On niin ikävää, surullista ja raadollista, että niin sanottu vanhemman sisäinen ääni voi ohjata ihmisen käytöstä vielä vanhanakin.
Vanhemmilta kuultu toistuva arvostelu vaikuttaa tapaan, jolla ihminen puhuu itselleen. Jos vanhemmat ovat olleet hyvin kriittisiä, sisäisestä äänestä voi tulla armoton.
Elämästä tulee suorituskeskeistä. Mikään suoritus ei kuitenkaan saa aikaan tunnetta riittävyydestä. Pohjimmiltaan ihminen etsii suorituksillaan vanhempiensa hyväksyntää. Tietenkään kaikkien tilanne ei ole tämä.
Mitä äiti ajattelisi tästä? Ihminen saattaa vielä aikuisenakin punnita päätöksiä sen mukaan, mitä vanhemmat niistä ajattelisivat. Kyseessä on ehkä vaikeus irrottautua vanhemmistaan. Kun lapsi ei ole saanut riittävästi turvaa kehittyessään, hän jää kysymään sitä ikuisesti.
On toisaalta paradoksi, että kun lapselle on annettu paljon turvaa ja lämpöä, hänen on helpompi irrottautua vanhemmista, kasvaa omaksi itsekseen ja ajatella itse eikä toisten kautta.
Aikuinen ei voi alitajuisesti kelvata vanhemmilleen. Hän yrittää kovasti saavuttaa tilan, jossa voisi viimeinkin kokea olevansa hyväksytty ja turvassa. Kelpaamisyritykset voivat jatkua sen jälkeenkin, kun vanhemmat ovat kuolleet.
Tämän mekanismin voi viheltää poikki esimerkiksi työuupumus tai masennus. Nämä voivat saada pohtimaan, mistä paha olo kumpuaa, ja miksi suorittaa ilman, että kokisi siitä milloinkaan tyytyväisyyttä.
Monet ihmiset joutuvat aikuisina peilin eteen ja alkavat käsitellä riittämättömyyden juurisyytä. Tämä mahdollistaa muutoksen. Pelkkä tiedostaminen ei aina lopeta haitallista sisäistä puhetta, vaan pitäisi myös uskaltaa kokea kokemuksiin liittyviä tunteita ja käsitellä niitä.
Usein aikuinen, joka puhuu lapselleen korostetun vaativasti ja arvostelevasti, on mielessään itseään kohtaan samanlainen. Usein myös hänen vanhempansa ovat olleet vaativia. Ajatusmalli etenee sukupolvien ketjussa.
Lähteet: Helsingin Sanomat 4.6.2020, kuvat omat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!