Läheisriippuvuus saattaa vähentyä

 

Nyt kun alkoholin käyttö vähenee, myös alkoholia juovan läheiset voivat paremmin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan suomalaisten alkoholinkäyttö on vähentynyt pidemmän aikaa, ja myös moni korkean riskin käyttäjä on pyrkinyt vähentämään juomistaan. Tämän seurauksena alkoholin ongelmakäyttäjän läheiset voivat paremmin, arvioi psykologi ja psykoterapeutti Leea Halmetoja.

Läheisriippuvuudella on perinteisesti tarkoitettu tilannetta, jossa myös alkoholistin kumppani ikään kuin sairastuu ja alkaa toimia itselleen vahingollisella tavalla. Hän voi kokea olevansa vastuussa toisen käyttäytymisestä ja potea syyllisyyttä oman hyvinvointinsa edistämisestä.

"Läheisriippuvuus ei ole diagnoosi, vaikka sen yhteydessä saatetaan kokea esimerkiksi ahdistusta tai masennusta", Halmetoja sanoo.

Läheisriippuvuuden käsite on laajentunut, ja nykyään sillä voidaan tarkoittaa yleisesti ottaen ylimiellyttämistä, ylivastuullisuutta ja rajojen puutetta.

Ihmisten on edelleen usein vaikea tunnistaa itseään läheisriippuvaisiksi etenkin, jos he ovat lapsuudenkodeissaan oppineet selviytymään miellyttämällä ja konflikteja välttelemällä.  Lapset uskovat, että heidän pitää toimia näin saadakseen rakkautta ja välttääkseen hylätyksi tuleminen.

Läheisriippuvainen - etenkin alkoholistin kumppani - on usein todistanut riippuvuuskäytöstä jo omassa lapsuudenkodissaan.

"Tärkeä perheenjäsen ei ole ollut emotionaalisesti saatavilla omien ongelmiensa vuoksi, ja läheiset ovat joutuneet laittamaan omat tarpeensa ja toiveensa sivuun. Lapsi tarvitsee luotettavia aikuisia antamaan hoivaa ja kertomaan, että muiden ongelmat ei ole hänen syytään."

Voimakas empatiakyky on hyvä piirre, mutta sekin tarvitsee suojakseen rajoja.  Myös sovinnollisuus ja konfliktien vältteleminen voivat olla  hyvästä, mutta elämässä tarvitaan jämäkkyyttä.

Läheisriippuvuuden taustalla voi olla myös pohjaton usko kumppanin hyvyyteen ja kykyyn muuttua.

Läheisriippuvuuteen etsitään apua yleensä siinä vaiheessa, kun oman stressinsietokyvyn rajat ylittyvät, ja ihminen alkaa tunnistaa omia toimintatapojaan. Masennus tai kova ahdistus voi myös saada hakemaan apua.

Ihmisen pitäisi opetella rakastamaan ja arvostamaan itseään ja pitämään itsestään huolta.

"Lisäksi tarvitaan rajojen asettamista ja kykyä sanoa tarvittaessa ei. Myös oman ajan ja tilan ottaminen on tärkeää, sillä ne vahvistavat hyvinvointia ja ihmissuhteiden laatua."

Toipuminen edellyttää oman itsetuntemuksen lisäämistä ja tunnesäätelykeinojen parantamista.  Usein läheisriippuvainen yrittää kumppaniinsa ylikeskittymisellä helpottaa omia turvattomuuden, pelon ja ahdistuksen tunteitaan.  

Lähteet: Helsingin Sanomat, kuvat omat

Aina ei kannata pyytää anteeksi

Minä en pyytele turhaan anteeksi. Toki silloin pyydän, jos tiedän toimineeni väärin. Miehen kanssa riidellään harvoin, mutta sitäkin tulisemmin. Huudetaan molemmat, ja saatan alkaa paiskoa astioita seinään. Silloin mies pakenee paikalta. Mutta kun alan korjata sirpaleita pois, hän tulee takaisin, ja halaamme ja sovimme riidan oikeudenmukaisesti.

Tämä minun käytökseni riitatilanteessa palautuu lapsuuteen ja nuoruuteen. Kun isä kommentoi kielteisesti tai yritti komennella turhaan minua, reagoin hermostumalla ja huutamallakin. Se oli sallittua. Ja nyt kun jälkeen päin ajattelen asiaa, minun käytökseni huvitti isää. Ärsyttävästi. Hän antoi minulle nimityksen pippuritiina. Sain olla, mitä olin.

Isänihän teki itsemurhan 46-vuotiaana. Kun olen jälkeen päin ajatellut isääni, olen ymmärtänyt, että hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä kuten äitinsäkin. Isä oli hypomaaninen suurimman osan elämästään. Hän teki kolmea työtä, ja oli silti aina hyväntuulinen. Lopulta tuli vaikea masennusjakso. Masennus muuttui psykoottiseksi. Hän näki liekkejä   ja oli soittamassa palokunnalle.

Isä vietiin Oulun läänimielisairaalaan. Siellä hän oli aluksi suljetulla osastolla, mutta kun pääsi sieltä pois, meni sairaalan pannuhuoneeseen ja hirttäytyi. Surin melkein kaksi vuotta. Olin isän tyttö. Olen edelleen sitä. Isän tyttö. Ja suru jossakin muodossa on minussa aina läsnä.

Mutta nyt eksyin aiheesta, aina ei kannata pyytää anteeksi. Voi käydä esimerkiksi näin riitatilanteessa:

"Apua nyt tulee riitaa! Jos pyydän äkkiä anteeksi, tilanne ratkeaa. Ei se oikeastaan edes ollut minun syyni, mutten halua, että kenelläkään on paha mieli. Haluan vain päästä tilanteesta pois."

Mistä on kyse, kun pyytää riitatilanteessa anteeksi, vaikka ei ole tehnyt mitään väärää? Saattaa olla tunne siitä, että tällainen on toiminut ennenkin, että hankaluuksista pääsee, kun vain pyytää anteeksi, ihan sama onko syypää riitaan.

Joskus voi olla kysymys siitä, että kokee olevansa vääränlainen tai arvoton. Tällöin ihminen pyrkii pienentämään itseään ja pahoittelemaan olemassaoloaan.

Tällaiset toimintatavat  vahvistuvat herkästi, koska niistä saa positiivisen palautteen eli riitatilanne loppuu. Syntyy automaattinen tapa reagoida. Tällaisen roolin omaksunut saattaa alkaa uskoa, ettei osaa olla jämäkkä ristiriitatilanteissa.

Ainainen anteeksipyynnöllä reagoiminen voi estää riitaa aiheuttavan asian käsittelyn. Jos aina reagoi riitatilanteeseen pahoittelemalla, kannattaa pysähtyä pohtimaan, mikä anteeksipyynnön merkitys itselle on. Onko se tapa päästä tilanteesta helpolla? Miksi haluaa välttää vaikeita tunteita?

Vasta kun tulee tietoiseksi toimintatavastaan, voi alkaa rakentaa uudenlaista tapaa toimia. Tiedostamisen jälkeen voi harjoitella jämäkkyyttä. Mielessään voi käydä läpi, miten toimisi ristiriitatilanteessa. Tätä voi sitten harjoitella ihmisten kanssa, joiden seurassa tuntuu turvalliselta kertoa mielipiteensä, vaikka tietää toisen olevan eri mieltä.

On tilanteita, joissa anteeksipyyntö on paikallaan: haukuin sinua riidan aikana, joten haluan pyytää anteeksi. Omantunnon ääni on tärkeä. Se auttaa liittymään sosiaaliseen ryhmään tai ihmissuhteeseen. Omatunto saa huomaamaan, että ihminen on tehnyt jotakin, joka voi mahdollisesti rikkoa tärkeän ihmissuhteen.

On myös tilanteita, joissa käsitys oikeasta ja väärästä on riitelijöillä erilainen. Jos toinen vaatii anteeksipyyntöä, on tärkeää pohtia, miksi pyytäisi anteeksi. Näenkö itse tässä pahoiteltavaa? Anteeksi ei pidä pyytää siksi, että toiselle ei tulisi paha mieli. Aitous on tärkeää verrattuna siihen, että pyytää anteeksi, koska toinen käskee.

Myöskään sitä, että on eri mieltä ei tarvitse pyytää anteeksi. Voidaan todeta, että ollaan eri mieltä, mutta voidaan tulla toimeen, ja elämään asian kanssa. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että pyytää anteeksi, jos on aidosti pahoillaan ja aikoo muuttaa käytöstään.

Lähteet: Helsingin Sanomat 7.11.2020, kuvat omat

Riideltiin taas miehen kanssa

Tässä päivänä muutamana oli kunnon ehta riita mieheni kanssa. Tyttären käytöksestä ja missä menee rajat.

Meidän riitelyä edeltää usein keskustelu, jonka lopputulokseen toinen - yleensä minä - ei ole tyytyväinen. 

Keskustelu jatkuu. 

Nyt korotetaan jo ääntä. 

Nyt huudetaan molemmat naamat punaisina.

Minä otan keittiön tiskipöydältä minkä tahansa astian ja heitän ensimmäisen heittoni.

Ei osu mieheen. 

Hän jatkaa huutamista. 

Mutta sitten otan kaksin käsin astioita kaapista ja alan heittää kunnolla. 

Mies pakenee. Minä jään huohottamaan sirujen keskelle. Hemmetti tuli rikottua tuokin maljakko.

                                      Kille-poikakin vähän vihaisena.

Näin ei onneksi tapahdu usein - meillä astiatkin loppuisivat. Riidankulku jatkuu niin, että yleensä mies kurkistaa oven raosta. "Uskaltaako tänne tulla?". 

Kyllä uskaltaa. Sitten puhumme taas. 

Puhumme. Puhumme. Puhumme. Puhumme. Puhumme.

Yleensä riita sovitaan siinä - vielä sirpaleiden keskellä.

Halaus. Suudelma. 

Alan siivota pirstaleita. 

Mies myhäilee. Riita ohi.

Riitelystä yleensä
Suuttumus on pohjimmiltaan hyödyllinen tunne.

Sen voimasta toimimme jämäkästi. Asetamme rajoja. Puolustamme tarpeitamme.

Suuttumusta tarvitaan, että emme olisi liian miellyttämishaluisia, sopeutuvaisia tai alistuisi huonolle kohtelulle. 

Kukaan ei halua olla kynnysmatto.

Miksi sitten huudetaan ja hyökätään? 

Huutaminen, kiroileminen ja hyökkääminen riidassa voikin olla yritystä selvitä voimakkaasta tunnemyrskystä, jonka kokee uhkaavana ja pelottavanakin. 

Toiset taas vetäytyvät nopeasti riidasta selvitäkseen tunnemylläkästä, jonka riita laukaisee.

Eniten  riitakäyttäytymiseen vaikuttaa kuitenkin lapsuudessa opitut riitelytavat. 

Ja myös traumaattiset tunnemuistot jotka riita voi laukaista.

Minun riitelytapani - astioiden heittely - on äidiltäni opittu tapa. Lapsuuden kodissakin astiat lentelivät, ja isä luikki pakoon. 

Mitenköhän käy tytärten riitelytavoille parisuhteessa?

Riitelytapoihin ja riidan herättämiin tunteisiin vaikuttaa esimerkiksi se, että onko lapsuudessa itse saanut suuttua.

Onko lähellä ollut aikuinen, joka ei olisi jättänyt tai kurittanut. Vaan lohduttanut ja tukenut.

Riitatilanteissa usein nykyhetki, lapsuuden tunteet, tunnelmat ja tapahtumat sekoittuvat.

Keho muistaa pelottavan tilanteen menneisyydestä ja pelkotilanne virittyy automaattisesti: sydän hakkaa, kädet vapisee, lihakset kiristyvät. 

Tuntuu että tilanteesta on päästävä mahdollisimman nopeasti pois.Ihminen ei yhtäkkiä ole tässä hetkessä vaan lapsuudessaan.

Jos haluaa oppia ymmärtämään toisen ja omia tunnereaktioita, mielellistäminen auttaa. Se tarkoittaa järkevää vaihtoehtojen pohtimista riitelytavoille. 

Ja voi johtaa toisen tai itsensä empaattiseen ymmärtämiseen. Puhuminen auttaa aina.

Mikä kiukun taustalla voi olla? Väsymys? Nälkä? Stressi?

Epäilen kyllä, että meillä tulee astiat lentelemään koko avioliiton ajan.

Miten sinä riitelet?

Lähteet: Hyvä Terveys 11/2017, kuvat omat