Surutyöni 97.

 

Veralla oli rota-virusvatsatauti. Hän joutui olemaan sairaalassa melkein viikon. Me miehen kanssa vuorottelimme hänen luonaan. Nukuimme patjoilla lattialla. Muistan, kuinka huolestunut olinkaan ennen kuin sairauden syy selvisi. Vera oli reipas pieni tyttönen, aina hymy herkässä, vaikka oli varmasti välillä pahakin olo. En muista, olenko jo laittanut tämän kuvan blogipostaukseen.

Rakas Vera kuoli yllättäen nukkuessaan. Kuolinsyytä ei saatu selville. Kuolinsyyraportissa luki "syy tuntematon".  Vera oli terve ja hyväkuntoinen opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Teen surutyötä.

Olin tässä ruokamarketissa yhtenä päivänä ja liukastuin lumeen kaupan aulassa. Kaaduin selälleni ja siinä retkotin, akankutale. Selkää vihlaisi. Jotkut ihmiset  nauroivat.  Onneksi oli auttavaisia ihmisiäkin. Yritin punnertaa itse ylös. Ei onnistunut. Ja joku jo sanoi, että onko tuo ämmä kännissä! Sitten ystävällinen naisihminen nosti minua ylös takaapäin. Pääsin jaloilleni, mutta selkää vihloi. Konkkasin sitten kuin hyvin vanha mummo ruokaostokset läpi.

Kotona selkä oli kipeä alhaalta. Rupesin makoilemaan ja panin pakastevihannespussin kipeään kohtaan. Eipä juuri auttanut. Luulen, että kipu on aivan lihasperäistä. Ei mitään välilevyn pullistumia, vinksahtaneita nikamia tai issiaissärkyä. Vaikka selkään sattuu, paras tapa hoitaa sitä on liikkuminen. En mene turhaan lääkäriin vaan yritän kerrankin olla kärsivällinen ja elää toivossa, että särky menee pois menojaan. 

Selästä huolimatta tai sen takia olen tehnyt paljon lumitöitä. Pidän siitä,  näkee heti kättensä työn tuloksen ja tulee hyvä mieli. Ajattelen, että miten Vera suhtautuisi lumitöihin. Hän panisi varmaan tuulemaan.

Tuntuu, että minulla on aika Veran kanssa ja aika Veran jälkeen. Ajatukset risteilevät toisesta toiseen. Näen edelleen Veraa mielikuvissani monta kertaa päivittäin.

Suru on kuin vähän lahot tikapuut, joita pitkin on uskallettava kivuta ylös. Ylhäältä surun maantiede ja kartastot. En pysty kulkemaan. Eksyn tuskaan.Suru ei ole mitään sellaista kaunista kuin lakastunut kukkanen, tuuli tai veden väreily. Suru on myös rumaa, ei vain kaunista. Suru ruhjoo surijaa. Entinen minä kuolee pois ja uusi syntyy vähitellen. Olen tässä vaiheessa. Minkälainen minä nyt olen lapseni kuoleman jälkeen?

Ehkäpä Vera on kuitenkin kuin valo, joka on lisääntynyt nyt kevättalvella. Nukun jo tuntia vähemmän kuin yleensä. Minä olen tavallaan liikanukkunut syksyn ja talven jopa 11 tuntia yössä. Vähitellen se laski yhdeksään, nyt nukun kahdeksan tuntia.