Rakas 22-vuotias Vera-tyttäremme kuoli yllättäen tammikuussa. Perusteellisissa kuolinsyytutkimuksissa ei löydetty mitään syytä kuolemaan. Kaiketi sydän vain lakkasi toimimasta. Patologi sanoi, että todennäköisin syy kuolemaan oli rytmihäiriö. Vera, on niin ikävä sinua! Ehkä oli vain sinun aikasi lähteä muihin ulottuvuuksiin. Olit erityinen lapsi. Teen surutyötä.
Olen täällä blogissa jo kertonut, että minulla oli kaksi peräkkäisenä päivänä tullutta aivoverenkiertohäiriötä. Jälkimmäisessä mentiin ambulanssilla sairaalaan. Vaikka minulla oli melko paljon infarktin oireita, sitä ei löydetty TT-kuvista.
Sain sitten diagnoosiksi ohimenevän aivoverenkiertohäiriön. Veriarvoni olivat hyvät, verenpaine matalahko. Alan nyt vähitellen päästä pelosta, että kohtaus uusiutuisi. Enkä minä ehkä kunnolla sitä pelännytkään. Se voisi olla nopein tie Veran luokse. Vera on tärkein. En minä, vaikka teenkin tätä surutyötä. On niin kova tarve tälle.
En yleensä nuku huonosti, mutta kaksi viimeisintä yötä valvoin suurimman osan ja ajattelin Veraa tunteella, välillä itkin. Olenkohan suistumassa? Päästämässä irti rutiineista? Vaikka rutiinit olisivat hyvä säilyttää. Kehykset elämälle. Mutta onko minulla enää elämää, kun menetin lapseni? Tärkeimmän kaikista.
Isäni, äitini, siskon ja parhaan ystäväni kuollessa olin kuilussa. Mutta nyt olen kuilun pohjalla. Tästä alemmas en pääse. Täällä minun on aikani oltava. Pimeydessä.
Kysyin toissapäivänä mieheltäni luvan laiskotella, koska väsytti huonosti nukutun yön jälkeen. Mies oli aivan ihmeissään. "Mistä tuo nyt tuli?". Vastasin, että lapsuudesta, joka loppui minulla 10- vuotiaana. Silloin sai laiskotella vain illalla. Päivät kuluivat koti- ja maatilantöissä. Ja olenhan persoonallisuudeltani jotenkin nopea, kärsimätön. Toisaalta se on dynaamista elämänjanoa.
Ollaan oltu miehen kanssa naimisissa 26 vuotta. Yhdessä 28 vuotta. Ja nyt minä vasta kysyn, saanko laiskotella. Ei siihen ole ollut aikaisemmin tarvetta. Vai olisiko ollut? En tiedä.
Kohdun seutu on ollut kipeänä. Liittyy Veraan, raskauteen. Ei mitään vakavaa. Saan selkeästi kiinni tunteesta, että olen raskaana. Neurologi sanoi, että aivoverenkiertohäiriöni johtui surusta. Itsekin niin ennalta ajattelin. Mutta ei se ole mielestäni psykosomaattista. Vatvon ja käsittelen tunteitani liikaakin. Olen alitajunnan lietteissä ja joutomailla. Ei ole padottua surua. Mieli suree ja kehokin suree.
Kiitos tästä postauksesta. Kuvaat hyvin, miten kokonaisvaltaisesti keho ja mieli käsittelee kohtaamaasi surua. Asia menee kuitenkin koko ajan eteenpäin ja omalla tavallaan kehittyy, jos näin saan sanoa. Toivon, että tulisi aika, jolloin tunnet surun helpottavan. Tuleeko sellaista noin suuren menetyksen jälkeen? Hyvää ja aurinkoista loppuviikkoa sinulle ja miehellesi.
VastaaPoistaKiitos kommentista Erikoiset Asantuntijat. Kyllä tämä suru menee eteen päin. En tunne enää meleikein joka päivä ahdistusta ja tuskaa.
VastaaPoistaKenenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan. Ei ihme, että tunnet olevasi kuilun pohjalla. Sekään ei kummastuta, että reagoit kehollasi. Helpottavaa on lukea edellisestä vastauksestasi, ettei suru ja ahdistus ole enää jokapäiväistä.
VastaaPoistaHyvää illan jatkoa!
Kiitos Kirsti kommentistasi. Srun tuska ja ahdistus on lieventynyt. Onneksi se ei ole jokapäiväistä, vaan muistelen Vera kaivaten joka päivä. Keho tpsiaankin myös suree. Varmasti on odotettavissa muitakin kipuja kehossa.
VastaaPoista