Surutyöni 32.

Rakas Vera tyttäreni kuoli tammikuun yhdeksäs   päivä. Luhistuin. Hän opiskeli molekyylibiologiaa, oli terve ja kuntoili paljon.

Tänään taas tuskan mustia vesiä.

Seuraan jokea ja korppi kulkee perässäni ja tuijottaa minua mustilla silmillään. Olen oudossa maassa, tuskan maassa, jota hallitsee tyranni ja hänen likaiset hännystelijät. Alamaiset pitävät käsistään kiinni, etteivät löisi.

Kallio vasemmalla halkeaa ja paljastuu hämähäkkien tuhatvuotinen valtakunta. Minä kävelen siitä ja kysyn, missä se kukka on, joka kukki ja lakastui. Missä on minun lapseni? Missä on Tie, Totuus ja Elämä? Katson taakseni ja hännystelijät läähättävät pieniin vihreisiin lehtiin, levittävät sairautta, jotta ei tulisi kesä. Tyranni hyväksyy tämän. Mitä kaikkea hän hyväksyykään?

Eräs velho räikeine sulkineen ja kärpännahkahansikkaineen sanoo, että jos annan hänelle maksani, hän ennustaa paremman tulevaisuuden. Mutta en ole uhrieläin, käsken ennustamaan niistä. Se on rohkeasti sanottu ja minun pitää paeta.

Tie häviää, metsä synkkenee, sen piirrän iholleni uurteiksi. Lehmuksen vihreähämäräiset suipot silmut napsuttelevat tuulen puikoissa. En tiedä enää mitään paitsi lapseni. En tiedä, miten järjestäisin maailman. Miten asettuisin ruumiin ja mielen kartastossa.

Veriseltä mereltä kuuluu valitus. Aurinko korkealla. Hiekassa haljennut ruukku. Uhrimenoja. Tuuli kiertyy sydämeni ympärille. Eikä se ole hyvä tunne. Lepatan hermostuneena kuin perhonen.

Tulen oudoille seuduille. Tuuli on outo, se velloo. Täällä narrit leikkivät. Puukkoja teroitetaan. Rahoihin lyödää tyrannin merkit. Narrit leikkivät. Ilveilijät. Joku muu sanoo ja viedään pois. Kuullaan soukan lähetin uutisia. Kuljetaan kumarassa. Sitten lapset leikkivät hämärissä metsissä. Ei siellä ole minun lastani. Lapseni on kuollut. Se pätee tällä oudollakin maalla. Narrit nauravat minulle. Mutta tiedän, että totuus on narrien lähellä. Se on hiljainen ja tyyni ja sulkeutunut. Piiloudun maiden rajoilla vihreään.