Rakas Vera tyttäremme kuoli yllättäen tammikuun alussa. Hän oli 22-vuotias kuntoileva ja terve molekyylibiologian opiskelija. Perusteellisissa tutkimuksissa ei selvinnyt Veran kuoleman syy. Patologi piti mahdollisimpana syynä sydämen rytmihäiriötä.
Olen saanut osanottoja tähän suruun teiltä ihanat kommentoijat. Myös ystäväni ja naapurit ovat olleet apuna surussa. Ihmeekseni jotkut sukulaiset ottivat osaa. Veljeni soitteli ja viestitteli minulle melkein heti Veran kuoleman jälkeen. Samoin serkkuni on ottanut osaa ja piristänyt minua.
Serkku on lähettänyt kuvia meidän lapsuudesta. Hän asui Helsingissä ja vietti lapsena kesät meillä. Kuvia katsoessani ihmettelin kuinka onnellisia olimmekaan. Usein aamuisin lähdimme metsiin seikkailemaan. Lounaaksi söimme muurahaisten kusta. Kuorimme pajun oksan ja laitoimme sen muurahaispesään. Lounaamme valmistui nopeasti.
Serkun lähettämässä kuvassa kaikki ovat serkuksia Kainuussa Jormuan-kylällä. Minulla on keltainen mekko. Serkulla on valkeapohjainen mekko. Voi, noita huolettomia kesäpäiviä!
Usein tulimme vasta illalliselle kotiin. Naarmuisina ja hengästyneinä. Leikimme myös kotini lähellä olevalla joella. Uskaltuneina kahlasimme voimakkaassa virrassa. Kiipeilimme joen varrella olevissa puissa. Ryteikköinen suuri tuomi oli meidän laivamme.
Mutta vaikka olen saanut paljon osanottoja, joista olen kiitollinen, suru on minun oma: lähden tielle jolla ei ole nimeä, saavun mäelle, jossa puut ja kaikki ovat kuolleet.
Kuljen pitkään. Saavun valtakuntaan, jossa etana on kuningas. Hän puhuu hitaasti ja vetisesti. Sanoo minulle: täällä ei ole mitään sinulle. Lähde pois.
Tapaan ennustajan ja kysyn häneltä, tuleeko minulle vielä onnellisia aikoja. Hän sanoo vain: lähde pois.
Valtakunta on pahuuden valtakunta. Kävelen pois. Olen kaltevalla pinnalla, mutta tulen osaksi ruusun kauneutta ja tuoksua. Se on hyvä. Tulen kotiin. Jään. Siellä suru odottaa minua ja sitä minun on kannettava.
Maalasin kuistin ja kaksi tuolia sen jälkeen, kun sain ensimmäisen aivoverenkierronhäiriön, tia-kohtauksen. Huimasi, mutta olo parani vähitellen. Minullahan oli seuraavana päivänä paha kohtaus ja jouduin sairaalaan neurologian osastolle, tästä olen kirjoittanut tähän blogiin. Seuraavaksi ennen ja jälkeen kuvat.
Ihana tuo kuva lapsuudestasi. Ja ihania muistoja. Ennen lapset saivat seikkailla vapaasti. Aikuisen valvova silmä ei ollut koko ajan läsnä. Lasten suojelusenkelit olivat valppaina, sillä vahinkoja sattui harvoin.
VastaaPoistaMaalilla saa ihmeitä aikaan Minäkin olen maalaillut terassia.
Hyvää uutta viikkoa Marja!
Kiitos Kirsti kommentistasi. Itsekin ihastelen tuota kuvaa, jonka serkkuni lähetti minulle Messengerissä. Ollaan niin reippaan ja onnellisen näköisiä.
VastaaPoistaLapsuudessa sai tosiaan seikkailla vapaasti ja harvoin mitään pahaa sattui. Me myös uitiin ilman aikuisia, samoin soudeltiin veneellä syvissä vesissä. Talvella laskettiin mäkeä jyrkistä paikoista ja tehtiin lumeen tunneleita, joissa oleskeltiin ja poltettiin kynttilöitä. Oltiin kyllä rohkeita veljeni ja hänen kaverin kanssa.