Rakas Vera-tyttäremme kuoli puolitoista vuotta sitten yllättäen. Hän oli terve ja kuntoileva molekyylibiologian opiskelija. Ja niin onnellinen ja iloinen, kun oli löytänyt oman alansa. Kuolinsyytutkimus kesti viisi kuukautta ja tuloksena oli, että kuolinsyy on tuntematon. Teen surutyötä.
Suru kalvaa edelleen.Saatan esimerkiksi laittaa ruokaa rentoutuneena, mutta yhtäkkiä Vera ja kadonnut Siiri-kissa tulee mieleen, ja koko kehoa vihlaisee, särkee ja tunnen repeäväni tästä todellisuudesta. Mielen valtaa syvä toivottomuus. Olen pimeillä seuduilla. Tätä surua ei pysty edes sanoin kuvaamaan.
Surussa en ole jaksanut pitää itsestäni huolta. Olen syönyt mitä sattuu, mutta en tietenkään lihaa. Syömiseni on lohtusyömistä. Paino on noussut paljon, kahdeksan kiloa.
En ole jaksanut hoitaa ihoa. Tehdä naamioita. Kosteusvoidetta olen kuitenkin käyttänyt. En ole jaksanut myöskään lenkkeillä, ehkä kerran viikossa teen hitaan kävelylenkin metsässä ja nyt sienestän. Minua huolestuttaa tämä liikkumattomuus, ennen kävin lenkillä joka päivä. Pelkään, että terveys rappeutuu.
Hiukseni ovat aina todella paljon mallista poiskasvaneet. Tällä viikolla kävin kampaamossa, ja kampaaja nauroi minun ylikasvaneille hiuksille ja vähän naljaili niistä. Minäkin hymähtelin.
Miehen kanssa käytiin Salmelan taidekeskuksessa katsomassa kesänäyttelyä. Pidän värikkäistä maalauksista ja niitä oli siellä paljon. Sanotaanko niitä koloristeiksi? Näyttelyssä oli myös hyvin tunnettuja maalareita, muun muassa Rafael Wardi ja Marika Mäkelä. Hesarin arvosteluissa viime vuonna esitetään kritiikkiä siitä, että Salmela pelaa liiaksi varman päälle, kun on aina mukana näitä tunntettuja nimiä. Pitäisi olla nuoria taiteilijoita. Mutta onhan niitäkin todella paljon.
Nautin helteistä. Talvella saa taas palella. Kun olen poiminut marjapuskista mustia ja punaisia viinimarjoja ja karviaisia, hiki valuu valtoimenaan. Se tuntuu mukavalta. Ja onneksi nyt on satokausi. Saa tehdä hilloja ja pikkelsejä, mehuja ja pakastaa.
Siiri-kissa on ollut kadoksissa nyt kaksi kuukautta ja kolme viikkoa. Etsin ja huutelen häntä metsästä. Voi, että olen surullinen. Siiri oli perheenjäsen. Otetiin hänet löytöeläintalosta ja siellä hoitaja kertoi, että Siiri on villkissan pentu. Toimiiko hän nyt samalla tavalla kuin äitinsä?
Tytärtäsi ei mikään enää takaisin tuo ja on hyvä että pystyt blogin kautta häntä muistelemaan ja tekemään surutyötäsi. Voimia siihen!
VastaaPoistaMutta kissan suhteen en vielä luovuttaisi. Meillä oli aikoinaan myös villikissan pentu, joka kerran katosi kun se lähti mökiltämme omille teilleen. Oli kadoksissa puoli vuotta ja yhtäkkiä sitten tammikuun pakkasilla ilmestyi ovellemme, takkuisena ja laihtuneena, mutta toipui siitä kuitenkin. Toivon että Siirillenne käy samoin.
Kiitos kommentistasi Kristiina. Tämä blogi on auttanut minua surussa, on jotakin muutakin ajateltavaa. Oli lohdullista lukea, että kissa voi tulla pitkänkin ajan jälkeen kotiin.
VastaaPoistaJumala on paras ja ehdoton lohduttaja surussasi, koska hän on ottanut lapsesi pois, on siinä jokin tarkoitus, varmaan Jumala haluaa sanoa sinulle jotain, mutta sydämesi on suljettu, hän kutsuu sinua yhteyteensä Jeesuksen kautta. Kaikkein suurin suru on se kun oma lapsi kuolee, eniten se ehkä satuttaa äitiä, kuin isää, mutta yhdessä toista tukien jaksaa paremmin. Äitini menetti nuoremman lapsensa (siskoni) vain 37 vuotiaana, niin hän suri sitä 16 vuotta, puhuen joka päivä lapsestaan, viimeisinä päivinään äidillä oli vain se ajatus että hän pääsee Jaanan viereen.mutta todellisuudessa äidillä on ollut jälleen näkeminen rajan tuollapuolen,
VastaaPoistameidän tämä ruumis ei pääse sinne, ainoastaan sielu ja henkemme.
Toivon että kissasi palaisi kotiin ja toisi iloa myös sen kautta.
Kiitos kommentistasi pike.Minun on jotenkin mahdoton ajatella, että Jumala olisi ottanut Veran pois jonkin tähden tai syystä, jota me ihmiset emme voi tietää. Minulla ei ole nykyään elävää suhdetta Jeesukseen tai Jumalaan, miten sitä voidaan sanoa. Olen vihainen Jumalalle, että hän otti Veran pois vain 22-vuotiaana. Ymmärrän hyvin äitisi surua, 16 vuoden ajan. Minä ajattelen suurin piirtein niin, että kun kuolen, pääsen Veran luokse, sieluni pääsee.
Poista