Psykiatrisessa sairaalassa osa 6.

Puhalsin alkometriin

Olen ollut täällä jo niin pitkään, että vaihtelunhalusta halusin mennä kaupungin keskustaan. Mutta aluksi hoitajan mukaan piti olla lääkärin lupa.

Aina pitää jotakin. Täytyy jotakin. Pyysinpä sitten lupaa ja se minulle myönnettiin. 

Tämän kirvoittamana nousin bussiin ja pääsin keskustaan.

Minulla oli jotenkin outo olo. Etäännytetty. Valtavasti ihmisiä. Tavallisia ihmisiä. Juuri se. Tavallisia ihmisiä. (Loppujen lopuksi, kuka meistä niin tavallinen on?)

Olen elänyt katveessa. Katvealueella. Tai pahempaa.

Olen  laitostunut. Se käy yllättävän nopeasti. Laitoskamaa.

Keskustassa join toiset aamukahvit torin laidalla olevassa vaaliteltassa. Näin ihmisten syövän siellä makkaraa ja juovan kahvia. Niin, sinnepä. Asetuin porukan laitamille. Huomasin olevani Perussuomalaisten vaalitilaisuudessa. Hups. Join kahvin nopeasti ja häivyin.

En varsinaisesti shoppaillut vaan ostin kaikenlaista tarpeellista. Sukkia, alushousuja, loppumassa olevaa CC-voidetta ja primeriä, hiusvahaa ja löysän, laitokseen sopivan tunikan.

Sitten bussilla takaisin. Kun pääsin osastolle, omahoitajani sanoi tiukasti: "Tarkistetaan laukku ja ostoskassi." Taas tätä.

Taas tätä. Menimme erilliseen huoneeseen. Hoitaja otti käteen alkometrin ja sanoi, että sinun täytyy puhaltaa. Se on lääkärin määräys.

Taas: Miksi ihmeessä olisin juonut, koska tiedän sen olevan luvatonta? Ei olisi tullut mieleenkään! Ei hemmetissä!

Mutta siis pitkä puhallus. Nollat. 
Tiedän. Tiedän. Tiedän. Minua suojellaan itseltäni.
Ajatellaan minun parasta. Ajatellaanko?

Nöyryyttävää.

Laukun ja kassin tarkastus.
Kyllä. Siellä oli alushousujakin.

Nöyryyttävää.

Hoitaja tekee vain työtään.
Toteuttaa lääkärin käskyjä.

On päästävä kotiin ensi viikonloppuna. 

En jaksa. Halua. Olla täällä.

Itsepä tänne tulin. Sain tulla.
On vain kestettävä vieroitus loppuun.  
Välillä kuitenkin kotiin.
Omaan rauhaan.
---------
Joihinkin ihmisiin täällä osastolla kyllästyy tai he ärsyttävät.
Kuten esimerkiksi itseään huumorimiehenä pitävä äijä. Joka on päättänyt unohtaa kaikki käyttäytymissäännöt, koska ollaan psykiatrisessa sairaalassa. Tai pahoin pelkään, että hän on samanlainen mäntti kotonaankin. Voi vaimo raukkaa, jos hänellä sellainen on. Hän etuilee ruokajonossa, ryystää kovaäänisesti kahvia ja keittoruokaa. Maiskuttelee. Panee veitsellä vihanneksia suuhunsa. Lopuksi röyhtäisee, taputtelee vatsaansa ja mumisee jotakin omasta mielestään hauskaa.

Kenelläkään muulla ei ole hauskaa.

Tekisi mieli potkaista sitä äijän käppänää perseelle.

Mutta en potkaise. En. Tiedän että sen jälkeen minulla olisi asiat huonosti.

Minut voitaisiin äkkidiagnosoida psykoottiseksi.

Vapaan liikkumisen luvat loppuisivat.

Lääkevieroitus keskeytettäisiin.

Saisin tainnutuspiikin.

Joutuisin eristyshuoneeseen.

Että näin. Luulisin. Yhdestä potkusta typerää äijää perseelle.

Lukija huomaa varmaan, että vihaan sitä miestä.

Eikä moni muukaan hänestä pidä. Ainakaan huumorimiehenä.

-----
Eräs toinen mies on pelottava. Hän liikkuu hyvin kulmikkaasti.
Ei katso silmiin. Karjuu silloin tällöin kännykkäänsä: "Oletko maksanut sähkölaskun!!!!!!!"

Väsyneet tunnelmat tällä kertaa.