Päivän vaatteet ja kuulumisia 3.

Tällä viikolla on ollut hieman ongelmia auton, ajamisen ja parkkeerauksen kanssa.

Minun autosta jarrut hiipui melkein kokonaan. Kun panen jarrun pohjaan auto ei kunnolla pysähdy ja ikään kuin vetää oikealle koko autoa. Kerroin tästä miehelle. Ja hän piti pitkän luennon. Todella pitkän. Jarrusatuloista sun muusta, joista minä en ymmätänyt mitään. Puheen lopuksi kysyin: Mitä nyt tehdään? Mies käski käyttämään käsijarrua. Tässä on nyt sitten melkein viikko pysähdytty kerralla pahasti töksähtäen. Ei ole ollut kivaa.

Mies tykkää raplata vanhoja autoja. Minun auto on hänelle varmaankin liian uusi raplattavaksi. Eikä ole edes uusi. Rellun koppero jostakin 1990-luvulta. Kun väsyn liiaksi noihin töksähtelyihin, vien auton korjaamolle.

Tunika on kolmisen vuotta vanha. Merkiltään ABelle. Jalassa vaihteeksi farkut. Tiukat sellaiset. Kuvat otti mies ja taas pönttöuunin edessä. Kun se on ainoa paikka, jossa seinällä ei roiku jotain. Odotan, että lumet sulaa. Päästään ulos kuvaamaan minun murjottavaa naamaa. En ehkä koskaan opi poseeraamaan. On tässä jo vuoden päivät harjoiteltu.

Pääsin taas ihan kaupunkiin, Mikkeliin, täältä metsän keskeltä. Hulmahtelemaan. Liehumaan. Oli sappi-haimatulehduksen jälkitarkastus TT-kuvauksella. Tarkoittaa kai tietokonekerroskuvausta. Piti juoda vettä yksi litra. Varjoainetta laitettiin suoneen. Sitten minut työnnettiin - tiedättehän - sellaiseen suppiloon. Jos olisi todella paha ahtaanpaikanpelko, olisin panikoinut.

Itseäni palkitakseni ostin kasvojenhoitoaineita, hajuveden ja poskipunan. En ilkeä edes sanoa, paljonko tuli maksamaan. En kerro miehellekään. Hyss. Hyss. Onneksi hän ei lue tätä blogia.

Mutta voin perustella ostoksia muun muassa sillä - ja tarvittaessa monella muullakin tavalla - että täällä maakunnissa saa erittäin reilut kaupantekijäiset. Sain ilmaiseksi nämä:

Estee Lauderin silmänymärysvoiteen, päivävoiteen, kasvoputsarin ja huulipunan. Ei siis mitkään huonot kaupat.

Ajan harvoin yksin Mikkeliin. Yleensä miehen tai jonkun ystävän kyydissä. Ja joka Jumalan kerta, kun ajan yksin. Tulee ongelmia. Ensiksikin ajoin Mikkelin keskustan liittymän ohi. Suhailin sitten jotenkin itseni keskustaan. Ei mitään tajua miten sinne kuitenkin päädyin. Säheltäjä. Onneksi en myöhästynyt siitä kuvauksesta. Tai ehkä sitä pikkasen alitajuisesti toivoin. Freud tokaisisi tähän, että kyllä todella toivoit.

Parkkeerasin auton rautatieaseman tienoolle. Melkeinpä ryteikköön. Ajattelin, että näin sivulla ja kaukana olevalla paikalla ei ole ainakaan parkkiautomaatteja; tämähän on melkein joutomaata. Mutta kun tulin takaisin autolle taas oli sakkolappu ikkunassa. En tajua, miten pysäköintivalvojat liikkuvat niin omituisella "parkkipaikalla". Olin todella vihainen. Vääryyttä kokenut. Tiukkana kuin nyrkit käsissä. Luulin, että se on vapaata aluetta, maapohjalla. Kun on niin kaukana kaikesta. Ehkä tämä oli naisen logiikkaa.

Miten minä olen näin epäkäytännöllinen ihminen? Näin surkea kuski? Autokorttikin ollut - jota en meinannut saada - jo parikymmentä vuotta! Enkä ikinä opi. En vaan opi!

Kotiin päinkin tullessa möhelsin taas. Ajoin Mäntyharju-Hirvensalmi liittymän ohi. Siinä ei ole aikaisemmin lukenut minun mielestä "Hirvensalmi". Mutta oli. Kun ajoin vain eteenpäin tuli tuntemattomia maisemia vastaan. Onneksi tuli kyltti Mäntyharju-Pertunmaa. Oitis onnellisena ja itseeni tyytyväisenä (?) käännyin. Ajoin aivan uutta tietä. Kovasti mutkittelevaista. Ihastelin aivan tien vieressä olevaa järveä. Joka jatkui pitkän matkaa. Suunnittelin jo, että ajan sinne kesällä - jos en eksy - ihastelemaan maisemia.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!