Mielikuvia ikääntyvistä pitäisi uudistaa

 

Mielikuvat ikääntyneistä ihmisistä on paljon todellisuutta jäljessä, sanoo gerontologian ja kansanterveyden professori Taina Rantanen Jyväskylän yliopistosta.

Mielikuvia tulisi hänen mukaansa uudistaa erityisesti kuusikymppisistä, joilla on vielä useita työvuosia edessään.

Rantanen ei ymmärrä, että miksi työnantajat saattavat esimerkiksi syrjiä iäkkäitä hakijoita.

"Itse palkkaisin mieluusti kuusikymppisen. Heillä on pitkä työkokemus ja motivaatio kohdallaan, eikä perhe-elämäkään vaadi niin paljon kuin nuorempana. Kuusikymppinen pärjää työelämässä yhtä hyvin kuin kolmekymppinen."

Nykyisin kuusikymppiset voivat paljon paremmin kuin aiemmat sukupolvet samassa iässä. Gerontologian tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Katja Kokko johtaa tutkimusta, jossa on seurattu vuonna 1959 syntyneitä 8-vuotiaasta lähtien. Tutkittavia haastateltiin viimeksi vuosina 2020-2021, jolloin tutkittavat olivat noin 61-vuotiaita.

"Heistä vain vajaa 20 prosenttia oli eläköitynyt. 70 prosenttia koki terveytensä erittäin tai melko hyväksi. He tunsivatkin itsensä pikemminkin 50- kuin 60-vuotiaiksi."

Tutkittavista 90 prosenttia koki elämänsä merkitykselliseksi. He liikkuivat suositusten mukaan. Myös alkoholinkäyttö ja tupakointi olivat vähentyneet.

Kehityspsykologian teorioissa on ajateltu tähän asti, että 60 ikävuoden jälkeen alkaa menetysten vaihe ja toimintakyky alenee pikkuhiljaa.

"Tämä ei todennäköisesti pidä enää paikkaansa. Uudet, kansainväliset tutkimukset osoittavat, että hyvinvointi ei vähene, päinvastoin se lisääntyy. Itsetunto on huipussaan ja tunne-elämä on aiempaa tasapainoisempaa", Kokko sanoo.

Professori Rantanen sanoo, että 65 ikävuoden jälkeen alkaa uusi vaihe, jota voidaan kutsua kolmanneksi iäksi tai myöhäiskeski-iäksi. 75- ja 80-vuotiaiden toimintakyky on parantunut selkeästi 30 vuodessa.

"Iäkkäille ihmisille on myös tarjolla laajempi kirjo sosiaalisia rooleja kuin ennen vanhaan. Ei tarvitse vain istua kiikkustuolissa kutomassa sukkaa, vaan on myös hyväksyttyä olla urheilullinen, käydä kuntosalilla, uimassa ja lenkillä. Tai vaikkapa keikoilla."

Nykyisin yli 65-vuotiaasta väestöstä vain alle viisi prosenttia asuu ympärivuorokautisen hoivan piirissä.

Lähteet: Helsingin Sanomat 10.3.2024, kuvat omat

Nykypäivän hengellisyys

 

Vaikka luterilaisen kirkon jäsenmäärä on laskenut roimasti ja monet ovat niin sanottuja kulttuurikristittyjä, mikä tarkoittaa, että juhlitaan kristillisiä juhlia ilman kristinuskon viitekehystä, ja hengellisyys ei juuri näy arjessa, tarve uskoa johonkin itseään isompaan ei ole hävinnyt. Tätä tarvetta on syntynyt täyttämään jo 1960-luvulta alkaen uususkontoja muun muassa viccalaisuus, uusshamanismi, buddhapiirit, enkelihenkisyys, buddhalaisperäinen meditaatio.

Elämän vastausten hakeminen itseä isommasta näyttää olevan yleisinhimillinen piirre: 85 prosenttia maailman ihmisistä kuuluu johonkin uskontoon ja, 10 prosenttia on ateisteja.

Osa ihmisistä tuntee, että perinteinen uskonto sitoo ja sanelee. He hakevat hengellisyyttä, kunnes löytyy itselle sopiva yhdistelmä. Se tuntuu paremmalta kuin valmispaketti.

Hengellisyydessä on paljonkin hyviä puolia. Se ei liity vain toivoon paremmasta tuonpuoleisesta, vaan sillä on vaikutusta jokapäiväiseen elämään. Hengellisyys luo optimismia ja myönteistä asennetta muita ihmisiä ja elämää kohtaan.

Uskonnollisilla ihmisillä on vähemmän yksinäisyyttä, masennusta ja ahdistusta. Heidän itsetuntonsa on parempi. Mutta vaikka uskon on osoitettu lisäävän hyvinvointia, mikään täsmälääke se ei ole. Kaikkein parhaiten voivat he, joilla on vahva vakaumus, oli se sitten uskonnollinen tai ateistinen.

Kriisit synnyttävät usein halun lähteä etsimään hengellisiä vastauksia. Läheisen kuoleman jälkeen monia auttaa ajatus iankaikkisesta elämästä ja läheisen kohtaamisesta tuonpuoleisuudessa, vaikka kriisin alussa jopa syyttäisi Jumalaa tapahtuneesta.

Terveen vakaumuksen tunnistaa siitä, että se tuo rauhaa ja turvaa huolten ja pelkojen sijaan. Lakihenkinen, ankara usko ei ole tervettä hengellisyyttä.

Lähteet: Referaatti Kauneus&Terveys 5/2022, kuvat Pixabay

Passiivis-aggressiivisuus vihan muotona

 

Olankohautteluja, tuhahtelua ja murjotusta.  Sama kaava toistuu työssä, kaupassa ja  kotona. Ostoskärry hivutetaan edellisen kantapäihin ja tiskikone tyhjennetään kovaäänisesti kolistellen.

Voimakkaaseen passiivis-aggressiivisuuteen   kuuluu kiertoilmaisuja, kuittailua ja piikittelyä.  Ei rohjeta sanoa suoraan, mutta merkitsevät katseet täyttävät koko huoneen, kertoo sosiaalipsykologi, 14 psykologista tietokirjaa kirjoittanut Janne Viljamaa.

Passiivis-aggresiivisuuteen taipuvainen on monesti miellyttäjä, joka on oppinut karttelemaan riitoja mutta iskee julmalla sarkasmilla, vaikka kuuluisi puhua suoraan.

 

Jokainen ihminen tarvitsee aggressiota: jämäkkyyttä ja  omista rajoista huolehtimista suojatakseen itseään. Jos aggressio ei näy lainkaan ulospäin, se kääntyy sisäänpäin ja kasautuu katkeruudeksi, joka voi ilmetä julmana syyllistämisenä. Sisäänpäin suuntautuva aggressio voi aiheuttaa myös masennusta. Itsevihaa.

Perustaltaan  on kyse kostonhimosta, tasoihin pääsemisestä. Siitä tekee vahingollista sanojen pihtailu ja negatiivisuuteen jumiutuminen.

Tunnelmaa voi huonontaa työpaikan laputtaja, joka ei pyydä muita pesemään kahvimukiaan vaan kiertelee takakireänä lätkimässä ohjeistavia viestejä.

Kotona esimerkiksi epäreiluksi koettu kotitöiden kasaantuminen näkyy viikkoja kestävänä mykkäkouluna.

Kyvyttömyys vuorovaikutukseen lisää kaunaa muita ja koko maailmaa kohtaan. Vailla puhetta myrkytetty tunnelma jää leijumaan tilaan.

Suurissa ikäluokissa passiivis-aggressiivisuus on tavallisempaa kuin nuorissa. Viljamaan mukaan selitys tälle voi löytyä lapsuudesta - tiukasta kurista ja tunteista puhumisen niukkuudesta. Itsetuntokin on saattanut jäädä huonoksi.

Omaa käytöstään tarkkailemalla voi saada selvyyttä taipumuksestaan. Se ei ole helppoa etenkin, jos on lapsuudesta saakka kasvanut tukahduttamaan sisimpänsä.

Passiivis-aggressiivisen on hankala huomata kohteliaaseen puheeseensa nivoutunutta kiukkua, mutta tarkalla tiirailulla käytös kyllä paikantuu.

Tarkkaile aluksi viikon verran toistuvia arkitilanteita, Viljamaa neuvoo. Miten reagoit eteisessä roskapussiin? Käveletkö sen yli syyttäen muita aikaansaamattomuudesta? Mutisetko käytävässä?

Kun tunnistaa itsessään loputonta tasoihin pääsemisen pyrkimystä,  tai juoruilua, ahdistus pitäisi purkaa rakentavasti.

Marttyyrin viitta voi olla tiukassa. Kun on tottunut "taas minä"-huokailuun, ryhdin suoristaminen vie aikaa, mutta palkintona on suoran puheen siivittämä kevyempi arki.

Rohkeus asioiden avoimeen hoitoon lisääntyy myös itsetuntoa vahvistamalla. Se tekee suun avaamisesta helpompaa.

Puhuva ihminen rohkaisee muitakin nostamaan kipeitäkin aiheita esiin. Suoraan puhumisen tapa etenee.

Itsekseen mököttävä on oppinut nauttimaan tukahdetun aggressionsa aikaansaamasta vipinästä. "Voi hemmetti nyt se taas murjottaa. Miten se saadaan leppymään?"

Kyse on pelistä, jossa mököttäjä seuraa mieluusti lepyttelyrituaaleja, joita järjestetään hänen kunniakseen.

Parasta olisi kehittää itselleen positiivisempi asenne ja valita oma laumansa viisaasti, suosia minuutta vahvistavia suhteita. Samalla syntyy teflonia, johon kaiken maailman valitus ei tartu.

Lähteet: Hyvä terveys 05/2023, kuvat omat

Toisen ihmisen menettämisen pelko

Menettämisen pelko on tietyissä määrin normaali tunne ja pelko tilanteessa, jossa toinen ihminen on niin tärkeä ja merkityksellinen, ettei häntä missään nimessä tahdo menettää.

Toistuvien voimakkaiden pelkojen taustalla voi vaikuttaa tyypillisesti henkilöhistoria, kuten se, millaisia kokemuksia ihmissuhteista ja rakastetuksi tulemisesta on elämän varrella kertynyt.

Kun pelot menettämisestä aktivoituvat, ajatus on pohjimmiltaan  se, ettei itse ole jollakin tavalla riittävä, ja siksi toinen jättää. Pelkojen pohjimmainen syy voi tällöin liittyä minäkuvaan ja itsetuntoon.

Usein siihen, miten itsensä kokee, vaikuttavat aiemmat kiintymyssuhteet esimerkiksi rakkauselämässä, mutta myös lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristö.   

Onko suhteet omiin kasvattajiin olleet pysyviä ja ennustettavia, vai onko niissä ollut turvattomuutta tai arvaamattomuutta?

Ennustamattomuus on voinut tarkoittaa hylkäämisen kokemuksia, mutta myös esimerkikisi, ettei vanhempi ole ollut tunnetasolla johdonmukaisesti saatavilla syystä tai toisesta.

Jos tunnistaa itsessä perusluottamuksen säröjä, kannattaisi pysähtyä miettimään ennen kaikkea omaa suhdetta itseensä. Voi esimerkiksi miettiä, arvostaako itseään, ja jos ei, miksi ajattelee niin ja mistä tällaiset ajatukset tulevat.

Omaan pohdiskeluun voi liittää avoimen keskustelun kumppanin kanssa. Kumppanille voi ja kannattaa kertoa avoimesti omista peloista ja ajatuksista. Jo tällainen voi joskus auttaa ajatusten kehää kääntymään eri suuntaan.

Jos menettämisen pelko haittaa paljon elämää ja toimintakykyä, tällöin voisi olla hyvä käydä juttelemassa psykologin tai psykoterapeutin kanssa.

Lähteet: Helsingin Sanomat  19.5.2022, kuvat omat

Itsetunto

 

On pulmallista, jos koko itsetunto rakentuu suoritusten varaan tai se on niin korostunut, ettei mikään riitä. Toisaalta me aikuiset suoritamme enemmän tai vähemmän, ja itsetunto vahvistuu onnistumisista.

Itsetunto ei ole koko ajan samana pysyvä vaan se voi vaihdella tilanteesta toiseen. Joissakin tilanteissa olemme vahvimmilla kuin joissakin toisissa. Itsetunto kehittyy läpi elämän, ja vanhemmilla ihmisillä se voi olla vakaampi ja parempi kuin nuoremmilla.

Yksilöllisyyttä korostavassa kulttuurissamme olisi hyvä muistaa, ettei itsetunto ole kiinni vain itsestä vaan se kehittyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.

Riittävän hyvä minä voi edetä tekemällä asioita, joista nauttii. Se voi tehdä hyvää, että keskittyy itselleen tärkeisiin juttuihin ja saa jopa niistä hyvää palautetta. Joissakin vaikeissa tilanteissa voi myös kysyä itseltään, että entä jos hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen ja lopettaisin itseni soimaamisen sisäisessä puheessa.

Lähteet: Hyvä terveys 10/2021, kuvat omat

Kun katumus pysyy

 

Minä en paljoa kadu menneisyydestä. Jonkin verran kyllä ammatinvalintaa. Halusin lääkäriksi yläasteelta lukion toiseen luokkaan. Sitten hurahdin hipiksi ja lääkärin ammatti ei tuntunut lainkaan hohdokkaalta. Hah! Halusin puutarhuriksi tai joogaohjaajaaksi. Puutarhuriksi opiskelinkin ja työkokemus oli vuosi Tanskassa isossa puutarhassa. Päädyin maailmalla matkatkustamisen jälkeen opiskelemaan psykologiaa, uskontotiedettä, filosofiaa, kasvatustiedettä, kirjallisuustiedettä ja teologiaa Turun yliopistossa.

Joten turhaan lukiossa opiskelin pitkää matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Olen matemaattisesti jonkin verran lahjakas, vaikka työtä teetti nämä matemaattiset aineet. Luonnontieteellinen maailmankatsomus ei sopinut hipille vaan mystiikka kyllä.

Olen ajatellut, että ehkä en olisi sen onnellisempi, vaikka olisin lääkäri. Samat haasteet elämässä. Ja olisin varmasti valvonut öitä miettien potilaitani.

Katumus rasittaa lähes kaikkia jossakin vaiheessa elämää. Joskus tähän tunteeseen voi jäädä kiinni jopa vuosien ajaksi. Menneiden vatvoimisesta olisi hyvä päästä irti, sillä pitkään jatkuessaan se voi suistaa ihmisen masennukseen.

On mahdotonta elää niin, ettei ikinä kadu mitään, sillä katumuksen tunne kuuluu tiiviisti ihmisyyteen. Joillakin ihmisillä katumus voi tosin mennä niin nopeasti ohi, että he eivät pidemmällä aikavälillä tunne katuvansa.

Katumus voi vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin monella tapaa negatiivisesti. Jatkuva menneisyyden vatvominen ja murehtiminen on ihmismielelle kuormittavaa.

Ihminen voi pyörittää ajatusta siitä, kuinka olisi pitänyt tehdä toisin, jotta elämä olisi nyt onnellisempaa. Tämä lisää ahdistusta ja stressiä, mikä puolestaan voi johtaa uniongelmiin tai jopa masennukseen. Katumuksen syövereihin uppoamainen voi vaikuttaa jopa ihmisen kognitiivisiin kykyihin.

Toimintakyky töissä ja elämässä voi häiriintyä, jos energiaa kuluu katumiseen. Myös itsetunto häiriintyy, jos syyllistää itseään jatkuvasti menneisyydestään.

Katumuksen aiheita on muun muassa parisuhde, ammatinvalinta, asuinpaikka tai kännimokailut. Moni katuu menetettyjä mahdollisuuksiaan. Usea toivoo, että olisi kertonut läheisilleen aiemmin tai useammin rakastavansa heitä.

Tutkimusten valossa näyttää siltä, että ihmiset katuvat eniten niitä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä.

Näkökulman vaihtaminen voi auttaa irtaantumaan katumuksesta. Voin sanoa itselleen, että lopulta ei voi tietää, olisivatko asiat nyt paremmin, jos olisi tehnyt toisin.

Lähteet:  Helsingin Sanomat 18.11.2021, kuvat omat

Seksiaddiktio

 

Toisin kuin yleensä saatetaan ajatella, seksiriippuvuudessa on harvoin kyse voimakkaasta halusta. Päinvastoin halu monesti karkaa, koska itsetunto on säpäleinä. Seksistä tulee pakonomaista, ja se aiheuttaa häpeää. Seksistä tulee kuitenkin elämän keskipiste. Sillä pyritään säätelemään kielteisiä tunteita.

Pakonomaisen seksikäyttäytymisen erottaa voimakkaasta halukkuudesta se, ettei riippuvainen saa seksistä juurikaan enää nautintoa.Seksiaddikti toistaa jotakin seksikäyttäytymisen muotoa pakonomaisesti, vaikka se nautinnon sijaan tuo vakavia ongelmia. Sitä ei pysty lopettamaan, ja seksikäyttäytyminen tai sen suunnittelu vie suhteettoman paljon aikaa ja huomiota muulta elämältä.

Riippuvuudessa seksiin valmistautuminen voi myös olla suurempi nautinto kuin itse seksi.Pakonomainen seksi voi kuitenkin johtaa vakaviin henkisiin ja fyysisiin ongelmiin.

Hallitsematon käytös voi eristää perheestä ja ystävistä. Lisäksi pakonomaiseen seksiin liittyvä häpeä aiheuttaa yksinäisyyttä.

Yleensä seksiaddiktio vaikuttaa heikentävästi itsetuntoon: riippuvainen ajattelee olevansa paha ja vääränlainen. Jotkut menettävät jopa työpaikkansa. Addiktio aiheuttaa sisäistä tyhjyyttä ja itseinhoa. Se voi johtaa masennukseen, ja lisää myös itsemurhariskiä.

Pakonomaisen seksikäyttäytymisen syytä voi etsiä esimerkiksi lapsuudesta. Siellä voi olla huonoja kiintymissuhteita. Ei ole saatu riittävästi rakkautta. Myöhemmin seksistä tulee tapa saada huomiota ja hyväksyntää. Moni seksiaddikti luulee tarvitsevansa seksiä, vaikka oikeasti tarvitsisi ystävän huomiota ja huolenpitoa, hyvät yöunet tai tasapainoisen ihmissuhteen.

Lähteet: Referaatti Helsingin Sanomat 16.12.2021, kuvat omat

Kiitos, hyvä kehoni

 

Olen nykyisin tyytyväinen kehooni ja painooni. Vuosi sitten laihdutin 13 kiloa. Siitä on nyt surussa tullut 3 lisäkiloa. Suuri syy laihduttamiseen oli se, että verensokeriarvoni oli jonkin verran viitearvoja korkeampi. En halunnut kakkostyypin diabetesta, joka oli lääkärinkin mukaan uhkana. Onneksi minulla on liiankin alhainen verenpaine ja huippuhyvät kolesteroliarvot. Mutta nyt koputan puuta.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että kehoni on terve ja jaksaa kuljettaa ja kantaa minua, vaikka mielessäni olisi ongelmia, esimerkiksi tuskaa ja ahdistusta. Ja totta kai keho ja mieli ovat yhtä ja vuorovaikutuksessa keskenään. Tästä on esimerkkeinä psykosomaattiset sairaudet kuten vatsa- tai pääkivut.

Nykyään puhutaan kehopositiivisuudesta ja kehorauhasta, jotka kumpikin vahvistavat naisten asiaa. Kehopositiivisuudessa ihminen voi hyväksyä oman painonsa ja ulkonäkönsä. Kauneusihanteita pidetään ahtaina, eikä niitä välttämättä seurata. Jokainen saa olla minkä näköinen tahansa. Kehorauhan mukaan ihmisiä ei saisi arvostella. Ulkopuolelta tuleva arvostelu on kehittymätöntä ja turhaa.

Omassa kehossaan ei ole aina helppo olla. Sen kiusaamisen sijaan kannattaisi kuitenkin ystävystyä sen kanssa, sillä vahva kehonkuva vaikuttaa myönteisesti kaikkeen, mitä teet ja ajattelet.

Pieni lapsi rakastaa kehoaan, mutta harva onnistuu säilyttämään  elämänmittaisen rakkaussuhteen itseensä ja kehoonsa.

Psykologi Katrina Menskanen on kirjoittanut kirjan Rakas keho. Hänen mukaan monilla on aikuisena vaikeuksia hyväksyä itsensä. Keho ei ole koskaan riittävän hyvä, vaan aina on jotakin paranneltavaa.

Kehon haasteet näyttäytyvät muun muassa loputtomana laihduttamisena ja uuvuttavana kehon kurittamisena, itsetunto-ongelmina, masennuksena, ahdistuksena ja syömishäiriöinä.

Kun suhtautuu kehoon armollisesti ja lempeästi, ei sorru dieettihuumiin tai kuntorääkkeihin vaan osaa hoitaa ja helliä itseään terveellisellä tavalla. 

Itsetunto on heikoissa kantimissa, jos ulkonäkö ja kehonmuokkaus ovat arvoasteikossa ensimmäisiä. Ulkonäkö ei ole synonyymi kenenkään arvolle. On kaksi eri asiaa miltä näyttää  ja miten on hyvä olla. Kiusaamisen sijasta kehonsa kanssa kannattaa ystävystyä. Sillä vahva kehonkuva vaikuttaa myönteisesti lähes kaikkeen: toimintaan, ajatteluun, asenteisiin. Oma keho on voimavara olipa se minkä näköinen ja kokoinen. Voi pukeutua mielensä mukaan, rohkenee liikkumaan monipuolisesti ja pystyy nauttimaan seksistä.

Kunnioitus kehoa kohtaan näkyy uskalluksena elää omannäköistä elämää. Tällöin kehoa arvostaa ennen kaikkea sen olemassaolon ja toiminnallisuuden takia, ei pelkästään ulkoisten ominaisuuksien vuoksi.

Vaikka vanheneminen voi näyttäytyä kilojen kertymisenä ja ihon veltostumisena, tutkimusten mukaan iällä on suotuisa vaikutus kehonkuvaan.

Ikä tuo armollisuutta ja hyväksyvyyttä. Ulkoiset ominaisuudet eivät  painotu  niin paljon kuin nuorempana eivätkä vaikuta niin vahvasti itsetuntoon.

Lähteet: Hyvä terveys 4/21, kuvat Pixabay  

Henkinen väkivalta parisuhteessa

 

Minulla oli hyvin nuorena opiskeluaikojen alussa suhde ja asuimmekin yhdessä miehen kanssa, joka harjoitti henkistä ja fyysistä  väkivaltaa. Olin niin nuori ja kokematon, että siedin sitä kaksi vuotta ennen kuin erosimme. Sitäkään mies ei halunnut hyväksyä vaan viilteli toistuvasti pyörän renkaani puhki. Seuraili minua. Kyttäsi kuin typerä kärpänen.

Kun asuimme yhdessä, hän yritti eristää minut ystävistäni. Hän määräsi päivieni kulun. Vain yliopistolle ja sieltä suoraan kotiin. Kuntosalimenollekin piti olla hänen suostumus. Jos menimme pubiin tai yökerhoon, en saanut vilkaistakaan muita miehiä tai sain kotona turpaan. Hä löi ja potki. Sopivasti, jottei tullut sairaalareissua. Hän oli taitava siinä.

Mies kontrolloi myös pukeutumistani. En saanut pukeutua tiukkoihin tai paljastaviin vaatteisiin kesähelteelläkään. Hän tutki papereitani ja kalenteria. Nyt en tajua, miten kestinkään tuota petoa. Mutta se varmaankin johtui kokemattomuudesta. Hän oli ensimmäinen seurustelusuhteeni ja miehen kanssayhdessä asumiseni. Alistuin tajuamatta tilannetta.

Kun erosimme - tai paremminkin vain minä erosin - en ollut iloinen tai helpottunut. Tunsin valtavaa häpeää siitä, että olin suostunut olemaan väkivaltaisessa suhteessa. Tunnen vieläkin häpeää, kun ajattelen tapahtunutta, silti kirjoitan nyt siitä. Häpeää kohti! Mutta häpeä pieneni vähitellen, ja sain itse otteeni elämästä. En halunnut olla vuosi kausiin seurustelusuhteessa miehen kanssa. Pelko jäi.

Eristämistä, nimittelyä, perusteettomia syytöksiä, ulkonäön ja tekojen jatkuvaa arvostelua sekä fyysisellä väkivallalla uhkailua. Esimerkiksi tätä voi olla parisuhteessa esiintyvä henkinen väkivalta, kertoo aihetta tutkinut sukupuolentutkimuksen yliopiston lehtori ja väkivallantutkija Elina Penttinen.

Henkinen väkivalta voi olla systemaattista. Tarkoituksena on alistaa kohde, hajottaa tämän itsetunto pirstaleiksi ja saada toinen kontrollin alaiseksi.

Kuitenkaan henkistä väkivaltaa ei aina mielletä väkivallaksi. Sanasta väkivalta tulevat usein ensimmäisenä mieleen musta silmä, lyönnit, potkut ja muu fyysinen pahoinpitely.

Koska väkivalta vaikuttaa uhrin itsetuntoon, tämän on helppo ajatella, että vika on itsessä ja haukut ansaittuja.

Väkivalta hiipii suhteeseen yleensä vähitellen. Se voi alkaa viattoman oloisina pyyntöinä ja palveluksina. "On esimerkiksi pyydetty, että toinen ei viettäisi niin paljon aikaa ystävien kanssa tai ei käyttäisi niin paljastavia vaatteita. Uhri kokee, että pyyntöön pitää suostua. Se on pienempi paha kuin ottaa vastaan seuraukset siitä, ettei noudata pyyntöä".

Vähitellen samanlaisia pyyntöjä alkaa sadella useammin. Päätösvalta omaan elämään kapenee ja kontrolli kiristyy. Henkisestä väkivallasta tulee tulee helposti osa arkea.

Kumppani haluaa kontrolloida kotiintuloaikoja, pyytää nähdä tekstiviestejä tai syyttelee toista jatkuvasti esimerkiksi kodin siisteydestä.  Myös jatkuvat kommentit toisen pukeutumisesta tai vihjailut moraalista ovat henkisen väkivallan merkkejä.

Rajuimmillaan väkivalta voi olla esimerkiksi uhrin totaalista eristämistä kotiin tai uhkailua fyysisellä väkivallalla.

"Puoliso saattaa esimerkiksi uhata tekevänsä itselleen jotain, jos toinen ei tottele. Se tekee monessa tapauksessa suhteesta lähtemisestä ja ongelmien ratkomisesta mahdotonta", sanoo Naisten linjan viestinnän suunnittelija Ada Kairavuori.

Miten henkinen väkivalta eroaa riitelemisestä? Normaalissa parisuhteen riidassa kaksi tasa-arvoista ihmistä ottaa yhteen. Normaalissa riitelyssä kumpikaan osapuoli ei tunne itseään uhatuksi tai joudu pelon vuoksi muuttamaan käytöstään.

Henkisen väkivallan tunnistaakin ensisijaisesti seurauksista. Uhri on koko ajan varuillaan, peloissaan tai kokee tekevänsä jatkuvasti asiat väärin. Usein uhri lamaantuu ja pyrkii luovimaan arjessa.

Henkisen väkivallan tunnistamisessa auttaa kaksi ominaisuutta. Ensimmäinen on pelko. Pelkääkö sanoa vastaan? Joutuuko rajoittamaan itseään ja tekemisiään? Muuttuuko oma käytös, ettei toinen raivoaisi?

Toinen tunnistamista auttava asia on toistuvuus. Kontrollointi, eristäminen, syyttely, haukkuminen ja uhkailu on jatkuvaa, toistuu aina vaan.

Henkisestä väkivallasta eroon pääseminen ei johda yleensä ajatukseen, että on selviytyjä. Se voi johtaa masennukseen ja syyllisyyteen siitä, että on mennyt väkivaltaiseen suhteeseen.

Kun uhri tunnistaa kokeneensa väkivaltaa, hän usein alkaa hävetä sitä, että antoi toisen kohdella itseään huonosti.

Häpeän lisäksi on muitakin seurauksia. Kun on toistuvasti saanut kuulla olevansa alempiarvoinen tai huono, asian sisäistää vahvasti. Itsetunto on alentunut ja minäkuva pitää koota uudelleen särkymisen rippeistä.

Jos on joutunut rajoittamaan ystävien tapaamista, ihmiset ovat saattaneet kaikota ympäriltä. Ahdistus, masennus ja paniikkioireet ovat mahdollisia. Samoin pitkittyneelle stressille tyypilliset oireet, kuten levottomuus, päänsärky ja unettomuus.

Suhde voi selvitä henkisestä väkivallasta, mutta se vaatii tekijälle yksilöterapiaa, arvojen miettimistä uusiksi ja tunteista puhumista. Väkivallan kokenutta yritetään tukea ja kannustaa pitämään puoliaan.

Lähteet: Helsingin Sanomat 11.2.2021, kuvat omat

  

Rakentavan riitelyn opettelu

 

Rakentavaa  riitelyähän minun pitäisi oppia. Olen täällä blogissa jo ehkä monta kertaa aikaisemminkin kirjoittanut, että huudan ja riehun mieheni kanssa, kun riidellään. Puheeni kasvaa huudoksi ja otan käteeni esineen - yleensä astian -  mikä on siinä hollilla ja heitän niitä sitten useamman seinään. En oikeasti tähtää edes mieheen. Raivoa on vaan kiva purkaa.

Me riitelemme hyvin harvoin, mutta riita on sitten tulinen. Kaikki riidat ei muutu huudoksi. Toisaalta sovimme sitten nopeasti. Naurammekin sitä, että taas kävi näin, että riitelimme hyvin temperamenttisesti. Nimittäin mieskin huutaa ennen kuin menee suojaan astioiltani. Voi että, miten lapsellista. Mutta me ymmärrämme sen. On hyvä tuulettaa, raikastaa välillä riitaa.

Väestöliiton johtavalla asiantuntijalla, psykoterapeutti Heli Vaarasella on kuitenkin joitakin neuvoja riidellä kypsemmin, rakentavammin. Hänen mukaansa yksi voi vältellä konfliktia, toinen koittaa riidellessään voittaa sanan voimalla, kolmas huutaa täyttä kurkkua.

Rakentavalla riitelyllä on kolme päämäärää. Ensimmäisenä se, että riidan molemmat osapuolet tulevat kuulluiksi. Toiseksi se, että kummallakin on mahdollisuus sanoa asiansa. Kolmanneksi tavoite on, että molemmat kokevat, että toinen ymmärtää, mitä hänelle yritetään sanoa.

"Useimmilla meistä on jokin tietty tapa tuohtua, suuttua tai loukkaantua: esimerkiksi huomautella tai nalkuttaa. Kun ymmärrämme, mistä riitelyssä on kyse, on mahdollista opetella pois näistä tavoista. Eli että kummankin osapuolen täytyy saada viestinsä perille ja viestinsä vakavasti otetuksi ja siten, että toinen todella kuuntelee sitä."

Voi yrittää tällaista: kun toinen on kertonut suuttumuksen aiheen, sen voi toistaa ääneen omin sanoin. Lisäksi voi sanoa suoraan, että "kuulen, mitä sanot".

Otetaan vaikkapa tilanne, ettei toinen ole käynyt kaupassa, vaikka lupasi. Hänen puolisonsa turhautuu ja loukkaantuu. Sen sijaan, että lupauksen pettänyt osapuoli alkaisi selitellä ja puolustautua, miten joskus puolisokin on pettänyt lupauksensa, hän voi toistamisen avulla saada toisen tuntemaan itsensä kuulluksi.

Toista loukannut osapuoli voi sanoa, että "Kuulen, mitä sanot. Kuulen, miten olet pettynyt siitä, että en käynyt kaupassa. Ja ymmärrän, että olet pettynyt."

Kannattaa ottaa myös sovitteleva ote siinä, miten itse ongelma ratkaistaan: esimerkiksi käykö luvannut osapuoli kaupassa pian, huomenna vai selvitäänkö käymättä.

Jos haluaa aina voittaa riidan tai kääntää asian toisen osapuolen syyksi, kyse voi olla heikosta itsetunnosta. Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen myöntää ja osaa olla välillä väärässäkin.

Joskus on myös aiheita, joista riidan osapuolet ovat pysyvästi eri mieltä. Yhteisymmärrystä ei synny. Tämä ei kuitenkaan estä sopuisaa yhteiseloa. On tärkeää, että silloin vaikeaa asiaa ei pyöritellä jatkuvasti. Voidaan todeta, että ollaan tässä eri mieltä.

Lähteet: Helsingin Sanomat 13.2.2021, kuvat Pixabay

  

Miten saada itsensä liikkeelle?

Nyt kaamosaikaan minulla on ensi kertaa kaamosväsymys - tai en ole sitä aiemmin huomannut, kun on ollut niin kiire töiden kanssa. Aivan ensimmäisiä kertoja minun on pitänyt pakottaa itseni lenkille, vaikka siitä on tullut rutiini 40 vuoden aikana. Nyt sohva kutsuu. Löhöily, lukeminen ja mietiskely. Se on aika luonnollista tähän aikaan vuodesta, mutta motivaation sytyttämiseen on omat konstinsa.

 

1)Miksi sohvalla löhöäminen on niin paljon houkuttelevampaa kuin liikkuminen?

Evoluutiopsykologisesta näkökulmasta ihmiseen kuuluu tarve säästää energiaa. Esi-isämme olivat muinoin liikkumatta, kunnes oli pakko lähteä ruoan perään.

Ihminen pyrkii myös välittömään tarpeiden tyydytykseen. Siksi sohvalle suuntautuminen pitkän työpäivän jälkeen houkuttaa enemmän: siitä saa välitöntä nautintoa. Liikkuessa hyvä olo tulee  yleensä  vasta lenkin jälkeen. Sitä ennen on ponnisteltava. Näin ei ole tietenkään kaikilla.

  

2)Miksi liikkumista on vaikea aloittaa?

Liikkumisen taustalla voi olla monia psykologisia esteitä. Jos ei ole saanut lapsuudessaan vanhempien esimerkkiä liikunnasta, siihen ei ole tottunut. Myös ikävät ja nolot asiat aikoinaan koulun liikuntatunneilla voivat vaikuttaa siihen, että liikkuminen ei kiinnosta. Joillekin voi muodostua liikkumattomuuden identiteetti, ajatus siitä "ettenhän minä ole sellainen treenaaja".

3)Mitä motivaation löytäminen vaatii?

Itseohjautuvuusteorian mukaan motivaation löytämisessä on tärkeää itseohjautuvuus, autonomia, kokemus siitä, että on vapaa päättämään elämästään. Sisäinen itsestä lähtevä motivaatio on tärkeää.

Liikkumisen halu pysyy yllä paljon todennäköisemmin, kun se lähtee omasta päätöksestä eikä lääkärin käskystä.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalinen laji voi sitouttaa joitakin harrastamaan. Ryhmässä liikkuminen on hyvä aloittelijalle, koska muiden tuki auttaa jaksamaan ja valmentajan ohjeistuksella itsetunto omista taidoista kasvaa.

4) Entä jos kuntosali tai lenkkeily eivät kiinnosta yhtään?

On harhaa, että kaikkien pitäisi pitää kuntosalista tai lenkkeilystä. Jos liikuntalaji on itselle mieluinen syntyy innostus: minähän voin kehittyä tässä paremmaksi! Tästä syystä eri lajien testaaminen kannattaa.

Kun oma laji löytyy, motivaation ylläpitämisessä auttaa tavoitteiden pohtiminen ja niiden jakaminen osatavoitteisiin.

5)Miten estää se, ettei into lopahda?

Kannattaa miettiä etukäteen, mitkä voivat olla syitä innostuksen hiipumiselle. Kun esteet ovat selkeinä mielessä, niihin on helpompi varautua.

Ihmismielessä pyörii kognitiivinen kehä, jossa ajatukset, tunteet ja toiminta vaikuttavat toisiinsa. Jos esimerkiksi tuntuu siltä, ettei jaksa lähteä jumppaan, voi pysähtyä miettimään: annanko tunteen vaikuttaa toimintaan? Toiminnasta seuraavat myönteiset tunteet vaikuttavat myös ajatteluun. Jos treenin jälkeen on hyvä olo, seuraavana päivänä se houkuttaa enemmän.

Lähteet: Hyvä terveys 13/20, kuvat Pixabay

  

Ystävyyden rajat

Olen kertonut tässä blogissani pari kertaa, että minun ystävyyssuhteeni kariutui, koska jouduin olemaan siinä aina kuuntelija ja lohduttaja. Suhde oli siis hyvin yksipuolinen, ja imi minulta voimia. Lopulta katkaisin ystävyyden, ja se ratkaisu oli oikea.

"En enää pelkää, että jään yksin, vaikka otin ystävääni etäisyyttä. Olen pyrkinyt olemaan sen jälkeen yhteydessä sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa en koe joutuvani jatkuvan kritisoinnin kohteeksi. On ollut kiva löytää oma itseni, eikä miettiä koko ajan, että taas tein jotain väärin." Näin vastasi nainen Hesarin kyselyyn ystävyyden rajoista.

Jos ystävän käyttäytyminen harmittaa, asia kannattaa ottaa rohkeasti puheeksi, sanovat asiantuntijat. Mutta miten sen voi tehdä? Missä kulkevat ystävyyden rajat  ja millaista on aito ystävyys?

Ystävyyssuhteiden on määrä tuoda iloa elämään, mutta joskus ne voivat aiheuttaa mielipahaa. Usein ongelmat liittyvät suhteen rajoihin tai niiden puuttumiseen. Rajojen asettaminen voi olla vaikeaa, mutta ilman niitä ystävyyssuhde ei toimi.

Moni kokee vaikeaksi tilanteet, joissa ystävä vaatii enemmän kuin on itse valmis antamaan. Ystävyyssuhteeseen voivat tuoda ongelmia myös neuvojen ja omien näkemysten tuputtaminen, henkilökohtaisten salaisuudeksi tarkoitettujen asioiden utelu, kateus tai kilpailuhenkisyys.

Hyvänä nyrkkisääntönä voisi pitää sitä, että ystävyyssuhteessa täytyy voida olla aito itsensä. Esimerkiksi painostus, syyllistäminen ja vähättely ei kuulu ystävyyssuhteeseen. Suhteen pitäisi olla myös tasapainossa sen sijaan, että toinen ystävyksistä joutuisi jatkuvasti täyttämään toisen tarpeita.

Pitkissä ystävyyssuhteissa on tavallista ja luonnollista, että ajoittain jompikumpi tarvitsee toista enemmän tukea.

Epämääräinen ärtyneisyys ja katkeruus ystävää kohtaan saattaa kertoa siitä, että kaikki ei ole hyvin. Jos herää miettimään, onko omat rajat ylitetty, niin on todennäköisesti tapahtunut.

Jos huomaa, että toisen seurassa on levoton ja kireä olo ja haluttaisi lähteä pois tilanteesta, se voi olla merkki rajojen ylittymisestä. Samoin se, jos tapaamisen jälkeen on paha mieli ja emotionaalisesti tyhjiin imetty olo.

  

Jos rajat ovat ylittyneet, asiasta on parasta puhua suoraan.Ystävyyssuhteessa suoraa puhetta vältellään, koska halutaan suojella joko omia tai toisen tunteita. Myös pelko hylätyksi tulemisesta voi estää ottamasta vaikeita aiheita puheeksi.

Vaikeaan tilanteeseeen ystävyyssuhteessa voi vaikuttaa heikko itsetunto. Silloin saattaa päätyä elämään muita varten. Ihmisestä saattaa tuntua , että itsetunnon puutetta täytyy kompensoida olemalla maailman täydellisin ystävä, vaikka ystävyyteen liittyy konfliktejakin.

Jos jokin ystävän käytöksessä ärsyttää, voi ajatella, että kyseessä ei välttämättä ole kielteisellä tavalla kriisiytynyt tilanne vaan mahdollisuus parantaa ja syventää ystävyyssuhdetta.

Kaikilla ihmisillä on sokeita pisteitä. Pitkässä, aidossa ja hyvässä ystävyyssuhteessa tulee ennen pitkään hetki, jossa toinen valaisee sinulle niitä puolia, joita et itse huomaa.

Lähteet: Helsingin Sanomat 21.11.2020, kuvat omat

 

Miten kasvatus oikeasti vaikuttaa lapseen?

Amerikkalaisen professori Robert Plomin mukaan vanhempien on turha yrittää kasvatuksella muokata lastaan, sillä vain geenit muotoilevat järjestelmällisesti elämäämme. Hänen mielestään kotiympäristön vaikutus useimpiin psykologisiin tai käyttäytymisen piirteisiin on olematon tai vähäinen.

Turun yliopiston lastenpsykiatrian professori Andre Souranderin mielestä Plomin näkemys antaa turhan lohduttoman kuvan tilanteesta. Sillä, millaisiin kasvuolosuhteisiin syntyy, on hänen mukaansa suuri merkitys.

Ympäristö vaikuttaa siihen, miten perintötekijät tulevat ilmi. Lapsella voi olla esimerkiksi perinnöllistä alttiutta keskittymiskyvyttömyyteen, mutta ympäristö voi vahvistaa tai ehkäistä geenien ilmaantumista.

Ei ole ihan sama, miten lastaan kasvattaa. Jos lapsi joutuu negatiiviseen noidankehään, jossa käytetään paljon rangaistuksia, se totta kai vaikuttaa itsetuntoon, myöhempään menestykseen ja muokkaa perimää. Jos taas kasvatuksessa tuetaan positiivisia asioita, se luo erilaiset mahdollisuudet kasvuun.

Persoonallisuuspiirteiden periytyvyys ja vaikutus käyttäytymiseen on kuitenkin todistettu useissa muissakin tutkimuksissa kuin vain Plominin tutkimuksissa.

Se, että vanhemmat yrittäisivät muuttaa persoonallisuudeltaan introverttia lasta ekstrovertiksi, on turha tehtävä. Lasten täytyy antaa olla perusluonteeltaan sellaisia kuin he ovat.

Lapsen ei pitäisi joutua kokemaan stressiä niin, että stressihormoni kortisoli aiheuttaa aivoissa vahinkoa. Näin käy, jos lapsi joutuu kohtaamaan suuria ja vaikeita stressitilanteita ilman vuorovaikutusta lämpimän aikuisen kanssa.

Kasvatus ei saisi olla rankaisevaa, mollaavaa ja mitätöivää vaan lapsessa tulisi nähdä hyvää ja häntä tuetaan yksilöllisesti.

Keskeistä kasvatuksessa on pyrkiä aidosti kuuntelemaan lasta ja vastata tämän tarpeisiin lapsen temperamentti ja muut ominaisuudet huomioivalla tavalla.

Lähteet: Helsingin Sanomat 21.8.2019, kuvat omat