Onko nyky-yhteiskunta itsekkäiden yhteiskunta?

Mielestäni Liisa Keltinkangas-Järvinen on ehkä liian kärjistäjä tässä jutussa. Olen samaa mieltä monista asioista. Mutta esimerkiksi somea ääriyksilölliseksi kritisoidessaan, hän ei ota huomioon, että somessakin muodustuu yhteisöjä, erilaisia ryhmiä ja piirejä.

Psykologi  ja emeritaprofessori Liisa Keltinkangas-Järvisen mielestä nyky-yhteiskunnassa hyväksytään käytös, jollaista pidettiin vielä joitain vuosikymmeniä sitten narsistisena. Hänen mukaan itsekkyydestä on tullut aikamme suuri uhka.

"Nykyinen yhteiskunta on yltiöyksilöllinen. Itsekkyys nähdään vahvuutena", hän sanoo. Nyky-yhteiskunta tukee ja vahvistaa minäkeskeisyyttä.

Ollaan luotu elämisen malli, joka kuuluu kehityspsykologiassa lapsen primaarin narsismin kehitysvaiheeseen.

"Primaarinarsismi ei ole häiriö vaan lapsen normaali kehitysvaihe. Vaiheen piirteitä on esimerkiksi keskittyminen omaan hyvään oloon, oman mielihyvän hakeminen ja omien tarpeiden välitön toteuttaminen."

"Aikuinen voi nykyään julkisesti sanoa, että minun on velvollisuus keskittyä itseeni. Tai että lakkasin tekemästä kompromisseja ja olemasta kiltti."

"Ihmisellä on perustarve omaan mielihyvään ja oikeus pitää rajoistaan ja oikeuksistaan kiinni. Nämä voivat kuitenkin kääntyä puhtaaksi itsekkyydeksi."

Nykyinen psykoterapiakulttuuri kannustaa muun muassa pohtimaan omia tunteita. Keltinkangas-Järvisen mukaan pitäisi kysyä myös , millaisia tunteita minä herätän muissa.

Muihin keskittyminen voi jopa parantaa hyvinvointia. "On erittäin hyviä tuloksia sellaisesta terapiasta, jossa keskitytään itsen sijasta toisiin ihmisiin."

Nykyisin vallalla on myös kuvitelma, että oma hyvinvointi maagisesti säteilee ympäristöön. "Hoetaan, että ei voi rakastaa muita, jos ei ensin rakasta itseään. Slogan ei pidä paikkaansa. Ihmisellä voi olla äärimmäisen huono itsetunto, mutta se ei estä häntä kiintymästä  eikä rakastamasta."

On selvää, että on yhä ihmisiä, jotka kykenevät kompromisseihin ja ottavat toiset huomioon.

"Mutta nyt puhun isosta yhteiskunnallisesta trendistä , jonka olemme rakentaneet ja joka ei johda hyvään."

Toinen vakiofraasi on, että ei pidä syyllistää. "En syyllistä. Kerron, mitä psykologian tutkimuksissa on havaittu. Jos ihminen syyllistyy, siihen on ehkä aihetta."

Ikävien tunteiden työntäminen syrjään on psykologian mukaan jälleen yksi nykyajan ilmentymä, koska syyllisyyden ja häpeän tehtävänä on ohjata käyttäytymään oikein toisia kohtaan.

"Kehotus, että syyllisyydestä ja häpeästä pitäisi päästä kokonaan eroon, on kehotus ryhtyä psykopaatiksi. Psykopaatilla ei ole näitä tunteita."

Ihminen ei ole luonnostaan epäitsekäs tai itsekäs, koska kulttuurin odotukset ohjaavat häntä. Aiemmin kulttuuri ei ohjannut yltiöyksilöllisyyteen.

Jälkiteollisena aikana yhteisöjen sijaan nousivat esiin menestyjät ja yksilöt. Viimeisen silauksen antoi some, joka kannustaa kilpailemaan huomiosta.

Yksilöllisyyteen  kannustamalla on ikäviä seurauksia sekä ihmiselle itselleen että yhteiskunnalle. 

Pahoinvointi kasvaa. Ääriyksilöllisessä yhteiskunnassa ei riitä, että hoitaa työnsä, pitäisi olla menestyjä.

"Aina voi olla parempi. Aina on oma syy, jos epäonnistuu. Ei ihme, että ihmiset ovat ahdistuneita ja uupuneita."

Nyky-yhteiskunta unohtaa, että ihmisellä on tarve kuulua joukkoon.

Identiteettiä ei voi keksiä vaan se muodustuu yhteisössä. Ennen se löytyi esimerkiksi samastumalla läheisiin, kuten perheeseen ja sukuun. Nyt netti tarjoaa rajattomasti hatarampia identiteetin rakennusaineita.

"Identiteetti on ihmisen peruskivi. Jos se rakentuu pienen kuplan arvomaailmaan tai idoleiden varaan, se on heikko. Silloin jokainen ulkopuolinen voi horjuttaa identiteettiä."

Yltiöyksilöllisyys kannustaa yhteistyön sijasta kilpailuun. Ja mitä sitten tapahtuu, kun pahoinvoivat ja horjuvalla identiteetillä varustetut yksilöt kilpailevat? Yhteiskunta polarisoituu, ja kykymme sosiaaliseen vuorovaikutukseen heikentyy.

Keltinkangas-Järvinen on kuitenkin toiveikas. Koska ollaan itse rakennettu itsekkyyteen kannustavan yhteiskunnan, voidaan se itse purkaakin.

Median täytyisi nostaa esiin vähemmän yksittäisiä menestyjiä ja enemmän taustavaikuttajia. Yhteisöjen tulisi kannustaa kilpailun sijaan yhteistyöhön.

Lähteet: Helsingin Sanomat 8.3.2025, kuvat omat

Perhesalaisuudet satuttavat ja suojaavat

 

Mari oli keski-ikänen, kun hänen läheisensä paljastivat salaisuuden:"Sain kuulla sisarusteni kanssa, että äitimme oli mielisairaalassa, kun olimme pikkulapsia."

Kun Mari alkoi tutkia asiaa, kävi ilmi, että äiti oli kärsinyt psykoottistasoisesta mielenterveyden häiriöstä, johon liittyi skitsofreenisia ja narsistisia piirteitä. Tieto oli iso yllätys, mutta se selitti monta asiaa Marin lapsuudesta.

"Äiti oli ankara ja manipulatiivinen vallankäyttäjä, jonka mieliala hallitsi perhettämme. Kotona vallitsi pelon ilmapiiri. Jouduimme olemaan näkymättömiä. Mutta lapsena oli vaikea pukea sanoiksi, mitä oikein tapahtui."

Äidin todellisen tilan salaaminen surettaa Maria. Se johti vuosien epämääräiseen masennukseen, ahdistukseen ja itsesyytöksiin.

Mari kokee, että jos isä olisi puhunut rehellisesti äidin tilanteesta, persoonallisuuteen ei olisi tullut niin isoja vaurioita. Olisin ymmärtänyt, että minä en ole viallinen ja vääränlainen.

Samanlaiset tarinat ovat tuttuja lääkäri ja perheterapeutti Sirkku Suontausta-Kyläinpäälle. Hänen mukaansa perhesalaisuudet ovat yleisiä, ja synkät salaisuudet vaurioittavat.

Salaisuuksien taustalla on yleensä hävettäväksi koettu teko, tapahtuma tai asia. Hyvin usein vaikeneminen johtuu siitä, että ihminen uskoo salaisuuden vahingoittavan itseä ja sukua.

Marin perheessä äidin sairautta piiloteltiin lähinnä stigman takia: Vielä 1960-luvulla mielisairaudet leimattiin "heikoksi ainekseksi", ja esimerkiksi skitsofreniaa sairastavia pakkosteriloitiin rodunjalostusopin periaatteiden vuoksi.

Kun Hesari pyysi lukijoitaan kertomaan perhesalaisuuksistaan, eräs kuusikymppinen nainen kertoi äitinsä salanneen häneltä pitkään oman äitinsä itsemurhan.

Kahdeksankymppinen nainen puolestaan kertoi alkoholisti sedästään, joka suljettiin ennen sotia mielisairaalaan delirium-kohtausten takia.

Ihmisille tulee harha, ettei kukaan muu ole kokenut tällaista kauheaa, eikä he voi puhua asiasta muille.

Salaisuuksien kantaminen estää helposti aidon vuorovaikutuksen, ja ihminen joutuu elämään kuin näytelmässä. Tämä voi vaikuttaa identiteettiin ja kaapata jokapäiväisen elämän.

Ristiriidat ja epämääräinen ahdistus lisääntyvät. Ihminen ei voi hyvin, mutta hän ei välttämättä tiedosta, mistä se johtuu. Mitä vaikeampi ja isompi salaisuus on, sitä enemmän sen salailu vie energiaa.

Salaisuudesta ei tarvitse kärsiä yksin. Sen voi jakaa jonkun kanssa. Tosin sekin on elämän realiteetti, että ihmisen täytyy suojata itseään ja harkita tarkasti, kenelle salaisuutensa avaa.

Salaisuuksien avaaminen on myös senkin takia vaikeaa, että ihmiset muistavat asioita eri tavoin. Perheen tilanne on voinut olla eri aikoina erilainen. Pikkusisko on saattanut kokea vanhempien alkoholin liikakäyttöä, isosisko ei.

Usein ne, jotka haluavat selvittää salaisuuksia, tulevat torjutuiksi. Silloin on tärkeä uskoa itseensä ja olla välittämättä toisten mitätöinnistä.

Äitinsä mielenterveysongelmista kärsinyt Mari kohtasi vaikenemisen muurin, kun hän yritti selvittää tarkemmin perheensä asioita. Mari sanoo:"Uskon, että äitini on kieltänyt puhumasta."

Myös setänsä alkoholismia ja mielisairaalaan sulkemista selvitellyt nainen on saanut samanlaisen vastaanoton sukulaisiltaan: älä nyt enää vanhoja, ikäviä asioita muistele. Eikä se asia niin ollut."

Vanhemman kannattaa kertoa traumaattisista kokemuksistaan lapselle ikäkaudelle sopivalla tavalla, esimerkiksi pienelle lapselle symbolisessa muodossa. Muun muassa sadun kautta, kuvailematta tarkasti, mitä hirveyksiä on tapahtunut.

Lähteet: Helsingin Sanomat  24.9.2020, kuvat omat 

Epävarmuus

Ajattelen, että kaikki elämässä on epävarmaa. Tekee ihminen sitten mitä hyvänsä. Tai elää miten fiksusti tahansa. Ihminen voi silti menettää terveytensä, läheisensä,  perheensä, työnsä, omaisuutensa.

Epävarmuus vain kannattaisi hyväksyä. Päästää irti kaiken hallinnan tunteestaan. Esimerkiksi mindfulness olisi hyvä keino säännöllisesti harjoitettuna ymmärtää, että emme voi takertua mihinkään.

Luovuudesta puhutaan paljon ja sitä tavoitellaan. Mutta luovat ihmiset muun muassa työpaikassa koetaan jonkinlaiseksi uhaksi. Kun he esittävät aivan uusia ja outoja ideoita. Ajatellaan, että he eivät puhalla yhteen hiileen.

Pitäisi ehkä antaa tilaa riskien ottamiselle, erehtymiselle, epäonnistumiselle, epävarmuudelle. Meillä on vain tämä yksi ainokainen elämä. Miksi sitä ei voisi elää irti? Henkisesti vapaana. Eikä ajatella, mitä muut ajattelevat.

Työstä on tehty ihmisen tärkein merkityksellisyyden mittapuu. Toki vietämme paljon aikaa töissä. Mutta se ei saisi määritellä identiteettiä eli pysyvämpää yksilöllistä käsitystä itsestä. Nykyisessä tehoyhteiskunnassa vaaditaan melkein uskonnollista sitoutumista työhön.

Hyväksymällä epävarmuuden ja tilapäisyyden ihmiset voisivat olla tasapainoisempia. Levätä enemmän. Antaa aikaa perheelle ja ystäville. Keskittyä myös oikeasti tärkeisiin asioihin.

Siedätkö sinä epävarmuuden tunnetta?

Lähteet: Voi Hyvin 4/2017, kuvat omat