Surutyöni 71.

 

Rakas, niin rakas Vera-tyttäremme kuoli täysin yllättäen tammikuun alussa. Hän oli terve ja kuntoileva molekyylibiologian opiskelija. Kuoleman syytä ei löydetty. Mahdollisin syy oli sydämen rytmihäiriö. Teen surutyötä.

Vielä aurinko vihmoo valoaan. Minä olen niin epätoivoinen, että hyvä, jos saan sanoja tiputeltua. Mutta tätä minä tarvitsen. Selkeyttäjää. Epätoivo ja lohduttomuus ovat hirveitä tunteita. Ne ikään kuin nykii minua. Alas. Alemmas.

Se on merkillistä, että tuntuu kuin suruni on ikään kuin lisääntynyt matkan varrella. Tai on taas tällainen kausi. Olen palautunut surun reagointivaiheeseen työstämisvaiheesta.

Eilen aamulla pakotin itseni sängystä ylös siivoamaan, en edelleenkään tykkää siivoamisesta, mutta siivoan tavallista enemmän. Imuroin ja moppasin alakerran lattiat ja pesin saunan. Pölyt olin pyyhkinyt jo edellisenä päivänä. Siivosin raivokkaasti ajatellen julmaa Jumalaa, joka otti Veran pois liian varhain. Olin vihainen, niin hemmetin vihainen.

Raivoisa siivoaminen paransi oloa. Sain purkaa tunteita ja nauttia työni jäljistä. Vihaa - Jumalaakin kohtaan - on hyvä purkaa.

Tapasin erään lääkäritutun kaupassa. Hän sanoi, että lapsen kuoleman aiheuttama voimakas suru voi kestää neljä vuotta. Lienee kuitenkin yksilöllistä. Olen surrut nyt kahdeksan kuukautta. Seison kuin savessa ja liejussa, enkä pääse eteenpäin. Tänään on tuskainen ja itkuinen päivä.