Päivän kotivaatteet ja vähän murhemieli

Murhemieli alkoi heti maanantaina. Meillä on 13-vuotias kissarouva Serefiina. Hänen kävelynsä on kahden viime vuoden aikana huonontunut. Serefiina töpöttelee. Ei halua hypätä korkealle. Ei pyydystä enää hiiriä. Hän lähinnä loikoilee auringossa ja nukkuu paljon. Vuosittaisissa rokotuksissa eläinlääkäri on sanonut, että hänellä on vain vanhuudenvaivoja.

   Serefiina ja Kille ovat aviopari. Välillä syntyy eripuraa. Sitten mökötellään.

Huonon liikkumisensa Serefiina on korvannut todella kovalla äänellään. Se kuuluu jopa yläkerrasta alakertaan asti. Hän on seurallinen ja juttelee maukumalla paljon. Tervehtii ja vaatii ruokaa, jota hän syö rutkasti.

Päivän kotivaatteena on Gudrum Sjödenin mekko, joka on mielestäni ihan nätti. Tykkään kovasti vihreästä väristä vaatteissa. Mutta ostin sen aikoinaan sovittamatta Helsingistä. Ikävä tapa minulla. En vaan jostakin syystä paljon sovittele vaatteita. Olisiko syynä minun ikuinen kiirus. Ajattelin ennen pukeutumistani siihen, että mekko on liian suuri ja väljä. Mutta kas, vähän lihoneena täytän sen hyvin. Rupesin ajattelemaan, että ehkä sitä voisi käyttää myös ihmisten ilmoilla.

Maanantaina eläinlääkäri tutki Serefiinan tarkkaan ja totesi, että Serefiinalla on paha nivelrikko molemmissa takajaloissa. Hän määräsi kuuden päivän lääkekuurin ja sanoi. Että jos kissalle ei ole siitä apua, hänet ehkä kannattaisi nukuttaa pois. Koska Serefiina ei voi enää elää kissalle lajiominaisesti: pyydystää hiiriä ja hypellä. Minä aloin siinä vaiheessa itkeä. Serefiinahan on vielä niin vireä henkisesti. Edelleen utelias ja puhelias.

Jossakin vaiheessa eläinlääkäri käytti sanaa eutanasia. Silloin minä räjähdin ja huusin: Eutanasia on ihmisen oma päätös ja halu hyvään kuolemaan. Se on aivan väärä sana Serefiinaa koskien! Ei eläin voi itse päättää. Että nyt haluan kuolla kivuttomasti. Ei hän osaa kertoa sellaista. Ja vaikka osaisi, hän ei halua kuolla. Koska on henkisesti niin virkeä. Ärisin eläinlääkärille, että vasta silloin - nimenomaan vasta silloin - Serefiina nukutetaan pois, kun hän ei pysty juuri ollenkaan kävelemään. Ei viikon tai kahden päästä. Vain minun kuolleen ruumiini yli.

                    Killellä on vähän linssiluteen vikaa.

Eläinlääkäri tuijotti minua pölmistyneenä. Varmaankin ajatteli, että raivohullu akka. Ensin itkee ja sitten huutaa kuin viimeistä päivää. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi, että sinä toki olet kissan omistaja. Sinä päätät. Minä kerron faktat. Voi hemmetti. Onko kissan eutanasia fakta? Pötypuhetta. Lähdin klinikalta pois sekavin, palavin ja surullisin mielin.

Serefiina syö lääkekuurinsa hyvin tabletit sekoitettuna ruokaan. Hän on alkanut kävellä paremmin. Miksi siis näitä lääkekuureja ei voisi toistaa esimerkiksi kuukauden välein? Lääkkeet on vain tulehduskipulääkkeitä. Ei opiaatteja.

Sadattelin ja kiroilin koko kotimatkan eläinlääkäriä. Vannotin miestäni siitä, että Serefiina nukutetaan pois vasta sitten. Kun jalat ei enää toimi. Mies oli myös surullinen. Ja pyysi pitämään pienempää ääntä. Eikä tuo kiroilu mitään auta.

                     Kirjatoukan kirjat kuukaudeksi.

Joku lukija varmasti ihmettelee, että menen sekaisin kissan voinnin takia. Mutta Serefiina on täysivaltainen perheenjäsen. Lisäksi olen erityisherkkä. Minulla on ollut jo aivan pienestä lapsesta lähtien lemmikkinä kissa. Olen niin eläinrakas, että olen kasvissyöjä. En voisi syödä eläimiä. Kavereitani.

Toinen murhe tuli myös maanantaina. Tytär ei päässyt opiskelemaan lääketiedettä Ouluun. Vaikka kuinka tunnollisesti luki pääsykokeisiin. Mutta Riikan lääketieteelliseen hän pääsi englanninkieliselle linjalle. Minä olisin silloin nuorena maailmanmatkaajana ollut tosi innostunut tuosta. Päästä Latvian rikkaaseen kulttuuriin. Onhan se suuri onni. Tytär oli siitä todella iloinen ja helpottunut. Kun on yläasteiästä alkaen halunnut opiskella lääketiedettä.

  

Mutta äiti vähän murehtii. Tytär on niin kaukana. Nähdään harvoin. Meillä kun on niin hyvä ja mukava olla yhdessä. Toinen tytär kaapattiin kesken Ypäjän hevostalouskoulun kesätöistä vakituiseksi suureen ja kansainväliseen talliin. Omistajat kuulemma hoitavat Ypäjä-puolen. Tytär valmistuisi joulukuussa. Talli sopii Ypäjän kanssa koulun loppuunkäymisestä oppisopimuksella. Nyt  vain 17-vuotiaalla tyttärellä on vakituinen työpaikka.

Ja meillä miehen kanssa pesä tyhjä. Kirpaisee. Kenelle minä sitten leivon herkkuja? No, ehkä mies voisi syödä ne. Toimittaa ikään kuin lapsen virkaa. Tuo oli kyllä ikävästi sanottu ukkosestani. Kaipa me yhdessä totutaan uuteen tilanteeseen. Vaihtoehdot vähissä.

Onneksi loppuviikko sujui ilman muita murheen aiheita.

Hyvää ja kaunista viikonloppua kaikille!