Paine olla samanlainen kuin muut vähän rasittaa minua

Tätä ilmiötä sanotaan myös ryhmäpaineeksi, yhdenmukaisuuden paineeksi, konformisuudeksi. Välillä sitä itsekin huomaa taipuvansa ryhmäpaineessa. Esimerkiksi työpaikalla yrittää olla ja toimia vähän samalla tavalla kuin muutkin. Ettei herättäisisi liikaa huomiota. Erottuisi joukosta. Olisi se yksinäinen susi.

Kun ryhmällä tai yhteisöllä on vakiintuneet säännöt osoittamassa oikeaa käytöstä, syntyy paine yhdenmukaiseen käyttäytymiseen. Ryhmäpaineeseen vaikuttaa ryhmän koko. Tutkijoiden mukaan se kasvaa ryhmän kasvaessa.

Kun on tutkittu ihmisten eroja yhdenmukaisuuden paineeseen taipumisessa, on huomattu, että ihmisen itsehallinta on yhteydessä yhdenmukaisuuden paineen vaikutuksen vastustamiseen.

Jotkut ihmiset niin sanotusti kulkevat omia polkujaan, eivätkä helposti alistu yhdenmukaisuuden paineelle. Eivätkä he sillä mitään pahaa tarkoita. Heidän persoonallisuutensa eli luonteensa ja identiteetti on vain sellainen. Mutta heitä usein pidetään jotenkin erikoisuuden tavoittelijoina, kun he eivät käyttäydy kuten muut. Tai heitä pidetään boheemeina tai eksentrikkoina.

Itse lipsun välillä pois ryhmäpaineesta, kun olen vakuuttunut, että ryhmäpaineeseen sopimaton ajatukseni tai toiminta ovat minusta ovat oikeita, tosia ja vilpittömiä. Totta kai tässä maailmassa on tietoisesti boheemeja ihmisiä tai erikoisuudentavoittelijoita, mutta kuka määrää sen, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia. So what. Ryhmäpaine ei ole mikään ylhäältä annettu toimintatapa tai ainoa oikea tapa olla ja elää. Kyllä tähän maailmaan Havukka-ahon ajattelijoita mahtuu.

Eikö erilaisuus nimenomaan ole rikkaus? Eikö se, että kaikki olisivat samanlaisia ole tylsää? Eikö joukossa tyhmyys tiivisty? Näitä kysymyksiä olen pohtinut. Välillä niiden kanssa melkein kipuillut. 

Vaikka Suomi on individualistinen kulttuuri, jossa arvostetaan yksilöitä enemmän kuin yhteisöjä, perhettä ja sukua. Täällä vaikuttaa silti aika voimakkaana tuo yhdenmukaisuuden paine. Esimerkiksi itämaiset kulttuurit ovat kollektiivisia, joissa suku ja perhe menee yksilön edelle. Yksilö on aina ensin sukunsa, perheensä jäsen, me. Sitten vasta minä. Suomessakin oli näin  kun Suomi oli vielä maatalousyhteiskunta.

Mutta yhä vieläkään Suomessa ei oikein siedetä erilaisuutta. Päitä nyökytellään, juoruillaan: "Mikähän tuokin kuvittelee olevansa?"

Asuin aikoinani Tanskassa ja siellä kulttuuri oli selkeästi erilainen kuin Suomessa, vaikka Tanskakin on Pohjoismaa. Siellä suvaittiin kaikenlaisia ihmisiä. Erilaisuus ei ollut pahe vaan hyvin neutraali asia. Ja hyvin yleistä. Ihmiset olivat avarakatseisia kuten itse maakin on avara, aakee ja laakee kuin Suomen Etelä-Pohjanmaa. 

Tanskalaiset olivat rentoja ja osasivat hassutella. Ottaa ilon irti elämästä. Juhlia. Silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun siellä asuin, heillä ei ollut kahvitaukoja. Vaan kaljataukoja. Säiden viiletessä sosiaalisiin tiloihin ilmestyi Gammal Dänsk akvaviittipullo. Josta tauoilla naukattiin, ettei olisi niin vilu - tai että olisi hauskempaa. Siihen aikaan tanskalaiset joivat reippaasti. Ehkä tilanne on 2010-luvulla muuttunut.

Tietysti aluksi olin ihmeissäni, sillä eihän se sopinut suomalaiseen työmoraaliin juoda työaikana. Huvittavaa kyllä Tanskassa pomo kehoitti juomaan. Maksani onneksi selviytyi ihan kunnossa muutamat Tanskan vuotensa.

Pahinta jälkeä ryhmäpaine sai aikaan natsi-Saksassa. Tavallisistakin ihmisistä saattoi ryhmäpaineessa kuoriutua hirviöitä. Nykyisin esimerkiksi Pohjois-Koreassa on yhteiskunnassa vahva ryhmäpaine. Toisinajattelijoita tai erilaisia ihmisiä ei suvaita. Tältä kannalta katsottuna on hyvä, että Suomi on Suomi. Demokratia, hyvinvointivaltio. Vaikka erilaisuutta karsastetaankin, se ei ole laitonta tai valtion vastaista. Jo perustuslaissa taataan yhtäläiset oikeudet eloon ja oloon. Olen jossakin postauksessa jo aikaisemmin toitottanut: Suvaitsevaisuutta, please!

Lähteet: Kuvat omat