Kesävaatteita ja kiusaantunutta höpötystä

            Uudet kengät, Merkki Tamaris. So last season. Nuo hapsut. Helpot jalassa. Ei tarvitse                            poseerata. Tai mistä minä tiedän, mitä jalat ovat tästä mieltä.

Tässä minä taas kepotan. Yritän poseerata ja pasteerata. Mutta ei onnistu. Kamerakammo yhä. Jotenkin murjotan taas näissä kuvissa. Ehkä opin joskus olemaan.

                              Mekko on merkiltään Jensen ja varmaan yli

                                  kymmenen vuotta vanha. Minun pää näyttää aina todella suurelta näissä ns. valokuvissa. Kai se on sitten oikeasti suuri. (Ajatukset on kyllä pieniä.)Pönttöuunikin

                                             kaipaisi maalausta ja kunnostusta. Kuten akka.Ja kuten koko talo sisältä.

                                              Mutta meillähän on kaikki vinksin vonksin

                                             tai ainakin heikun keikun. Me kyllä tiedostetaan

                                             talon puutteet ja remppatarpeet. Mutta ei

                                             viitsitä tehdä asialle mitään. Onhan sitä aina

                                             tärkeämpääkin tekemistä (Mitähän?). Ja taas nämä
                                             rivit menee miten haluaa. Tuskinpa! Ei rivit mitään halua.
                                               En vaan hemmetin
                                             digiblondi vielä tajua näitä kaikkia blogger-kirjoitusalustan juttuja. Vielä! (Olen ns. muodikkaasti
                                             positiivisen ajattelun kannattaja. Mutta toisaalta...pessimisti
                                              ei pety...viisas ajatus...Jos ryhtyisi pessimistiksi.
                                              Voisihan sitä kokeilla ja sanoa kaikille kavereille
                                              muun muassa "ei tuo kannata", "ei tule onnistumaan..."
                                              Ja itseään voisi oikein kunnolla solvata tyyliin "Olet
                                              säälittävä, vanha, ruma, myöhäiskeski-ikäinen nainen,
                                              joka yrittää nuorekkaasti keekoilla jossakin perä-
                                              hikiän blogissa...Vitsi. Tulee lisää negatiivisia
                                              juttuja mieleen...Valokuvani ovat suoraan sanoen
                                              perseestä. Anteeksi ruma sana. Mutta sehän kuuluu
                                              negatiivisuuteen: kiroilu, haistattelu, halveksunta,
                                              nollaaminen, kateus...Siinä taitaa olla minulle liikaa
                                              uutta työsarkaa. Taidanpa olla silti edes jonkinlainen
                                              positiivinen Havukka-Ahon ajattelija. Oliks tämä
                                              koko vuodatus suluissa? Blogini pisimmät sulut.
                                              Siinähän on positiivisessa elämässä jo jopa juhlan
                                              paikka.)

Tämäkin mekko on vuosia vanha. Merkki Derhy. Tykkään sen korumaisesta pääntiestä. Sekä laskoksista jotka peittävät vatsakumpareen.

Jotenkin penseä ilmeeni kuvissa, näyttää vähän siltä, että olisin unohtanut edellisenä iltana pestä hampaani. Valtava ongelma! Mikäpä muu tässä maailmassa on tärkeää. Me, myself and I.

Sanoin jossakin aikaisemmassa postauksessa esitteleväni uutta Tallinnasta ostettua Superdryn bomber-takkia. Nyt sitten esitellään. Kun myöhäiskeski-ikäinen haluaa olla nuorekas. Ja minun mielestäni saa halutakin. Pukeudun niin kuin sattuu huvittamaan. Nyt huvitti tämä takki. Minusta se on nätti kiinalaistyyppisine kuviointeineen.

Olisi jo korkea aika - kuten meillä Kainuussa aikoinaan sanottiin - oppia olemaan valokuvissa. Nyt kun rupeaa ajattelemaan: miten aika voi olla korkea. Aikahan on nyt, menneisyys ja tulevaisuus. Missä vaiheessa se päättää: olen korkea. Minua kumartakaa. Ehkä äiti aikoinaan käski vähän kumartamaan, nöyrtyä. Jollekin. Millehän?

Nuo hapsukorkkarit sopii hyvin tämän hipahtavan mekon kanssa. Mekko on viime kesänä ostettu ja merkiltään Anna Field. Tykkään sen kuvioinnista vai pitäisikö sanoa modernisti printistä. Anyway, minusta se on kaunis.

No nyt ei tarvitse vähään aikaan olla valokuvissa. Välillä vaan haluttaa tehdä vaatepostaus. Tosin tyttäreni kehoittamaa selfien ottoa pitäisi harjoitella. Hänen mukaansa sen avulla opin olemaan valokuvissa. Selfiet vain tuppaa unohtumaan.

Täytyy myöntää (tytär ei saa tietää tästä; no, ei saakaan, koska ei ole blogini lukija), että olen luistanut tuosta neuvosta ylenpalttisesti. En ole ottanut selfietä ainakaan kahteen viikkoon. Olisiko mikään vähemmän innostavaa kuin kuvata omaa pärstäänsä.

Tuo alhaalla oleva selfie ei ole minusta todellisuudenmukainen.Mutta on ainoa mitä minulla tällä hetkellä on puhelimen muistissa. Olen varmaan poistanut rumemmat. Jostakin syystä tuli tuollainen. Siinä näkyy myös meidän talon omituinen sekamelska. Kyllä minulla on ryppyjä ja juonteita, vaikka ne ei näy tuossa kuvassa. No,  lopuksi minun  Me , myself and I  naama.