Rakas Vera-tyttäreni kuoli tammikuussa. Hän oli vasta 22-vuotias ja opiskeli molekyylibiologiaa. Vera oli hyväkuntoinen ja terve. Kuolinsyyraportin mukaan Veran kuolemalle ei löydetty syytä. Mahdollisin syy on sydämen rytmihäiriö. Teen surutyöstä.
Kävin yksityisellä lääkärillä, psykiatrilla, tämän ahdistuksen ja paniikkikohtausten takia. Olisin halunnut jotakin rauhoittavaa lääkettä. En saanut apua, en edes ymmärtämystä - puhumattakaan myötätunnosta ja empatiasta. Sen oikeastaan arvasin jo etukäteen.
Lääkäri sanoi kalseasti, että minulla on ollut kipulääkeriippuvuus ja sama riippuvuus voisi tulla rauhoittavaan lääkkeeseen. Hänen mukaansa olen addiktiopersoonallisuus, jolle ei pidä määrätä mitään psyykelääkkeitä. Voi hemmetti! Se siitä sitten.
Voi, että olin vihainen. Niin vihainen, että melkein raivoissani! Psykiatri ei kiinnittänyt mitään huomiota nykyiseen tilanteeseeni. Esimerkiksi Veran kuolemaan. Tilanteeseen, jossa tulee voimakkaita paniikkikohtauksia ja ahdistus velloo. Miksi hän ei olisi voinut sanoa edes yhtä rohkaisun sanaa? Osoittaa myötätuntoa! Sanoa vaikka, että tämä paha olo menee aikoinaan ohi. Olisin hoitosuhteessa halunnut myös hoitoa, rohkaisevia sanoja, enkä tympeää arvostelua addiktiopersoonallisuudesta.
Näin siis. Kerran addikti, aina addikti. Vaikka olisi hajoamassa, kivussa, ahdistuksessa, paniikissa. Kalliiksi tuo käyminen tuli. Se harmittaa, ettei saanut mitään apua - vaan suorastaan halveksuntaa -, mutta pitää kuitenkin maksaa kallis lasku.
En ole pitkään aikaan törmännyt lääkäriin, joka olisi ollut noin kylmä ja tympeä. Hän oli pieni harmaatukkainen ukko, pukeutunut hyvin muodollisesti, jonka olisi varmaankin pitänyt olla eläkkeellä, marmattava ääni ja jämptintiukka olemus. No, en nyt ala tuoda henkilöä esiin ja enempää haukkua, vaikka hän on erään yliopiston psykiatrian professori ja muutakin urheaa, hienoa ja kunniallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!