Minulla on ikävä isää, joka teki itsemurhan vain 49-vuotiaana. Hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Helpompi muoto eli tyyppi 2. Siinä ihminen ei mene hillittömään maniaan vaan hypomaniaan. Jota ei edes välttämättä huomaa ihmisestä. Ihminen on vain tavallista energisempi.
Isälläni oli erikoinen muoto tuosta kaksisuuntaisuudesta: Hän eli elämänsä jatkuvassa hypomaniassa. Hän oli hyvin vilkas, nopea, seurallinen ja energinen. Kunnes tuli se yksi ainoa masennuskausi. Joka suisti hänen elämänsä. Aluksi hän oli vain apea. Mutta masennus syveni koko ajan. Ja lopulta hän oli psykoosissa; näki harhoja, esimerkiksi liekkejä kodin nurkissa. Lopulta hän joutui psykiatriseen sairaalaan, jossa teki itsemurhan sairaalan pannuhuoneessa hirttäytymällä.
Isä oli iso persoonallisuus. Hänellä oli ystäviä monista piireistä. Pankinjohtajasta romaniperheeseen. Hän paloi suurella liekillä ja teki kolmea eri työtä. Liehui. Rymisteli.
Isä oli minulle kultainen. Hän kannusti ja oli hyvin ylpeä hyvästä koulumenestyksestäni. Olin hänelle kaunis. Hän ihaili poliittista ja yhteiskunnallista kiinnostustani. Joskus - kun on vaikeaa - tunnen hänen kätensä olkapäälläni.
Äitiä on välillä myös ikävä. Hän oli huolehtivainen, hyvä äiti. Hyvin puhelias, ehtivä ja myönteinen. Kunnes alkoi juoda isän kuoleman jälkeen. Hän alkoholisoitui parissa vuodessa. Silloin me lapset olimme hänelle sivuseikka. Yhdentekeviä. Alkoholi oli tärkein. Kuten kaikilla alkoholisteilla. Hän kuoli alkoholismiin 60-vuotiaana.
Minulla on suuri ikävä siskoani, joka kuoli 52-vuotiaana keuhkosyöpään. Sisko oli kuin äiti minulle ja mummo lapsille. Hän rakasti sisustamista, pukeutumista ja kosmetiikkaa. Vaikka olimme erilaisia. Meillä oli vahva sisaruusside. Hänen hautajaisissa - surun murtamana ja kolhimana - yritin hypätä hautaan, kun hänet oli laskettu sinne. Olin hysteerinen. Täysin romuna. Ajattelen joskus vieläkin, että soitan hänelle. Sitten hätkähdän tajuamaan, että hän on kuollut.
Minulla on suuri ikävä parasta ystävääni, joka teki eräänä vappuna nelikymppisenä itsemurhan hyppäämällä kahdeksannesta kerroksesta katuun. Hän ei kestänyt avoeroa. Ja alkoholi oli mukana kuvioissa. Sen jälkeen vappu on merkinnyt minulle väistämättömästi hänen muisteluaan.Poimin valkovuokkoja hänen kuvansa viereen. Poltan kynttilää. Ja itken. Ystävyytemme oli pitkä, kouluajoista alkaen.
Voisi tietysti sanoa, että kaikella on tarkoituksensa. Minä en siihen usko. Lainkaan. Mitä tarkoitusta siinä muka on, että ihminen kuolee liian varhain. Ei sitten mitään.
Minua lohduttaa ajatus, että läheiseni ovat nyt toisessa ulottuvuudessa. Elämää on kuoleman jälkeenkin.Ystäväni kanssa sovittiin lukioaikoina. Että se joka ensiksi kuolee, antaa merkkejä siitä, että kuolema ei ole kaiken loppu. Tai ei anna merkkejä, mikä tarkoittaa sitä, että kuolema on kaiken loppu. Ystäväni on pitänyt sopimuksemme antamalla merkkejä.
Oletko sinä menettänyt liian varhain läheisiäsi?
Lähteet: kuvat omat.
Koskettava kirjoitus läheisistäsi ja ikävästä. Kiitos Marja. Suru tulee ja välillä hieman hälvenee. Ei sillä ole kaavaa, eikä aikataulua.
VastaaPoistaMinuta jatkuvat muutot elämäni ensimmäisellä neljänneksellä katkaisivat ihmissuhteet.
Olin jo aikuinen kun isäpuoleni kuoli, silti se oli musertava menetys. Tuntui myös, että menetin äitini aivan liian varhain, vaikka olin hänen kuollessaan lähes 60-vuotias. Olimme vasta löytäneet tien toistemme sydämiin
Kaikkea kaunista päivääsi Marja.
Kiitos, Kirsti, kommentistasi. Se on tosiaan ihmeellistä, vaikka on tehnyt surutyön. Silti välillä suru vihlaisee niin kovasti.Muistan sinun kirjastasi, että isäpuolesi oli jotenkin sympaattinen. Muistan ne teidän uskomattoman monet muuttonne. Se on lapselle raskasta. Surullista että äitisi kuoli juuri kun olitte lähentyneet. Mukavaa iltapäivää ja iltaa sinulle.
PoistaPaljon on sinulla surua ollut.Minä jäin leskeksi suunnilleen sinun iässäsi,tapasin aviomieheni 16 vuotiaana,hän pari vuotta vanhempi,siis vuosikymmenet yhdessä,rakastaen ja riidellen.Vaikeuksia riitti,talous romahti 90 luvun lamassa,itselleni tuli vakava sairastuminen,lasteni avioerot ja oman isäni kuolema ja paljon muuta.Tänään voin oikein hyvin,uusi ihana rakas,leski hänkin ja saan asua mielettömän ihanaa vanhaa puutaloa puutarhoineen ja pieni ihmisläheinen yritystoiminta omissa tiloissa,olen onnellinen.Luulisin että minua on auttanut uskoni ja että uskon että kaikki paha muuttuu vielä siunaukseks,niin kun on käynytkin.Olen ihminen joka uskoo vahvasti henkimaailman olemassaoloon ja tunnen että minua sieltä autetaan.Menetin myöskin kaksi parasta naisystävääni hiljattain.Toisen ystäväni kanssa puhua pulputimme viikottain maratonpuheluita ja toinen asui tässä lähellä,hänen kanssaan joimme litroittain teetä ja parannettiin maailma.Hieman murheellista on että eräs lähisukulainen on minulle nyt kateellinen kun en ole luhistunutkaan vaan hehkun ja ehkä elän uuden kumppanin kanssa nuoruuttani uudestaan.Kyllä kaikki järjestyy parhainpäin,rakastamalla ja anteeksi antaen.
VastaaPoistaKiitos Pihakeiju kommentistasi. Tuo nimimerkkisi on kekseliäs ja kaunis. Samaa sanon sinulle: sinulla on ollut paljon suruja.Minä en varmaankaan kestäisi mieheni kuolemaa. Koska hän on minulle nyt tärkein läheiseni.Pitkä avioliitto sitoo kumppanit toisiinsa tiukasti.Lama, vakava sairastuminen, isän kuolema ja lasten avioerot ovat taatusti olleet raskaita kokemuksia. Ystävien mennettäminen on tuskallista. Tiedän sen.Ihanaa että olet saanut kaikkien koettelemusten jälkeen uuden rakkauden ja kauniin kotipaikan. Sukulaisesi ällistyttää minua. Miksi olla kateellinen? Kun sinä olet saanut onnesi.Vasta monen sukulaisen, äidin, isän, siskon ja parhaan ystäväni kuoleman jälkeen aloin uskoa henkimaailmaan. Esimerkiksi 3-vuotias tyttäreni sanoi usein, että nyt se täti on täällä. Aavistelin, että hän tunsi voimakkaasti äitini läsnäolon, aaveen. Hän ei koskaan ehtinyt nähdä äitiäni. Sitten kerran selailimme valokuva-albumia ja pieni tyttöni osoitti äitini kuvaa ja sanoi: tuo täti käy meillä.
PoistaMarja. Olet joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon läheisten menetyksiä. Itse olen menettänyt toistaiseksi Isovanhempani jo kauan sitten ja isäni kuusi vuotta sitten lankalauantaina. En tiedä mikä tarkoitus on sillä että ihmiset kuolevat nuorina. Läheisemme ovat kuitenkin aina luonamme meidän mielessämme ja sydämissämme. Heitä rakastetaan aina. Rakkaus ei lopu kuolemaan. Ja minullekin elämää on kuoleman jälkeenkin. Se vain vähän muuttuu. Ei ole enää ongelmia kuin täällä maan päällä. Voimia elämään Marja.
VastaaPoistaKiitos kauniista kommentistasi Merja. Niin. Onko sillä jokin tarkoitus, että kuolee liian varhain? Sanotaan, että parhaimmat otetaan ensin. He ovat jo kyllin viisastuneet tässä elämässä. Ja voivat jättää sen. Tämä herättää kuitenkin minussa ristiriitaisia tunteita. Liekö itsekkyyttä. Kun minut on jätetty. Surenko sitä vainajaa vai itseni tilannetta. Mutta ikävä jää. Uskon vankasti, että rakkaus pelastaa ihmisen ja maailman. Kivaa torstai iltaa sinulle.
PoistaVoi ei Marja, oli tämä lukematta. Olet kyllä rohkea ja avoin ihminen ja valat esimerkilläsi voimaa niille, jotka ovat kärsineet samoista. En osaa edes kuvitella miltä kaikki tuo on tuntunut ja miten vaikuttanut sinuun. Miten surullinen kohtalo ja turha sinun vanhemmillasi, että kaikki päättyi miten päättyi. Kaksisuuntainen on varmasti hyvin raskas sairaus niin läheisille ja itse sairastuneelle.
VastaaPoistaEi minulla ole sanoja, olet vahva, että olet selvinnyt kaikesta tästä. Lapsuudella on niin suuri merkitys ihmiseen. <3
Kiitos Tiia kommentistasi. Lapsuudenkokemukset on hyvin tärkeitä. Opiskeluaikana professori suositteli, että kaikki kävisi psykodynaamisen psykoterapian läpi. Kävin kolme vuotta kaksi kertaa viikossa terapeutillani. Sain avattua ja sitten käsiteltyä näitä kokemuksia. Pääsin surusta ja ikävistä kokemuksista irti. Mutta välillä suru vihlaisee. En tunne olevani vahva. Siihen on vielä kasvamista. Ja vahvuuteenkin voi sairastua. Sanonta (jotenkin näin): ruoho taipuu tuulessa, mutta ei katkea, kuvastaa tämän hetkistä olotilaani.
VastaaPoista