Kirjoitan nyt tähän blogiini välillä, ehkä kerran viikossa , surutyöstäni. Mutta suurimmaksi osaksi kirjoitan edelleen asia-aiheista. Niitä kirjoittaessani unohdan hetkeksi surun ja huolet.
Aamulla ensimmäinen ajatus on "Vera on kuollut". Ajatus on kuin minut painettaisiin jääkylmään veteen. Tukahdun. Haukon henkeä. Teen aamutoimet kuin liejuun uppoamaisillani, rapaa naamassa. Kaikki käy nyt hitaasti, vaikka ennen olin nopea ja kärsimätön. Ehkä alan kulkea kumarassa kuin vanha eukko. Kasvot valahtaa, kaikki alkaa roikkua, kasvoilleni tulee surun ja katkeruuden juonteet. Muutun kenties hyvin, hyvin vanhaksi.
Aamutoimien jälkeen haen puita liiteristä ja sytytän uunit. Olen siinä huono, ja homma vie aikaa. Mutta sitähän minulla on. Aikaa surra. Välillä ahdistus on niin pahaa, että tunnen kehoni hajoavan. Se on kauhea tunne. Täyttä kauhua. Vera on kuollut. Vain 22-vuotiaana.
Tuuli kulkee
missä kulkee.
Sydämeni haavoittunut haukka.
Uunien lämmittämisen jälkeen teen kullekin päivälleni suunnitellun pienen tehtävän. Tänään pesen saunan. Eilen silitin hautajaisten muistotilaisuuteen pöydälle tulevan suuren valkoisen liinan. Siiri-kissi oli silittämisessä mukana. Hän piilotteli lattialla liinan laskoksissa, teki yllätyshyökkäyksiä, sotki, rypisti jo silitettyjä laskoksia. Niinpä liinan silittäminen vei aikaa. Onneksi kaksi kissaamme tuovat paljon iloa.
Joulun aikaan puhuimme monena yönä noin kello kolmeen asti aamuyöhön. Puhuimme niin monista aiheista, esimerkiksi mitä Vera haluaa tehdä yliopistosta valmistumisen jälkeen, eniten hän halusi olla molekyylibiologian tutkija. Vera oli hyvin puhelias ja eläväinen. Ronski naisen alku. Säheltäjä. Joka osasi myös keskittyä opintoihinsa. Edes joululomalla hän ei pystynyt olemaan tekemättä tehtäviä ja tenttejä etänä.
Onneksi voimme surra yhdessä miehen kanssa. Jakaa taakkojamme. Kulkea rinnatusten surun autiomaassa, joka on kylmä ja tuulinen. Olisi aivan kauhea surra yksin. Toinen tyttäremme tuli Saksasta hevoshommistaan käymään ja tulee hautajaisiinkin.
Hän on melkein Veran vastakohta: jämpti, siivousintoinen, ahkera työssään, sisukas, suorapuheinen. Hän esimerkiksi sadatteli sitä, että kahvinkeittimemme vesiallas on törkeän likainen ja puhdisti sen pahantuulisena. Hän jaksaa muistuttaa, että talomme on kuin kirpputori ja sotkuinen.
Olen vielä surutyön shokkivaiheessa. Välillä kuvittelen, että Vera on elossa. Tulee kotiin. Kaikki on niin kuin ennen oli. Välillä suru lävähtää ajatuksiini kuin isku vasten kasvoja. Mieleni ja kehoni on täynnä kipua. Se raastaa. Olen vereslihalla.
Shokkivaiheesta kertoo sekin, että en muista menneestä viikosta paljon mitään. Muistan sen, etten voinut lukea tai katsoa televisiota.
Minulla ei ole mennyt ruokahalu. Paremminkin se on kasvanut. Syön suklaata suruuni. Ja onhan siinä serotoniinin esiastetta tryptofaania. Serotoniini vaikuttaa mielialaa kohottavasti. On hetken parempi olo.
Surusta huolimatta olen nukkunut tavalliseen tapaani hyvin noin yhdeksän tuntia yössä heräämättä vessahätäänkään. Koputan puuta.
Raskaat ajat nyt sinulla, mutta aika ehkä auttaa surussa. Oman lapsen menetys varmaan rankinta mitä maailmassa on. Ollaan miettitty mieskaverini kanssa kumpi on rankempaa menettää läheinen terve ihminen täysin yllättäen vaiko sairauden runtelema hitaasti kärsivä ihminen? Minun tapauksessani mieheni kuoli syöpään, hitaasti riutuen ja tämä mieskaverini vaimo 48v yllättäen aivoverenvuotoon, terveet elämäntavat omaava täysin terve. Minä sain lohdutusta kun uskon kuoleman jälkeiseen elämään ja tapasin mieheni muutaman kerran henkenä ja viimeisen kerran kävi sängyssä vieressäni otti kädestäni kiinni ja katosi, lähti varmaan ylemmille tasoille. Luulen että jos saisit vertaistukea, samoin kokeneelta niin auttaisi. Toivon sinulle kovasti voimia tuossa surutyössäsi Marja :-)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Pihakeiju. Sinä tiedät surusta jotakin, kun miehesi kuoli. Minäkin uskon kuolemanjälkeiseen elämään, jolloin saan tavata kaikki rakkaat. Minullekin on "kummitellut" paras ystäväni, isäni ja enoni.
PoistaVoi Marja. <3 Olet suuresti ajatuksissa. <3
VastaaPoistaKiitos kultainen sinä.
PoistaPysäyttävä kirjoitus oli luettava moneen kertaan. En halunnut uskoa, mitä luin.
VastaaPoistaTeitä on kohdannut suuri suru. Onneksi teillä on toisenne.
Olet ajatuksissani Marja <3
Kiitos kommentistasi Kirsti. Meillä on nyt suurin suru mitä ikinä. Todellakin onneksi suremme miehen kanssa yhdessä. Yksin en tätä jaksaisi.
VastaaPoistaVaroen ja arkana lähestyn suruasi.Se on varmasti niin musertavaa,etten edes varmaan ymmärrä sitä.Sinussa on paljon vahvuutta.
VastaaPoistaSairastan bibolaari-häiriötä.
Itse olisin varmasti täysin toimintakyvytön ja masentunut.
Monia pariskuntia suru voi etäännyttää.Onneksi ei teitä.
Ja teidän ihanat kisut antavat ilon hetkiä.
Kiitos kommentistasi Nimetön. Suruni on tosiaan musertava, täynnä kauhua. Ja kauheaa. Tähän blogiin asiatekstien kirjoittaminen toimii terapiana, kun saan muuta ajateltavaa. Pysyn järjissäni. Kisseistä on suurta apua. Nekin toimii ikään kuin terapeutteina.
PoistaPäivä kerrallaan.
VastaaPoistaKuljet pienin askelin puuhasta toiseen.
Kirjoitat niin tarkkanäköisesti tuntemuksistasi. Kirjoittaminen tekee sinulle varmasti hyvää ja auttaa työstämään kokemustasi.
Voi olla ettet näistä ensimmäisistä surun ja sekasorron päivistä myöhemmin muista paljon.
Olet mielessämme, Marja ❤ Jos lämpimät ajatuksemme edes hieman kannattelisivat sinua.
Kiitos kommentista Erikoiset Asiantuntijat. Päivä päivältä, hetki hetkeltä tässä surussa luovitaan. Kirjoittaminen tekee tosiaan hyvää, saa asioita, tunteita tuulettaa. En muista viime viikosta mitään. On vieläkin shokkivaihe surussa. Kiitos paljon lämpimistä ajatuksistanne!
VastaaPoista