Päivän hellemekko ja hölmöilyjä

Kuulumiset on tällä kertaa vähän nolojen luonteenpiirteideni kuvausta. Olen nimittäin erittäin epäkäytännöllinen ja hajamielinen ihminen. Ehkäpä kuuluisi sanoa. Että olen vähän houkka.

Päivän hellemekko on vanha ja Mäntyharjun markkinoilta ostattu. Tykkään sen turkoosista väristä. Mutta se on ehdottomasti kotivaate. Valokuvakammo vaivaa edelleenkin. Tytär otti kuvat. Ihmettelin, miksi hän höpöttää koko ajan. Kysyinkin. Hän sanoi, että höpötys saisi minut rentoutumaan. Unohtaisin olevani valokuvattavana. No, joo...

Seuraavaksi runsaasti esimerkkejä houkan elämästä. Nämä ei ole mitenkään yleisyysjärjestyksessä.

Erilaisten salasanojen muistaminen ei onnistu ilman, että kirjoitan ne paperille muistiin. Mutta ongelma on siinä, etten löydä niitä papereita.

En osaa ommella ompelukoneella. Jos edes vähän osaisin. Ompelisin sormeni. Käsityön opettaja oli koko ala- ja yläkoulun ajan helisemässä kanssani. Hän vapautti minut koneella ompelemisesta. Käsityön numeroni 6 oli kaikkien todistusteni häpeäpilkku. Samoin kutominen ei sujunut. Ala-asteella - tietenkään en muista millä luokalla - neuloin lapasia vuoden. Jouduin jäämään toukokuussa tekemään niitä myös välitunneilla, jotta saisin ne valmiiksi. Järkeilin. Että jos neuloisin vähän löysästi. Lapaset valmistuisivat nopeammin. Arvata voi, minkälaiset patakintaat niistä tuli. Mutta valmistuivat kuitenkin.

Entäpä synttäreiden ja hääpäivien muistaminen? Ei vaan onnistu. Tuntuu joka vuosi siltä. Että pahoitan mieheni mielen, kun hän tuo kukkia kotiin hääpäivän vuosipäivän kunniaksi. Ja minä kysyn. Ai, monesko se nyt on? Tätä kirjoittaessanikaan en muista hääpäivän tarkkaa vuotta. Mutta sellainen tuntuma on, että ollaan reilut 23 vuotta oltu naimisissa.

Autolla ajo pysyy varmaan loppuelämänkin ongelmana. Ajan yleensä jostakin (?) syystä liian lujaa. Sakkoja on tullut. Enkä vieläkään 20 vuoden jälkeen osaa peruuttaa ja parkkeerata. Vakuutusyhtiön kaavakkeen täyttäminen on tullut varsin tutuksi.

Silmälasieni etsimisen perheen yhteisenä harrastuksena olen varmaankin jo aiemmin kertonut. Kännykkäkin häviää usein, mutta siihen voi aina joku perheenjäsen soittaa. Ja se yleensä löytyy rivakasti. Paitsi silloin kun olen unohtanut sen muun muassa kasvimaan laidalle kuten silmälasinikin joskus.

En saa korun lukkoa kiinni. Mies joutuu sen aina laittamaan. En käytä takaa lukittavia korviksia, koska en saa niitä lukittua. Käytän vain koukkukorviksia.

Minä en erityisemmin tykkää auringonotosta. Tylsää puuhaa. Jos en lue. Yritän saada lähinnä jalkani ja käsivarteni päivettyneiksi. Kun jalat on ruskettuneet, sukkahousut voi heittää narikkaan. Tämä hölmö - jostakin kaapista löytynyt, eikä kukaan perheessä tiedä, mistä se on tullut - aurinkohattuni on vielä maastokuvioinen. Mutta haluan suojella kasvojen ihoa. Ja käytän ihan mieluusti tätä omituista hattua, jolla ei ole historiaa. Eikä omistajaa.

Muun muassa antibioottikuurin - onneksi saan niitä vain monen vuoden välein - noudattaminen on vaikeaa. En muista olenko jo ottanut lääkkeen. Siksi otan varmuuden vuoksi toisen. Antibioottikuurit loppuvat yleensä 2-3 päivää etuajassa. Mutta hienoa on se, että olen varmasti syönyt kuurin loppuun!

Minä eksyn helposti. Olen lukemattomia kertoja eksynyt metsässä kävelylenkillä tai sienessä. Silloin olen mukamas haistellut tuulta - mistähän tuokin hyödytön tapa tulee - ja tiiraillut erityisen valoista kohtaa jossakin  osaa metsää, ja lähtenyt kävelemään sitä kohti. Joskus on onnistunut. Joskus ei. Sitten houkka on soittanut miehelleen ja kutsunut tämän monimutkaisesti pelastamaan itsensä.

Tällaisia pieniä juttuja: En osaa avata esimerkiksi muovinapsullisia paketteja oikealla tavalla. Niin että ne saisi muovinapsuista takaisin kiinni. En kyllä saisi kiinni niitä muovinapsujakaan. Joten olkoon.

Ja sitten on tietenkin työ. Minulla ei ole kunnollista ajantajua. Joissakin tilanteissa, joissa minun kuuluisi sanoa jotakin, olen omissa maailmoissani. En sano mitään. Ennen kuin minua tuijotetaan kunnolla.

Opin hyvin vaikeasti ja hitaasti oppilaiden nimet. Mutta kasvot ja katseen tavan opin heti. Kirkas, älykäs, poissaoleva, väsynyt katse. ..Niistä muistan kulloisenkin oppilaan. Ihme että minulla on vielä työni.

Tämä digin opettelun surkeuteni olisi aivan iso oma juttunsa. Mutta tiivisteysti sanottuna: Se vie aikaa ja minun logiikkani ei sovi yhteen digilogiikan kanssa. Mutta olen sinnikäs.

Ruokaa laittaessa ja leipoessa osaan jostakin selkäytimestä toimia oikein. Se johtuu varmaankin siitä. Että olen joutunut laittamaan ruokaa ja leipomaan lapsuudesta lähtien. Ja siitä on tullut tiheän kertauksen vuoksi tapa.

Mutta voin keskittyä kirjojen lukemiseen erittäin hyvin. Ja muistan yleensä, mitä niissä on sanottu. Mutta maailma ei ole kirja.

Aika monet varmaankin pitävät minua tyhmänä, koska en ole kartalla. " Ei tuolla ole tajua mistään." Olen niin hajamielinen. Poissaoleva katse suunnattuna sisimpääni.

Uppoan hyvin helposti omiin maailmoihini ja ajatuksiin. Vaikka ne eivät olisi sillä hetkellä tärkeitä. Ajatukseni voivat olla jopa hyvin filosofisia. Ja olen erittäin hyvin läsnä teoreettisissa keskusteluissa. Teoria on minulle paljon, paljon helpompaa kuin käytäntö.Mutta minulla on sentään yleensä aina ajatus, johon uppoan. Olisin huolestunut. Jos vaipuisin "ei mihinkään". Mutta toisaalta se lähenisi buddhalaista meditaatiota. Se kuulostaisi aika hienolta. Voisin leuhkia olevani buddhalainen ja pyrkimykseni olisi valaistua.

Mutta se ei ole totta. Tiedä häntä. Ehkä olen menossa siihen suuntaan. Hajamielisyys ja epäkäytännöllisyys olisi vain yksi matkan osa. Toisaalta olen lapsen uskossa. En ole siis kääntynyt, uudelleen syntynyt uskosta. Usko vain on.

Toissapäiväinen viimeisin suuri hajamielisyyteni oli todellakin suuri ja hävettävä. Jätin jalkani oven väliin ja yritin saada ovea kiinni. Kesti vähän aikaa. Että tajusin. Että jalkani oli sen oven välissä.

Liiraakohan minulla ihan oikeasti päässä vai olenko dementoitumassa jo viisikymppisenä?

Oletko sinä hajamielinen tai epäkäytännöllinen ihminen?

Mukavaa ja rentouttavaa heinäkuun viimeistä viikonloppua!