Miten antaa ja kestää kritiikkiä?

Minä en pidä kritiikistä. Kukapa pitäisi? Varmaankin hyvin poikkeukselliset ihmiset, joilla on erittäin hyvä ja kestävä minäkuva ja itsetunto.  Kestän kyllä kritiikin. En hajoile tai kanna kaunaa. Puolustusmekanismini kritiikkiin voi olla hyökkääminen vastaan. Usein unohtuu, että asiallisesta  kritiikistä voi oppia. Se on oppimiskokemus ,kunhan se ei kohdistu syvälle minuuteen vaan koskee toimintatapaa tai minuuden pintaa, ei syvää minää, ydinminuutta.

Esimerkiksi somessa voi saada paljonkin kritiikkiä, mutta kritiikki ei ole sama kuin somekiusaaminen. Kritiikki on perusteltua, mutta kiusaaminen on loukkaavaa ja täysin asiatonta.

Miten toimia sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kestä lainkaan kritiikkiä? Olisi hyvä ymmärtää, että olemme kaikki melko herkkänahkaisia, ja paljon riippuu siitä, mihin kritiikki kohdistuu.

Yleensä on helpointa ottaa vastaan yksittäiseen asiaan liittyvä kritiikki. Seuraavaksi helpointa voi olla omaan toimintatapaan kohdistuva kritiikki. Mutta mitä lähemmäs kritiikki kohdistuu sellaiseen, minkä ihminen tulkitsee liittyvän minuuteen, sitä vaikeampaa kritiikin kestäminen on.

Jos kritiikki kohdistuu syvälle itseen eli herättää ajatuksia siitä, että ihminen on jotenkin huonompi tai hänestä ei pidetä, seurauksena on puolustusreaktio. Yksi saattaa hyökätä kritiikkiä vastaan ja suuttuu, toinen taas välttelee. Joku voi mukautua ja ajatella, että taas on epäonnistunut.

Myös niin sanottu myöntö-kieltopuolustusreaktio on tavallinen: tällainen minä vain olen. Ihminen siis vain myöntää ongelman, mutta kieltää voivansa vaikuttaa asiaan, mutta totta kai ihminen voi muuttua.

Esimerkiksi stressi, huonosti nukuttu yö voi vaikuttaa niin, ettei kritiikin käsittelyyn ole voimia. On inhimillistäkin, että kun saa kriittistä palautetta, alkaa miettiä tilannetta ja selittää omaa toimintaansa. Kritiikin antajasta voi olla turhauttavaa, kun toinen alkaa ikään kuin selittää asiaa pois.

Kun toiselle antaa kriittistä palautetta, ennakoiminen on tärkeää. Voi kertoa omasta tunnetilanteesta: minulla on yksi asia, josta haluaisin puhua kanssasi, mutta olen huolissani, mitä siitä seuraa. En haluaisi, että tästä asiasta jonka sanon, tulee välillemme ongelmaa tai riitaa. On hyvä tehtävä selväksi, että puhutaan käyttäytymisestä, eikä ihmisestä. Käyttäytymiseen voi vaikuttaa aina. 

Lähteet: Helsingin Sanomat 3.10.2020, kuvat omat

Aina ei kannata pyytää anteeksi

Minä en pyytele turhaan anteeksi. Toki silloin pyydän, jos tiedän toimineeni väärin. Miehen kanssa riidellään harvoin, mutta sitäkin tulisemmin. Huudetaan molemmat, ja saatan alkaa paiskoa astioita seinään. Silloin mies pakenee paikalta. Mutta kun alan korjata sirpaleita pois, hän tulee takaisin, ja halaamme ja sovimme riidan oikeudenmukaisesti.

Tämä minun käytökseni riitatilanteessa palautuu lapsuuteen ja nuoruuteen. Kun isä kommentoi kielteisesti tai yritti komennella turhaan minua, reagoin hermostumalla ja huutamallakin. Se oli sallittua. Ja nyt kun jälkeen päin ajattelen asiaa, minun käytökseni huvitti isää. Ärsyttävästi. Hän antoi minulle nimityksen pippuritiina. Sain olla, mitä olin.

Isänihän teki itsemurhan 46-vuotiaana. Kun olen jälkeen päin ajatellut isääni, olen ymmärtänyt, että hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä kuten äitinsäkin. Isä oli hypomaaninen suurimman osan elämästään. Hän teki kolmea työtä, ja oli silti aina hyväntuulinen. Lopulta tuli vaikea masennusjakso. Masennus muuttui psykoottiseksi. Hän näki liekkejä   ja oli soittamassa palokunnalle.

Isä vietiin Oulun läänimielisairaalaan. Siellä hän oli aluksi suljetulla osastolla, mutta kun pääsi sieltä pois, meni sairaalan pannuhuoneeseen ja hirttäytyi. Surin melkein kaksi vuotta. Olin isän tyttö. Olen edelleen sitä. Isän tyttö. Ja suru jossakin muodossa on minussa aina läsnä.

Mutta nyt eksyin aiheesta, aina ei kannata pyytää anteeksi. Voi käydä esimerkiksi näin riitatilanteessa:

"Apua nyt tulee riitaa! Jos pyydän äkkiä anteeksi, tilanne ratkeaa. Ei se oikeastaan edes ollut minun syyni, mutten halua, että kenelläkään on paha mieli. Haluan vain päästä tilanteesta pois."

Mistä on kyse, kun pyytää riitatilanteessa anteeksi, vaikka ei ole tehnyt mitään väärää? Saattaa olla tunne siitä, että tällainen on toiminut ennenkin, että hankaluuksista pääsee, kun vain pyytää anteeksi, ihan sama onko syypää riitaan.

Joskus voi olla kysymys siitä, että kokee olevansa vääränlainen tai arvoton. Tällöin ihminen pyrkii pienentämään itseään ja pahoittelemaan olemassaoloaan.

Tällaiset toimintatavat  vahvistuvat herkästi, koska niistä saa positiivisen palautteen eli riitatilanne loppuu. Syntyy automaattinen tapa reagoida. Tällaisen roolin omaksunut saattaa alkaa uskoa, ettei osaa olla jämäkkä ristiriitatilanteissa.

Ainainen anteeksipyynnöllä reagoiminen voi estää riitaa aiheuttavan asian käsittelyn. Jos aina reagoi riitatilanteeseen pahoittelemalla, kannattaa pysähtyä pohtimaan, mikä anteeksipyynnön merkitys itselle on. Onko se tapa päästä tilanteesta helpolla? Miksi haluaa välttää vaikeita tunteita?

Vasta kun tulee tietoiseksi toimintatavastaan, voi alkaa rakentaa uudenlaista tapaa toimia. Tiedostamisen jälkeen voi harjoitella jämäkkyyttä. Mielessään voi käydä läpi, miten toimisi ristiriitatilanteessa. Tätä voi sitten harjoitella ihmisten kanssa, joiden seurassa tuntuu turvalliselta kertoa mielipiteensä, vaikka tietää toisen olevan eri mieltä.

On tilanteita, joissa anteeksipyyntö on paikallaan: haukuin sinua riidan aikana, joten haluan pyytää anteeksi. Omantunnon ääni on tärkeä. Se auttaa liittymään sosiaaliseen ryhmään tai ihmissuhteeseen. Omatunto saa huomaamaan, että ihminen on tehnyt jotakin, joka voi mahdollisesti rikkoa tärkeän ihmissuhteen.

On myös tilanteita, joissa käsitys oikeasta ja väärästä on riitelijöillä erilainen. Jos toinen vaatii anteeksipyyntöä, on tärkeää pohtia, miksi pyytäisi anteeksi. Näenkö itse tässä pahoiteltavaa? Anteeksi ei pidä pyytää siksi, että toiselle ei tulisi paha mieli. Aitous on tärkeää verrattuna siihen, että pyytää anteeksi, koska toinen käskee.

Myöskään sitä, että on eri mieltä ei tarvitse pyytää anteeksi. Voidaan todeta, että ollaan eri mieltä, mutta voidaan tulla toimeen, ja elämään asian kanssa. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että pyytää anteeksi, jos on aidosti pahoillaan ja aikoo muuttaa käytöstään.

Lähteet: Helsingin Sanomat 7.11.2020, kuvat omat