Minä olen vanhentunut tässä surussa ainakin kymmenen vuotta. Silmiin on tullut pussit, nenänpieliin sulkeet ja huulen yläpuolelle ryppyjä samoin kuin silmänurkkiin. Olen alkanut jopa miettiä kuvanottamista aina filtterillä.
Pidin viikon tauon somesta ja tästä blogista. Olen joka kesä sen pitänyt, mutta tänä kesänä unohdin. Tuuletin ajatuksia ja tunteita.
Olen yrittänyt kohdata surun tuskaa syvemmin. Minkälainen se tuska kokonaisuudessaan on ja mikä se on symbolisessa muodossa, mitä se aiheuttaa minulle. Olen nyt hyväksynyt sen ja yritän kohdata sen avoimesti, hyväksytyksi.
Tutkin etenkin surun tuskaa, kauhua kuoleman partaalla. Sanoin surun tuskalle, että istu viereen ja sitten katsoin ja tutkin sitä kauan. Tuska oli mustaakin mustempi piru. Kuiva iho halkeillut. Ilkeät silmät lähellä toisiaan. Suu katkera ja rumassa virneessä. Sarvet. Ja muuta. Ihmettelin, että miten se on miltei täysin taiteen kuvaama piru. Ei mitään omaperäistä. Ehkäpä se on yksi arkkityypeistä.
Meditaatiossa menin Veran luokse, sen kuvan, mitä hänestä näin. Sitten kuulin sanan "hyväksy". Ajattelin, että minun on hyväksyttävä suruni sellaisena kuin se on. Ei tuntea jonkinlaista huonoa omatuntoa siitä, etten pysy sängyssä lamaantuneena vaan puuhailen miltei koko ajan jotakin. Se on minun tapani surra.
Tuo vähän huono omatunto johtuu suruystäväni suremistavasta. Hän ottaa surun vastaan ja elää siinä, ei puuhaile. Typerää verratakin meidän suremistapaa. Kukin suree tavallaan.
Enpä kuitenkaa ole huonoa omatuntoa ehtinyt paljon miettimään, kun minulla on oikein omenatalkoot. Tänä vuonna tulee paljon omenaa, mutta meillä ne on tavallista pienempiä ja rupisempia, mutta suloisen makeita. Enpä tietty muista, mitä lajikkeita puut ovat, kun aikoinaan häsläsin niiden oston kanssa kaupassa ja kun olin istuttanut ne, en enää muistanut lajikkeita. Hyviä silti.
Olen tehnyt omenahilloa ja sosetta pakastimeen. Sose on minusta huippu maukasta. Voisin syödä sitä vatsani täyteen. Hillot ovat nyt kellarissa muiden hillojen tykönä. Ihmettelen vain, millonkahan me syömme kaikki hillot. Niitä on kertynyt liikaa. Voihan niitä aina antaa tuliaisiksi tai joululahjaksi.
Omenoita on täällä maaseudulla vaikeaakin lahjoittaa, koska miltei kaikilla on omat omenapuunsa. Mutta aion tehdä etenkin omenasosetta pakkaseen. Sitä voi syödä aamujogurtissa tai -puurossa.
Suru on niin monisyinen asia, ja hyvin henkilökohtainen. Itsellä nuo perheenjäsenteni kuolemat tapahtuivat yli 20 vuotta sitten, mutta vasta aivan äskettäin tajusin, että painajaiset ovat päättyneet ikäänkuin huomaamatta viimeisten 4-5 vuoden aikana. Olisinpa itse aikoinani hoksannut enemmän työstää suruani, niin kuin sinä teet nyt tämän blogisi kautta. Se on varmasti terapeuttista sinulle, ja antaa myös lukijalle paljon; mietittävää, vertaistukea, oivalluksia. Kiitos <3
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Zella. Hyvä että painajaisesi loppuivat. Onhan tämä blogiin surusta kirjoittaminen hyvin terapeuttista. Olen siitä onnellinen, vaikka harvassa on nykyisin onnen hetket. Kaipaan niin kipeästi Vera-tytärtäni.
VastaaPoistaKukin saa surra tavallaan. Kun olen lukenut melkein kaiken surutyöstäsi kertovat blogikirjoituksesi, arvostan avoimuuttasi. Ei minusta touhuaminen tarkoita, ettei surisi.
VastaaPoistaOmppusose on hyvää ja käy moneen.
Hyvää illan jatkoa Marja 🌸
Olen samaa mieltä. Jokainen saa surra omalla tavallaan.
PoistaOn järkyttävää kuulla, kuin jotkut tuntuvat "tietävän" miten surraan oikein. Ehkä heidän oma surunsa ei ome aitoa.
Olen lukenut jokaikisen surupostauksesi ja myötäelänyt omalla tavallani surun hetkiäsi. Huokaissut monta kertaa niin syvään ja toivonut sinulle, Marja, voimia!
Voi kiitos, Erikoiset Asiantuntijat. Eihän suruun pitäisi liittyä mitään normeja. Kukin tavallaan. Kiitos, että olet jaksanut lukea näitä surupostauksiani.Sekin lohduttaa.
PoistaKiitos kommentistasi Kirsti. Niinhän se on, että kukin saa surra tavallaan. Peruspersoonallisuuskin vaikuttaa suremiseen. Kun olen luonteeltani melko touhukas, ei se muutu ehkä surussakaan.
VastaaPoista