä hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat". Matti Pellonpää kuoli aivan liian varhain.


                     Yleistä tietoa paniikkihäiriöstä

Paniikkihäiriön selvää syytä ei tunneta. Mutta on havaittu, että siihen sairastuneilla on usein muun muassa kova vaatimustaso ja kontrollintarve. Siihen voi myös olla perinnöllistä taipumusta. Paniikkihäiriö on yleisempää naisilla kuin miehillä.

Kun ensimmäinen paniikkikohtaus tulee, ihminen alkaa pelätä, että se uusiutuu. Siitä tulee itseään ruokkiva pahan kierre. Ihminen voi ruveta välttämään sitä paikkaa, jossa se tuli ensimmäisen tai toisen kerran. Minulla se tuli toisen kerran jääkaapin ovea avatessani. Joten enpä voinut sitä välttää. Olisin tosin voinut laihtua sillä tavoin helposti. Siihen aikaan vielä laihdutin. Enää en vaivaudu.

Paniikkihäiriön yleisinpiä oireita ovat: pahoinvointi, löysä vatsa, kehon tärinä, hikoilu; tihentynyt hengitys ja sitä kautta hyperventilaatio (ihminen saa liikaa happea, liian vähän hiilidioksidia; siksi hengitys paperipussiin auttaa). Kohtaus voi olla niin voimakas, että ihminen tuntee kuolevansa tai tulevansa hulluksi.

Psykiatrit suosittelevat rauhoittavia- tai mielialalääkkeitä, jos kohtaukset alkavat merkittävästi heikentää elämänlaatua, ovat voimakkaita ja toistuvat usein. Itse en saanut aikoinani - yli 20 vuotta sitten - mitään lääkkeitä. Kohtaukset loppuivat itsestään, kun elämäntilanne helpottui mennessäni taas päivätyöhön ja muutettua
mme paikkakuntaa. Minulle ei edes silloin aikoinaan suositeltu psykoterapiaa, vaikka ratkaisukeskeinen lyhytterapia olisi varmasti ollut hyväksi. Tunnen syvää myötätuntoa paniikkihäiriöstä kärsiviä kohtaan. Tiedän mikä helvetti se on. Siispä lopuksi joitakin neuvoja paniikkihäiriöstä kärsiville.

1) Älä hätäänny:
    muista, että kohtaus on ohimenevä - kestää korkeintaan 20
    minuuttia ja on fyysisesti vaaraton.

2)Yritä hyväksyä oireet:
    anna kehon elää läpi fyysiset tuntemukset.

3)Kellu tunteen mukana:
   helpommin sanottu kuin tehty, mutta kohtaus menee ohi
   nopeammin, jos et taistele vastaan.

4)Kohtauksen mentyä ohi:
   palaa normaaliin arkeen, älä jää kiinni kohtaukseen.

5)Hanki ammattiapua:
   mene psykiatrille tai yleislääkärille, jos kohtaukset
   aiheuttavat sinulle suurta kärsimystä. Myös puhuminen
   läheisille voi auttaa.


Lopuksi taas kukkakuva toivoksi ja kauneudeksi.

Lähteet: Helsingin Sanomat 11.5.2017, ja paljon enemmän oma kokemus ja opiskelu