Hometta ja yksi helpotus
Kun tulin toissa kerralla kotilomalta, ehdin olla huoneessani vain puoli tuntia ja minulla oli täysi flunssa päällä. Seuraavana aamuna oli vain kurkku kipeänä. Sitä kesti aikansa, ja tuli nuha. Aloin ihmetellä tätä omituista flunssan kulkua.Mukava kämppikseni joka puhuu usein kaapilleen pitkät tovit valitti samankaltaisia oireita kuin minulla. Yhdessä päädyimme - myös kaappi - siihen, että täällä voi olla hometta.
Minä sitä sitten kerkeästi kysymään hoitajilta ja sain kieltäviä vastauksia. Päätin kysyä osaston lääkäriltä, koska lääkärit puhuvat tosiasioista. Ja lääkäri sanoi, että kyllä, täällä on ikävä kyllä homeongelma.
Minä en ymmärrä, miksi hoitajat eivät voineet puhua totta. Mutta se kai kuuluu tähän sairaalaelämään. Nyt olen kärsinyt vaihtelevasti kurkkukivusta, nuhasta ja pääkivuista useamman viikon. Ei tätä voi muuta kuin kestää, jos aion viedä vieroituksen loppuun.
On pitänyt pitää väliviikkoja lääkkeen pudotuksessa, koska olen saanut pahoja ahdistuskohtauksia:
Olen kuin myrskyssä
kylmän harmaalla
merellä
taivas kuin rikkiä.
Vedessä saukkoja
jotka näykkivät
koukkivat kapeilla kuonoilla
alastonta lihaani
kellun
olen täysin ahdistuksen
aaltojen vallassa.
Aalto tulee
painun veden alle.
En saa henkeä.
En saa millään henkeä.
Aalto kieputtaa ja kääntelee minua
niin kuin kylmät oranssit tuulet
haluavat.
Päämäärättömästi.
Sitkeästi.
Olen simpukan sisällä
ajattelen jähmeitä ajatuksia
simpukan limassa.
Ahdistuksen kalvoinen lima.
Haluaisin huutaa
mutta minulla ei ole
ääntä.
Vain hidas päämäärätön
liike, joka toistuu.
Toistuu hahmottomana.
Merilevät kuristavat kurkkuani
haluaisin huutaa
mutta minun ääneni
on lakannut.
Lakkautettu.
Lamattu.
Viimein levälautalla
nukun sata vuotta.
Positiivista. Aivan älyttömän positiivista, että kimeä-kantava-ääninen maanikko lähtee huomenna kotiinsa. Ei enää metelöi. Metelöi niin helvetisti. Käytävällä. Ja ne laulut. Kimeää kiekumista. Toimintakahvihuoneessa sähähdin hänelle muutaman kerran, että ole nyt hiljaa tai häivy täältä. Hän häipyi käytävälle kailottamaan. Kuvitteli, että kaikki olivat kiinnostuneita hänestä. Kiinnostuneita hänestä? Kukaan ei ollut. Kaikki oli helvetin kyllästyneitä häneen. Aamusta iltaan taukoamatonta kovaäänistä seniiliä höpötystä ja laulua. Vaikka hän oli vasta minun ikäinen, hän kulki rollaattorilla. Minulla piti olla korvatulpat korvissa melkein koko aika. Koska olen kaiken lisäksi aistiyliherkkä. Mutta pääasia on. Että hän lähtee.
Tuntuu jotenkin kohtuuttomalle että sinä aistiyliherkkänä joudut olemaan tommoisessa paikassa,no ehkä niitä vaihtoehtoja sitten ei ollut.Hyvin olet sinnitellyt ja varmasti pääset tuosta riippuvuudestasi. Toivotan kaikesta huolimatta sinulle kivaa päivää Marja :-)
VastaaPoistaKiitos Pihakeiju kommentistasi. Onhan se noiden äänien kanssa todella ikävä homma. Mutta pääasia on se, että tuo kantavaääninen maanikko lähtee. Toisaalta kämppikseni puhuu aika paljon harhoilleen. Hänen puhetulvalta en voi välttyä. Kyllä minä kestän kaiken, kunhan vaan pääsen noista kipulääkkeistä eroon. Hyvää päisvää sinulle myös.
VastaaPoistaMinulla nousi ihokarvat pystyyn lukiessani runoasi. Se osuu ahdistuksen ytimeen. Olet taitava kirjoittaja.
VastaaPoistaOnneksi tuo ihminen lähtee sieltä ja saat taas keskittyä toipumiseen.
Aurinkoista loppuviikkoa Marja!
Kiitos Kirsti kommentistasi. Runo ei ole runona kummoinen. Kerralla kirjoitettu, mutta se kuvaa ahdistusta. Pelolla on selvä kohde. Ahdistuksella ei sitä ole ja siksi sillä ei ole omaa muotoa. Jippii! Todella suuri onni toisen kotiin lähdöstä. Mutta hänkin on varmaan onnellinen. Saa vapaassa ilmanalassa pitää mekkalaansa.
VastaaPoista