Minulla on suruaika

 

Tyttäreni Vera kuoli 9.1.2021. Hän oli vain 22-vuotias. Olen tyhjä. Olen sekaisin surusta. Välillä en usko tapahtunutta. Välillä tunnen sen raastavan kipeästi. Olen täydellisen epätoivoinen.

Vera kuoli poikaystävänsä luona Askolassa. Hän ei ollut halunnut aamupalaa kello 10, ja oli oksentanut ja sanonut, että kello 15 hän lähtee kotiin.

Mutta kello 15 hän oli taas oksentanut ja sanonut, että kello 18 hän lähtee kotiin. Poikaystävä oli sitten mennyt häntä herättelemään ja oli huomannut, että Vera on kuollut. Hän oli elvyttänyt, soittanut 112. Mutta mitään ei ollut ollut tehtävissä.

Myöhään illalla oveen koputettiin, ja kaksi poliisia tuli sisään. Aavistin, että jotakin kauheaa on Veralle tapahtunut. Ehkä liikenneonnettomuus. Mies oli yläkerrassa jo nukkumassa, ja poliisit pyysivät hakemaan hänet. Kun mies oli paikalla, poliisit kertoivat, että Vera oli menehtynyt. Minä meinasin pyörtyä, ja minun käskettiin istua. Ajattelin sekavasti, että tämä ei ole totta. Ajattelen välillä yhä niin.

Veran kuolinsyytä ei tiedetä. Oikeuslääketieteellinen tekee ruumiinavauksen. Vastauksen saamme vasta 3-6 kuukauden päästä. Mihin terve ja hyväkuntoinen tyttäreni kuoli?

Poltan tälläkin hetkellä kynttilää Veran kuvan vieressä. Se saa palaa yötä ja päivää. Mieleni on nyt niin pimeä ja surullinen, että valkoinen kynttilä ja rakkaan Veran kuva rauhoittaa. Lohduttaa.

Olen itkenyt itseni puhki. Näännyksiin. Olimme kriisiavussa, mutta se vain pahensi tuskaani. Väsyin täysin. Rintaa puristaa kuin siellä olisi iso särmikäs kivi. Välillä on vaikea hengittää. Välillä ahmin ilmaa. Mitkään hengitysharjoitukseni ei auta. Enkä edes jaksa tehdä niitä. Suru saa minut kumaraksi. Vanhaksi. Epätoivoiseksi. 

Tänään tulee seurakunnasta ihmisiä surukäynnille. En edes halua kohdata heitä. Pitäisi vähän siivota. Onneksi pakasteessa on pullaa ja muuta.

Olen hoitanut joitakin käytännönasioita. Olen soittanut kelaan ja lopettanut opintorahan. Pankkiinkin soitin, ja he vielä vaativat Veran virkatodistuksen. Huomenna pitää irtisanoa hänen opiskeluasunto, ja jossakin välissä on mentävä tyhjentämään se.

Hautajaiset tulee olemaan pienet. Vain lähisukulaiset ovat läsnä. Täytyy tehdä täytekakku ja lohikeitto. Täytyy jaksaa. Ehkä oloni on jo silloin vähän tasoittunut.

Tiedän äkillisen kriisin vaiheet: shokkivaihe, reagointi, työstäminen ja uudelleen ohjautuminen. Minä olen vielä shokkivaiheessa. Ehkä vähitellen alkaa reagointivaihe, jos en kuole ennen sitä suruun. Ja minun olisi ollut kuoltava Veran sijaan. Hänellä kun oli koko elämä edessä. Hän oli innostunut molekyylibiologian opiskelusta. Oli koko joulun ajan todella iloinen. Kiitti tekemistäni jouluruuista ja leivonnaisista. Puhuimme joka ilta aamuyöhön asti. Vera oli hyvin avoin minua kohtaan.

Tämä blogin kirjoittaminen pitää minut järjissäni. Vastaisuudessa kirjoitan asia-aiheista, ehkä joskus itsestänikin. Aika näyttää. Pahin suru kestää noin vuoden. Mutta se kulkee aina mukana. Rakas Vera.