Rakas Vera tyttäremme kuoli yllättäen 9.1. Niin nuorena. Teen surutyötä.
Tällä hetkellä surussa on mielenkiintoinen vaihe. Vera ilmestyy ja tulee kasvojeni eteen vain kymmenen sentin etäisyydelle. Katsomme toisiamme silmästä silmään. Katson Veran kasvoja, vaaleanpunaista hiuskaistaletta. Sitten Vera tulee minuun, ikään kuin astuu minun sisään. Sitten näen kuvan, että imetän Veraa. Meillä molemmilla on niin hyvä olla.
Nyt pystyn jo käymään päivällä lenkillä, enkä vain illalla. Häpeä siitä, että en onnistunut pitämään tytärtäni hengissä, on väistynyt.
En uskaltanut ajaa autoa Veran kuoleman jälkeen runsaaseen kolmeen kuukauteen. Itsetunto oli painunut suruun niin alas, että pelkäsin kolaroivani. Tai tuskakohtauksessa ajavani kallioon tai kuorma-autoon. Ensimmäistä kertaa ajaessani tuli näitä itsemurha- yllykkeitä.
Sitten oli pakko ajaa autoa, kun mies vei monista autoistaan yhden korjaamolle ja hänen piti päästä kotiin minun autossani. Ja seuraavana päivänä hänen piti hakea auto ja minä ajoin hänet korjaamolle.
Riemukseni autolla ajo on automatisoitunut taito. Ei tarvinnut miettiä vaihteita sun muuta. Ensimmäisellä kerralla jännitin aivan hirveästi. Sitten sanoin itselleni, että sinähän nautit tästä ennen. Nauti nytkin. Näin aloin tosiaan nauttia autoilusta.
Nyt pystyn ja haluan käydä ihmisten ilmoilla kylällä. Kaupassa, kirpputorilla, kampaajalla. Kävin kahvilassa yhden ystävän kanssa. Enää en halua olla koko aika yksin ja kartella ihmisiä. Surutyö etenee.
Laiton kukkasipuleita syksyllä penkkiin. Tein penkin viime kesänä poistamalla siitä ruusuangervot, ruohot, vuohenputket. En muista, mitä sipuleita laiton penkkiin. Mutta kun ne nyt nousivat, luulen, että siinä on krookusta, iiristä ja jotakin muuta. Penkissä on myös kaksi alppiruusua, muutama kuunlilja, villiviiniä, mustaherukkapensas, karviaispensas, neljä maanpeitekasvia, unikkoa (jos nousee). Kylvän siihen kehäkukkaa ja kamomilla. Istutan auringonkukkia ja kurpitsaa (jos taimet kasvavat).
Kuvassa taustalla miehen rakentama autotalli, jossa on masardikatto, ja se on vähän vinksin vonksin.
Täytin mullalla ja hevosenkakkalannoitteella kattilat, potat ja ruukut, joihin aion istuttaa yrttejä ja kesäkukkia. Haravoin pienen pihani. Miehen autot on vallanneet sen. Samoin autotalli varjostaa penkkiä jonka tein viime kesänä.
Siiri-kissi on jo tottunut käymään ulkona. Hän on ottanut alueekseen yläpihan. Alapihalla kuuluu auton äänet, ja tie on lähellä. Ja voi, kuinka väsyneitä Siiri ja Kille ovat myöhään illalla. Sanon niille: ei ulos enää, nyt mennään nukkumaan, ja he hipsivät heti, Kille olohuoneen sohvalle ja Siiri sänkyymme. Kissat kyllä ymmärtävät puhettakin. Sisällä Siiri puhdistaa itseään todella kauan. Ehkä siksi, ettei ole ollut esimerkiksi maan mullan kanssa tekemisissä koskaan.
Ihana juttu, että surutyö edistyy. Muistan jotenkin, kuinka mieheni kuoltua en olisi minäkään millään halunnut ajaa autoa. Liikuimme vaunujen kanssa, vauva kopassa ja pieni poika sillä seisomajutulla. Minäkin tykkään ajamisesta. Ja kovaa!!!
VastaaPoistaSitten oli pakko lähteä mm perukirja-ašioita hoitamaan autolla. Tärisin ja vapisin. Rauhoittavat kulki suonissa. Aina kun lähdin liikkeelle, rukoilin mielessäni isääni, joka oli autoilija, katsomaan perään ja suojelemaan. Koskaan ei mitään pahaa tapahtunut.
Jännä tuo Veran lähelletulo. Aivot heittää jotain kuvia eteen. Minä näin mieheni kasvot usein maikkarin verhoissa ja pari kertaa sängyssä pää tyynyllä seinään päin kääntyneenä.
Näin myös unia. Sanoin niitä postikorteiksi. Niissä mies, joka häpesi hampaitaan (vino purenta) nauroi upein, välkkyvin hampain. Hän ei yleensä edes hymyillessään näyttänyt hampaitaan.meillä oli kaksikerroksinen koti ja näin hänet yläkerrasta istumassa olkkarissa nojatuolissa lukemassa. Kerran oli jättänyt lukulampun palamaankin.
Nauhoitin kassulle lasten ääniä ja höpinöitä. Kun kuuntelin menivätkö ok, miehen ääni oli taustalla.
Hän oli luonamme vielä kolmisen kuukautta. Kerran, kun nukahdin sohvalle pienemmän nukkuessa ja isomman katsoessa videoita, viileä käsi silitti poskeani.
Isäni kuollessa koin sähköilmiöitä ja muuta kummallista, mutta ei se minua pelottanut. Kerran kun tein keittiössä ruokaa, eteisen ovi avautui itsekseen ilman ilmavirtaus tms. Ovi avautui rauhallisesti, samaan tapaan kuin isäni joka oli rauhallinen ihminen, olisi sen avannut. Sanoin vain: Heippa isä, käy sisään ja peremmälle. Tulit siis morjensta maan? Ole niin pitkään kuin haluat.
Hyvä, että häpeän tunne on väistynyt sinulta. Jossain tämä Veran kuolema oli ylös kirjoitettu. Sitä et olisi voinut mitenkään muuttaa, joten se ei ole sinun asiasi.
Mutta ymmärrän sen. Niin minuakin hävetti leikkipuisto saa, kun vieraat ihmiset kyselivät jotain lasten isästä. Minä siis järkytin heitä lapsineni. Muistan, että mieleen tuli ajatus pyytää anteeksi heiltä. Minähän muutenkin lohdutIn niitä, jotka tulivat esittämään surunvalittelunsa. Väheksyin tapahtunutta nolouttani.
Kiva kun sulla on puutarhassa kaikkea jännää. Keväällä puutarha on ihana. Sitten myöhemmin se menee jo "vanhaksi", viimeistään heinäkuussa.
Mä en ole kissaihminen, mutta haaveilin joskus koirasta. Oli joskus lainakoiria, joiden kanssa puhuin ummetlammet ja piiiiiiitkät jutut. Olen itsekin vähän koira.
Kaunista viikonloppua sulle ja miehelle ja kissoille ja Verallekin!
Ihana tuo, että Vera ilmestyy lähelle ja olet saanut kokea kaiken surun keskellä myös hyvän olon hetken.
VastaaPoistaEn osaa kuvitella edes kuinka raskasta sinulla on ja toivon, että ajan kanssa suru muuttaa muotoaan ja raastava kipu ja tuska väistyy.
Halauksia Marja. <3
Kiitos Tiia kommentistasi. Se on jännittävää ja hyvää, että näen Veraa. Se lohduttaa, ja surutyö etenee tuskasta muisteluksi, kaipaukseksi ja rauhallisemmaksi suruksi. Suru tosiaan muuttaa muotoaan, eikä yritä tappaa ja tukahduttaa minua.
PoistaKiitos Nimetön. Oli ihana lukea kokemuksistasi ja ajatuksistasi. Kyllä kai se on niin, että kuolleet läheiset on välillä myös luonamme.
VastaaPoistaHe tulevat ehkä lohduttamaan, kuten miehesi ja isäsi. Minun paras ystävättäreni teki 20 vuotta sitten itsemurhan. Yhtenä yönä kuulin hänen äänensä toistamassa nimeäni, sitten hän kutitteli varpaitani. Hän oli eläessään vähän sellainen kepposten tekijä. Sitten alakerrassa soi lasten leikkikännykkä. Aivan itsekseen.Ryntäsimme sinne mieheni kanssa ja mieskin sanoi, että varmasti ystäväni teki tuon.
Kerran koin kuin ulko-ovi ja sisäovi olisi auennut. Menin sinne. Ja hetken kuluttua koin ilmavirran ja koin, että isäni tuli käymään. Joskus vaikeissa tilanteissa koin isän käden olkapäälläni. Oli nämä kokemukset sitten hallusinaatioita tai kuolleitten ilmestymisiä, ne lohduttavat.
Jännä että sinullekin oli tuo autolla ajo aluksi vaikeaa. Minä en saanut rauhoittavia Veran kuoleman jälkeen ja tuskin ne olisivat auttaneet jännitykseen ja pelkoon, koska se oli niin suurta. Minäkin tykkään ajaa kovaa. Nautin niin siitä.
Minä olen Veran kuolemaan asti muistanut monia unia yön jälkeen. Veran kuoleman jälkeen ikään kuin tuo kanava sulkeutui. En muista uniani. Sitä olen ihmetellyt. Ehkä ne on niin pahoja, että minua suojellaan niitä muistamasta.
Kissat lohduttavat niin paljon surussa. Ja nyt kun ne molemmat ovat ulkona, on mukava seurata niitä. Sunnuntain rauhaa sinulle ja lapsillesi!
Hyvä, jos tykkäsit! Peeäs - lapseni ovat jo 26 ja 24 -vuotiaita :), mutta kaikki me rauhaa tarvitaan. Itse istun sisällä pahan siitepölyallergian vuoksi. Yksi tabu Heinixiä ei auta, syön kolmea. Lisäksi enmuistanimeä, mutta reseptinenäsuihketta ja tiputtelin Lomudalia silmiini. Ja pesin kasvojani. En uskalla mennä ulos, vaikka rakastan aurinkoa. Eilen kävin kaupassa ja sen jälkeen kurkkunikin kipeytyi. Odotan sadetta.
VastaaPoistaMusta tuntuu, että ne hurjat tekstit, joita välillä kirjoitat, ovat unitekstejä. Alitajunta purkaa sitä hätää. Mulla meni kai pari kk ennen kuin näin niitä unia miehestäni. Tai avomies hän oli, olimme vain kihloissa. Hän olisi halunnut naimisiin, mutta minä en. Huono valinta minulta, koska silloin olisin saanut leskeneläkkeen. Onneksi lapset saivat täysi-ikäisyyteen asti perhe-eläkettä. Joskus oikein nauratti, että täällä mä nyt paistan vaikka lättyjä kahdelle eläkeläiselle ... jotka tykkäävät leikkiä autoilla ja rakastavat traktoreita ja junia.
Mä olen varma siitä, että vainajat ovat luonamme ja antavat merkkejä, mikäli vain itse huomaa ne. Monta kertaa tehdessäni esim jotain miesten työtä, ajattelin miestäni ja sanoin että auta nyt mua. Onnistui. Hän ei ollut mikään käytännön ihminen, ehkä mä olen enemmän. Hän oli FM, mä ihan vaan yo.
Isääni pyysin myös apuun ja pyydän yhä. Hän osasi korjata esim rikki menneen vatkaimen, jota sen aikainen poikaystäväni, sähköasentaja, ei osannut korjata.
Kun isä kuoli, oli joulun aika. Mun makkarissa oli sähkökynttelikkö, joka oli sammuksissa. Yhtäkkiä se alkoi välkkyä ja katsoin kelloa, oli aamuyö. Tunnin kuluttua veljeni vaimo soitti ja kertoi, että isä on kuollut juuri siihen aikaan. Veljeni ei pysty nyt soittamaan itkultaan. Mä vaivuin alakerran vessaan polvilleni ja kiitin siitä, että isä oli nyt vihdoin saanut armon.
Hän sairasti useamman vuoden. Edellisenä kesänä kun taas joutui Meikkuun, kävimme lasten kanssa, siis me kolme, häntä moikkaamassa. Vietiin mustikoita hänelle. Olimme itse poimineet ne ja keksimme, että ne on taikamustikoita, joilla hän paranee! Kun lapset menivät kahviossa kauemmas, hän kertoi mulle että oli kuollut jo kerran siellä. Vedet silmissä vanhalla miehellä. Hän kertoi katselleensa katon rajasta korkealta, kun häntä elvytettiin. Maksat, munuaiset ja muut olivat jo romahtaneet, mutta elvytys onnistui. Hän sanoi mulle, että päätti olla siellä katon rajassa ihan hiljaa, ettei ne huomaa että hän on paikalla. Sitten hän oli nopeasti tullut taas takaisin.
Isä oli mulle rakas, kovia kokenut mies, mm joutui ottamaan vastuun vanhimpana perheen päämiehenä 12-vuotiaana, kun isänsä kuoli sodassa. Neljä sisarusta, joista yksi oli vielä mummon vatsassa. Hän ei ollut kertonut tätä kokemustaan kenellekään muulle, koska kai tiesi että muut pitävät hullunpuheina. Minäkin kyllä järkytyin, mutta en epäile etteikö olisi puhunut totta.
Kuoltuaan lähetti mulle jänniä unia, jotka sisälsi mm jalokiviä, rubiineja. Lähetti myös ohjeita riitaiseen perinnönjakoon. Sisar ja veli ottivat lakimiehet, minä en. Isä ohjasi minua.
Mutta nyt lopetan, koska itken niin paljon. Kiva, kun voit seurata kissojen kohellusta.
Kiitos Nimetön kommentistasi ja ajatuksistasi. Onpas tosi ikävä tuo voimakas siitepölyallergia. On varmasti kauheaa, kun ei pääse ulos. Minulle toukokuu merkitsee ulkona olemista ja puutarhatöitä. On surussa niin lohdullista seurata, kun viime syksynä istuttamani sipulikukat nousee laji kerrallaan. Vielä on kaksi lajia nousematta. En muista, mitä syksyllä laitoin, joten tulee ihania yllätyksiä. Minua lohduttaa, kum toukokuussa maa nousee ikään kuin kuolleista. Elämä voittaa. Tässä surussani vielä jonakin päivänä elämä voittaa.
VastaaPoistaMinäkin ajattelen, että minun tuskakirjoitukseni kumpuaa alitajunnasta, koska niitä kirjoittaessa en ikään kuin rationaalisesti ajattele vaan kirjoitan mielleyhtymästä toiseen. Ehkä vuoden päästä luen ne ja analysoin psykologian psykoanalyyttisen koulukunnan mukaisesti.Kun kirjoitan niitä, en lue jälkikäteen, vaikka kirjoitusvirheitä jäisi. Nyt kun pahimmat tuskakohtaukset ovat melkein loppuneet ja tulevat vain vähän aikaa kestävästi, en enää kirjoita niitä. Olen jo jollakin tapaa mennyt askeleen surutyötä eteenpäin. Läpi tuskan.
Hurjaa että sähkökynttelikkö alkoi välkkyä isäsi kuoleman aikaan. Minä jotenkin uskon, että Vera kuoli viidenaikoihin. Hänellä oli ollut paha olo ja hän oli oksentanut, mutta oli silti ollut kotiin lähdössä klo 18. Miesystävä kertoi, että Vera meni taas nukkumaan klo 16 ja kun hän oli mennyt Veraa herättämään klo 18, Vera oli kuollut.
Kello 17 aikoihin yhtäkkiä ajattelin Veraa hyvin voimakkaasti ja suunnittelin, että mentäisiin ostamaan hänelle uusia vaatteita. Ajattelin soittaakkin, mutta Veralla on puhelin usein äänettömällä, ja se jäi.
Oli hyvin traumaattinen kokemus se, kun kaksi poliisimiestä tuli sisään ja pyysivät, että hakisin miehen paikalle työhuoneestaan. Sitten he kertoivat, että Vera on menehtynyt kello 16 ja 18 välillä. Siitä eteenpäin en muista viikon tapahtumia, koska olin shokissa.
Otan osaa miehesi ja isäsi kuolemaan. Isäsi pääsi pitkän sairauden jälkeen rauhaan. Hän oli joutunut nuorena 12-vuotiaana ottamaan suuren vastuun, aivan liian suuren sen ikäiselle. Ihania unia nuo jalokiviunet!
Upeaa että isäsi ohjasi sinua perinnönjaossa. On aika yleistä, että ne ovat riitaisia. Meilläkin riideltiin isän itsemurhan jälkeen. Onneksi asuin silloin jo Turussa ja muut sisarukset riitelivät Kajaanissa. Kukin soitti vuorollaan ja yritti lietsoa minua riitaan jotakin toista osapuolta vastaan, mutta olin niin kiinni opinnoissa, etten kiinnostunut riitelystä.
Kiva jutella sun kanssa. Ja sä oot onsku, kun voit pyöriä tuolla ulkona. Mäkin tykkäsin, kun asuin rivarissa, odottaa mitä jännää maasta tulee, koska mä en tavallisesti merkannut mitään mihinkään ylös.
VastaaPoistaMun avomieshän ampui itsensä. Siistinä miehenä ulkona. Istutin Särkyneensydämen. Kävin juuri tänään ohimennen julkaisemassa vanhan kodin pihaa ja siellä se taas oli tulossa. 23 vuoden jälkeen. Sitkeää sorttia.
Me kaikki oltiin paikalla kun mies ampui itsensä. Mulla vauva sylissä kun menin repimään hänen käsistään pyssyn pois ja piilotin sen. Mutta siinä hädässä en edes muistanut, että on toinenkin pyssy. Pikkuinen 2,5-vuotias seurasi tapahtumia sanattomana. Mun shokki kesti kai kuukauden verran. Naapurit ilmeisesti soitti poliisit, koska mies oli heittänyt meidän puhelimen rikki. Sitten mentiin terveyskeskukseen ambulanssilla jne.
En edes nyt halua muistella.
Varmastikin Vera otti kontaktin sinuun klo 17, tuntuu ihan siltä. Kumma, että se rapsa on edelleen tulematta. On mennyt 5 kk. Vera lähti.
Ne sun kun tuskakirjoitukset oli hurjia. Luin melkein vain toisella silmällä ja olin itsekin mukana niissä. Välillä en uskaltanut lukea enempää, ne olivat niin todellisen tuntuisia. Hirvitti ihan. Ehkä Vera lähetti hurjan satsin sitä, että kovin tuska menisi nopeammin loppuun.
Mulla on myös tapana antaa palaa vaan, kun kirjoitan, etenkin jotain väärinkohteluja kokiessani. Puran täntyyppisiä aina paperille. Mä oon muuten nipo aina ollut tekstien oikeinkirjoituksen suhteen. Vanha oikolukija. Silloin kun tuska on ollut suurin, en voinut kirjoittaa kuin jollekin irralliselle paperinpalaselle tai lehden kulmaan, aina vain muutaman sanan kerrallaan.
Isä kuoli sairaalassa. Olin menossa lasteni kanssa tervehtimään vielä sairaalan kappeliin. Nuorempi lapsi halusi, että viedään hänen päänsä alle tarhassa tehty pieni liina. Vietiin. Hätäilin, mistä kukkia koska halusi viedä edes muutaman. Paikkakunnan kukkakauppias piti joulunjälkeistä lomaa. Kun ajoin parkkikselle, en tiennyt sitä, mutta heti viereeni ajoi tämä punahiuksinen miellyttävä rouva, omistaja. Kysyin onko sulla avaimet mukana ja kerroin asiani. Oli. Hän pahoitteli että varastot ovat vähissä nyt. Näin valkoisia tasetteja ja sanoin ottavani ne. Ne vein isän rinnalle sitten ja sanoin huolehtivani, että kaikki menee oikein jatkossa. Suutelin kylmää otsaa.
Viimeinen uni, jonka hänestä näin oli kaunis. Kaksi pitkää valkoista hahmoa talutti tai tuki häntä kyynärpään kohdilta, isä asteli hitaasti heidän kanssaan. He menivät puisen matalan portin läpi. Toisella puolella oli kaunista. Oli kukkia, vihreätä niittyä, rauhaa ja selvää iloa, vaikka en osaa sanoa miksi tai siis kuvata sitä.
Mun sisarukset ja äiti riitelivät. Olin enimmäkseen veljen puolella, koska sisar joudutti isän kuolemaa mm yllyttämällä äitiä ottamaan isästä avioeron. Paperit tehtiin, mutta vedettiin takaisin kun otettiin vähän selvää asioista ja huomattiin ettei se isä kuitenkaan enää pitkään elä. Se oli niin julmaa!
Hautajaisissa veli, sisko eikä äiti osallistuneet esim adressin lukuun. Isän kummipoika luki adressit, mikä avasin ne hänelle ja toinen kummipoika sulki ne.
Kun sain myöhemmin tietooni vielä eräitä asioita, katkaisin välit ensin sisareen en voinut hyväksyä niitä sudenkuoppia ja vääryyksiä. Olisin katkaissut heti äitiinikin, koska hän oli kimpassa mukana, mutta lasteni takia jatkoin kuin ei mitään. Äitiin katkaisin välit, kun lapseni olivat 22 ja 20. Sanoin että teidän ei tarvitse eikä pidä, minun takiani, mutta minun on nyt pakko. En ole vieläkään selittänyt heille kaikkea, mikä asiaan liittyy. En tehnyt sitä mielelläni, mutta äiti kiusasi minua jatkuvasti, näihin ja puhui sontaa. Oli siis aloittanut jo kun olin pikkulikka.
Anteeksi, että innostuin pälpättämään näin hirveästi omiani. Miestä ei ole enää ikävä, mutta isää on.
Hyvää vointia Sulle, Marja!
Kiitos Nimetön. Olet todellakin kokenut kauheita. Että näitte vielä tuon itsemurhan ampumalla. Olisinkohan minä koskaan selvinnyt sellaisesta.
VastaaPoistaItsemurha on minulle tuttu. Isäni hirttäytyi, kun hänelle tuli todennäköisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennuskausi. Hän meni lopulta psykoosiin ja näki liekkejä talossamme ja yritti soittaa palokunnan. Saimme hänet Oulun mielisairaalaan. Siellä hän hirttäytyi pannuhuoneessa. Minä olin silloin Israelissa kibbutsilla. Äiti soitti ja kertoi tapahtuneen. Lähdin heti Suomeen takaisin.
Paras ystävättäreni teki itsemurhan hyppäämällä kahdeksannesta kerroksesta katuun. Silloin oli vappu. Yhä vappuna kerään valkovuokkoja hänen kuvansa viereen ja poltan kynttilää. Muistelen hyviä muistoja tuosta kepposten tekijästä. Isä on ilmestynyt minulle vaikeissa elämäntilanteissa. Hän on koskettanut olkaani. Onhan tuo ilmestys järjellä selitettävästi puhki. Mutta se lohduttaa minua.
Kuolinsyyraportti ei ole vieläkään tullut. Soitin poliisiasemalle toisen kerran, mutta sanottiin vain, että patologilla on ruuhkaa, eikä häntä voi hoputtaa. Veran kuolinsyyn tietäminen tuntuu hirveän tärkeältä!
Ihana lukea, että sinä olet saanut jotakin minun tuskapurkauksista. Oli hurjaa, kun teksti tuli niin nopeasti, enkä ehtinyt kaikkea edes kirjoittaa. Sinulla on varmasti hyvä keino kirjoittaa, kun elämässä on vaikeaa. Minäkin olen kirjoittava tyyppi ja maalaan myös akvarelleja. Se sopii käärsimättömälle luonteelleni, koska on nopea tapa maalata.
Te hyvästelitte isäsi liikuttavan kauniisti. Minä sain hyvästellä niin äitini, joka kuoli alkoholismiin, deliriumiin. Olimme kaikki sisarukset paikalla. Äiti sairastui hyvin nopeasti.
Meillä sisaruksilla oli onneksi vain pientä kinastelua perinnönjaossa. Tuntuu hirvittävältä ajatella, että jouduit katkaisemaan välit siskoosi ja äitiisi. Mutta riidat perinnönjaossa ovat yleisiä, riidellään kahvikupeistakin. Minä kustansin perinnön psykoanalyyttiseen terapiaan, sitä suositeltiin opinnoissakin. Kävin terapiassa kolme vuotta, ja se oli hyvin antoisaa. Sain lapsuuden traumani puretuksi ja opin analysoimaan uniani. Mentiin hyvin syvälle. Koin jopa kävelemään opettelemiseni lapsuudessa, ja jalkani tulivat hyvin kipeiksi tuolloin. Mielessäni yhä kiitän terapeuttiani. Itsetuntemus kasvoi kohisten, ja sain paremman itsetunnon.
Kauniita nuo unet isästäsi. Minä en tällä hetkellä muista uniani ja se johtuu surustani. Olen sen hyväksynyt. Tulee vielä aika, jolloin voin analysoida uniani. Niin ihanaa on tämä vihreys nyt. Toukokuu ja syksy ovat lempi vuodenaikojani. Kiva rupatella sinun kanssasi vaikeistakin asioista. Toivo on tullut.