Rakas Vera-tyttäremme kuoli yllättäen viime tammikuussa. Hän oli hyväkuntoinen ja perusterve molekyylibiologian opiskelija, joka oli todella innostunut ja onnellinen opinnoistaan. Oli löytänyt oman alansa. Kuolinsyytä ei löydetty. Se kirjattiin kuolinsyyraporttiin "syy tuntematon".
Minä olin onnellisin elämässäni, kun tytöt olivat pieniä. Nautin imettämisestä ja siitä, kun lapsi nukkui rinnallani.
Aina kun aukaisen siivouskaapin oven mielessäni vihlaisee, kun näen Veran isossa vadissa olevan siivoussetin. Kaikki pesuaineet, rätit ja lasta ovat jämptissä järjestyksessä. Vera teki kesäisin yhtenä työnään siivousta ja puutarhatöitä asiakkailleen. Hän oli ahkera.
Samoin kun olen Veran huoneessa ja katson hänen vaatekaappiaan mielessäni vihlaisee, kun vaatteet ovat erittäin hyvin viikattuja ja siististi kaappiin laitettuja. Vera rakasti järjestystä. Toisin kuin minä nykyisin. Vaatekaappini on sotkuinen, samoin siivousvälineet sikin sokin kaapissaan. Vielä muutama vuosi sitten olin liiankin siisti ja tarkka. Ikä on tuonut armollisuutta. Tyttäret ovat oppineet ahkeran siivouksen minulta mallioppimisen kautta jo leikki-ikäisinä.
Veran sisko vauvana saa ilmakylpyä, siksi on alasti. Vera halusi hoitaa siskoaan. Hän oli myös mustasukkainen ja taantui kehitysvaiheissaan joksikin ajaksi. Hän halusi taas tutin. Tämä on yleistä.
Toinen tytär ilmoitteli, että hän olisi tulossa Saksasta Suomeen lähiaikoina. Hän on ollut Saksassa kolme vuotta hevosratsuttajana. Voi kuinka aluksi iloitsin, että hän tulisi kotiin. Saisin "hoitaa" häntä. Hän on jo saanut työpaikan laajan verkostonsa avulla Saksasta käsin Suomeen soittaen. Työpaikan tarjosi iso kaasutehdas paikkakunnallamme, jolla on myös hevostalli.
Mutta sitten hän pyysi, että etsisimme hänelle vuokra-asuntoa kirkonkylän keskustasta. Miksi hän ei tule kotiin? Hän on ehkä jo itsenäistynyt meistä vanhemmista. Olisin niin syvästi ja kovasti sydän pakahtuen halunnut saada hänet kotiin. Silloin pesä ei olisi ollut tyhjä.
Sain viimein lääkkeen paniikkikohtauksiin psykiatrilta. Paniikkikohtaus oli kuin myrsyisen meren aalto, joka hakkasi ja hakkasi kallioon. Nyt se on vain kuin aalto, joka hurjistuu myrskyssä, velloo mielessä. Edes takas liikkeessä.
Lääke auttaa, jos otan sen noin puoli tuntia ennen paniikkikohtausta esioireiden ilmaantuessa. Minulla on esioireena pään puutuminen toiselta puolelta ja pääkipu. Yhtäkkinen syvä väsymys. Aina en ehdi ottaa lääkettä, ja paniikkikohtaus on hyvin vaikea kuten kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa. Kun otin ensimmäisen kerran lääkkeen, tuli todella hyvä olo. Minun aivoni olivat olleet kuin tulehdustilassa, joka helpotti.
Kaunista ja rentouttavaa viikonloppua teille kaikille lukijoille!
Ihania muistoja pienten lasteni äitinä.
VastaaPoistaMinäkin tunsin olevani onnellinen kun sain hoivata ja pitää lastani lähelläni.
On ihanaa, että toinen tyttärenne muuttaa lähelle. Ymmärrän hyvin, että hän haluaa omaan asuntoonsa, paluu lapsuudenkotiin olisi hänelle taantumista itsenäisestä elämästä.
Saat olla onnellinen ja ylpeä, että tyttäresi siivet kantavat. Minun lapseni on kehitysvammainen, eikä tule koskaan pärjäämään ilman apua. Lempeää lumista viikonloppua, toivottavasti säästyttte myrskytuhoilta. T. Selja
Kiitos kommentistasi Selja. Eikö tosiaan ollutkin ihanaa, kun sai hoitaa pieniä lapsia. Onnellisinta aikaa.
PoistaOlen aivan älyttömän onnellinen, että nuorempi tytär muuttaa Saksasta taas tänne, vaikkakin omilleen.
Olen vähän surullinen, että lapsesi on kehitysvammainen, mutta rakkauden määrä on yhtä suuri, kenties suurempi kuin niin sanottuun tavalliseen lapseen ammennettuna.
Myrskytuhoilta selvittiin, lunta tuli mahdottomasti. Mieltä painoi se, että mies joutui tekemään lumityöt, koska olen aikuisiän pahimmassa flunssassa. Hyvää viikonalkua sinulle!
Mukava kuulla, että toinen tytär tulee lähemmäksi. Hänelle taitaa oma koti olla itsestäänselvyys, kun on jo niin kauan omillaan asunut. Sitä ihanampaa voikin olla, että voi helposti käydä kotikotona ruokapatojen :) äärellä ja nähdä vanhempia useammin.
VastaaPoistaVielä mukavampaa on kuulla, että sait lääkkeestä apua. Minä silloin edellisen kerran kommentoidessani olin se tosi huolestunut ja "suorapuheinen". Olen niin kauan lukenut blogiasi, että tuntuu (aika hassua, juu), että olisit ikään kuin omaa lähipiiriä. Toivottavasti kevät tuo tullessaan mukavia hetkiä päiviin. Tuntuu jo pienikin auringonpilkahdus täällä pohjoisessa paremmalta merkiltä pitkän kaamoksen jälkeen.
Kiitos kommentistasi Anonyymi. Oli aivan liikuttavaa lukea, että koet olevasi lähipiiriäni. Kirjoitan aina niin kuin asiat ovat. Kaunistelematta. Ystäviä ei voi koskaan olla liikaa! Kiitos sinulle.
PoistaOlen todella helpottunut, että lääkkeestä on ollut nyt apua. Pahoja paniikkikohtauksia ei ole enää ollut. Kuinka pelkäsinkään, että joutuisin psykoosiin niiden musertaessa minut. Et ollut kommentissasi minusta mitenkään liian suorapuheinen vaan järkevä.
Nuorempi tytär kuten Verakin pitivät minun kokkailuistani. Nuorempi tytär on myös kasvissyöjä. Varmaankin tulee usein ruokapatojeni äärelle. Ruoalla on helppo osoittaa rakkautta.
Ihania muistoja ja kuvia teidän perheestänne.
VastaaPoistaVanhemman vaikein tehtävä on päästää irti. Veran kohdalla se tapahtui pahimmalla mahdollisella tavalla.
Ei ihme, että petyit nuoremman tyttären pyytäessä teitä etsimään itselleen vuokra-asuntoa. Olette kuitenkin antaneet hänellekin vahvat juuret. Hän haluaa muuttaa lähemmäksi teitä ja seisoa silti omilla jaloillaan. Maailmalla ollessaan hän on oppinut luottamaan siihen, että omat siivet kantavat.
Kaikkea hyvää tulevaan viikkoon!
Kiitos kommentistasi Kirsti. Onneksi kauniit muistot säilyvät ja tulevat surutyön kuluessa erittäin tärkeiksi. Kirjoitat viisaasti, että vanhemman vaikein tehtävä on päästää irti. Tunnen niin vahvasti. Jonkinlainen side kestää läpi elämän. Se on rakkaus.
VastaaPoistaNuorempi tytär oli minulle niin pitkän ajan Saksassa. Veran kuoleman jälkeen, tulin hänestä hyvin huolestuneeksi. Entä jos hänelle sattuu jotakin hevosten kanssa? Nyt on suuri helpotus saada hänet lähelle. Onneksi hänelle on turvallinen työ tiedossa. Toivottavasti vähemmän lumista alkuviikkoa myös sinulle!
Samoin, tärkeintä elämässäni on lapset. Kaikki 6, joista rakas Veera nukkui pois 1,5 vuotta sitten. Tunnen ja tiedän tuskasi ja ikäväsi, kuin omani.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Kirsi. Me tiedetään ja tunnetaan molemmat todella hyvin toistemme tuskat. Lapset ovat tärkeimpiä.
VastaaPoista