Rakas Vera-tyttäremme kuoli yllättäen nukkuessaan. Hän oli 21-vuotias terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Syytä kuolemalle ei löydetty. Teen surutyötä.
Enää suru Verasta ei ole niin pahaa tuskaa kuin ennen - toki saan tuskakohtauksia silloin tällöin. Suru on ehkä muuttunut kaipaukseksi. Olen kiitollinen Veralle siitä ajasta, minkä sain elää hänen kanssaan. Olen ehkä oppinut elämään surun kanssa. Elämä jatkuu. Niinpä lakkaan kirjoittamasta tätä Surutyöni-sarjaa. Sen sijaan kirjoitan loppuviikosta elämästäni maalla. Tapahtumista - jos niitä yleensä on - ja elämästäni sinänsä.
En ole enää työelämässä. Paloin muun muassa loppuun. Sitä ennen oli monta psykosomaattista oiretta: aamuisin oksentelua, ripulia ja yleensäkin pahaa oloa. En tullut rehtorin kanssa toimeen, ja mielestäni minulla oli liian monta ainetta opetettavana: psykologiaa, uskontoa, filosofiaa ja elämänkatsomustiedettä.
Ja tunsin, että aikani lukion opettajana oli mennyt. Viis siitä, että eläkettä ei kunnolla kerry reilun 20 vuoden työn jälkeen. Raha ei ole minulle muutenkaan niin tärkeää, eikä miehellenikään. Saatan tehdä vähän jotakin muutakin työtä, jos siltä tuntuu ja sitä saan.
En tunne itseäni kotirouvaksi vaan kotiakaksi, kotiakankutaleeksi, kotikoppeloksi, kotiakanrupsutuksi ... Aikani sujuu erittäin hyvin kotona. Nautin. Mieltä tasapainottaakseni myös käyn kylällä - eli kirkonkylällä 20 kilometrin päässsä - viisi kertaa viikossa. En näin ryydy kotiin.
On ihanaa herätä silloin kuin huvittaa. Hitaat aamut ja laiskat päivät. Teen tavallisia kotihommia: laitan ruokaa, leivon, täytän ja tyhjennän kodinkoneita, siivoilen, tapaan ystäviä, käyn kolme kertaa viikossa kuntosalilla, teen puutarhahommia ja kirjoitan yhtä kirjoitusprojektitekstiä. Ja tietty tätä blogia, mutta en sen enemmän kuin ennen. Muussa somessa olen tavallista aktiivisempi juuri tällä hetkellä. Mutta tiedän, että tämä vaihtelee. Voin olla pitkiä aikoja pois somesta.
En osaa edelleenkään siirtää kameran kuvia koneelle. Ostin siis uuden kannettavan kaksi viikkoa sitten ja muutenkin on ollut sen kanssa opiskelua. Se tuntuu aivan erilaiselta kuin vanha kone.
Kerroin viimeksi, että minulle paras unilääke on iltaisin suoratoistopalveluiden katsominen. Yleensä herään tietokone sylissäni kuten se on ollut jo illalla, siirrän koneen pois päältäni ja jatkan uniani. Mutta välillä en herää. Ja pari kertaa kannettava tippui lattialle sängyn viereen ja meni miltei käyttökelvottamaksi. Lisäksi vanha kannettava oli todella hidas, eikä sopinut kärsimättömälle luonteelleni. Se joten kuten toimi edelleen, mutta huonosti.
Käyn nyt kansalaisopistolla ATK-pulmabaari-kurssilla ja lisäksi yksilöopetuskurssilla. Jospa siellä tulisi ratkaistua tämän kuvien siirtäminen ja moni, moni muukin asia näin digiblondille. Opettaja on hyvä ja joviaalin boheemi. Täysin minun makuuni. Uskon, että yhteistyö toimii.
Hyvää viikonloppua sinulle!
Hyvää viikonloppua sinne teillekin.
VastaaPoistaKiitos Anonyymi ja samaa sinullekin.
PoistaHyvää viikonloppua Marja!
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi pitkään, ja kaivaten lukenut kirjoituksiasi elämästä maaseudulla. Pian pääsen itsekin kuuntelemaan naavaisten kuusten kuiskailua, sillä unelma toteutuu ja pääsen muuttamaan pohjois- Savon korpeen.t.Selja
Kiitos Selja kommentistasi. Onneksi olkoon, että pääset Pohjois-Savon korpeen! Siellä ihmiset todellakin puhuu Savon kieltä, viäntää ja kiäntää. Alan tosiaankin kirjoittaa elämästä maalla silloin tällöin. Kun siltä tuntuu.
VastaaPoistaKiitos Marja vastauksesta. blogisi on sinun ja tietenkin kirjoitat mistä itse tahdot. Kiitos, että kirjoitat, blogisi on antanut syvällisesti ajateltavaa.t.Selja
VastaaPoistaKiitos Selja, jos mielestäsi blogissa on ajateltavaa. Hyvää alkanutta viikkoa sinulle!
VastaaPoistaKiitos Selja, jos blogissani on ajateltavaa. Hyvää alkanutta viikkoa sinulle!
VastaaPoistaTuohan on kamalaa, syvä osanottoni <3 Ja voimia surutyöhön <3
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Jenni. Tuskaa se on ollut. Onneksi lieventynyt ajan kanssa. Mutta aina se on mukanani.
VastaaPoista