Surutyöni 66.

 

Rakas Vera tyttäremme kuoli tammikuun alussa täysin yllättäen. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Perusteellisissa kuolinsyytutkimuksissa ei löydetty syytä kuolemaan.

Kun Vera kuoli, ajattelin, että en pelkää enää mitään, koska olen kohdannut pahimman pelkoni, lapsen kuoleman. Mutta viime ajat olen alkanut pelätä omaa kuolemaani. Pelkään sängyssä ennen nukahtamista. Tuntuu, että en uskalla nukahtaa, koska kuolen nukkuessani. Lopulta olen kyllä aina nukahtanut.

Pelkään päivisin puuhailujeni lomassa. Jospa lähden saappaat jalassa.On vaikea keskittyä. Pelkään myös, että tulee paniikkikohtaus. Olo on välillä sietämätön, ja yritän kohentaa sitä hengitysharjoituksilla. Usein olo koheneekin, mutta ei aina.

Syvähengitän, lasken sisäänhengityksellä kolmeen ja uloshengityksellä kuuteen. Tai pidätän hengitystä 30 sekuntia ja puuskautan sitten uloshengityksen.

Kysyin mieheltäni, että miksi minulla on nyt niin voimakas kuolemanpelko. Mies sanoi, että sehän liittyy tietysti Veran kuolemaan. Siitä seuraa, että minäkin ajattelen kuolevani. Ja Vera kuoli nukkuessaan mahdollisesti sydämen rytmihäiriöön.Mies on minua fiksumpi ja hyvin empaattinen. Teemme yhdessä surutyötä.

Olen kuljeksinut paljon metsissä. Saalistanut sieniä. Ihanaa, että niitä nousi kuivasta kesästä huolimatta. Tänään löysin korillisen herkkutatteja, lempisieniäni. Ne olivat uskomattoman puhtaita madoista. Ehkä sekin johtuu kuivuudesta.

Käyskentelin Veran ja minun sienimetsään. Vihlaisi niin rinnasta, kun muistelin yhteisiä sienireissuja. Itkin. Vera, minä kaipaan sinua paljon. Meillä oli niin hyvä yhdessä.

Kuvassa Vera siskonsa Saran kanssa. Onnellisia päiviä. Vera nauraa räkättää tapansa mukaan. Sara on maltillisempi. Verasta on hyvin vähän kuvia, koska hän ei tykännyt olla kuvattuna kuten en minäkään.