lauantai 22. heinäkuuta 2023

Surutyöni 144.

                       Mustasilmäsusanna

Rakas  Vera-tyttäremme kuoli yllättäen nukkuessaan. Hän oli 22-vuotias hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Syytä kuolemalle ei löydetty. Teen surutyötä.


Minulla suru oli jo pitkän aikaa tasaisempaa. Kovaa, mutta ei tuskaista surua. Kunnes viime perjantaina romahdin. Hypistelin Veran neljää hiustuotetta muun muassa kiiltosuihketta portaiden alapäässä olevassa tilassa, jossa on toisen ulko-oven naulakko, iso peili ja pieni pöytä, jossa Veran hiustuotteet ovat. En ole ottanut niitä pois. Kuten en kaikkea Veran huoneesta. Vajosin loputtomaan itkuun.


Itkin miehen kainalossa varmaankin parisen tuntia. Mies yritti lohduttaa, mutta häntäkin rupesi itkettämään. Siinä oltiin surussa yhteen kiinnittyneinä. Kaksin. Yhdessä onneksi.


Muuten elämässä olen sekoillut kahden viikon aikana. Olen ajellut miehen vanhoilla auton rähjillä. Ja olen kuntosalilta tullessani unohtanut kaksi kertaa virrat päälle autoon. En ole kääntänyt avainta virtalukossa loppuun asti. Tuloksena akun lataus. Toiseen autoon piti hankkia uusi akku. 


Ja sitten jouduin ajamaan todella vanhalla kotterolla - miehen mielestä kiinnostavalla autolla -, jossa valot pitää panna päälle ja sammuttaa. Tietenkin unohdin valot päälle ja tuloksena taas akun lataus. En käsitä, miten mies on jaksanut minun hajamielisyyttäni. Ei ole suuttunut ylimääräisistä autohommista. Mutta vanhojen autojen harrastajana on tottunut monenlaisiin - lukemattomiin - autojen vikoihin.


Sitten ajoin taas minulle uudella autolla - todellisuudessa Sitikan rähjällä - kuntosalin parkkialueelle. Yhtäkkiä mieleeni tuli irrationaalinen pelko, että auton valot jää päälle, vaikka virta sammutettaisiin. Kun ajoin kotoa kylälle 20 kilometrin matkan, ihmettelin, miksi vilkun ääntä ei kuulu. Näpläsin sitten viikseä ja ajattelin, että se on saanut kaukovalot tai seisontavalot syttymään.


Kiertelin  autoa ja tarkastelin valoja, mutta aurinko häikäisi. Ohi kulki pariskunta, ja kysyin heiltä, onko tässä autossa valot päällä. Mies katseli hieman autoa ja sanoi, etteivät ole päällä. Varmaankin he ajattelivat, että siinä taas yksi blondikuski tai kajahtanut akka.


Sitten sekoilin kännykän kanssa. Kuuntelin Book Beatilta hulvatonta Miikka Nousiaisen kirjaa Pintaremontti lenkeilläni. Yhtenä päivänä ajattelin, että tässä on tuo latausmerkki, jospa kokeilen sitä. Sitten huomasin ruudulla 40 %. Ajattelin, että se kertoo latausmäärästä. Seuraavana päivänä oli taas tuo 40 prosenttia. Puhelimessa tai ohjelmassa täytyy olla jotakin vikaa, kun se lataa noin hitaasti. Tässä on omituista se, että kyllähän minä tiesin, että prosenttimäärä tarkoittaa luettua määrää, mutta minulle tuli vain sitkeä ajatusvääristymä tai kajahdus, kilahdus.


Niinpä menin Veikon Koneeseen, jossa autetaan hienosti ilmaiseksi pikkupulmissa. Myyjä räpläsi pitkään kännykkää ja sanoi, ettei tässä näytä mitään vikaa olevan. Mutta hei, se 40 prosenttia voi olla sitä, että olet kuunnellut kirjasta 40 prosenttia. Minä siihen, että kun ei mitään kuulu. Myyjä sanoi, että tämän ääni on erittäin pienellä.  Painoi puhelimen sivussa olevaa näppäintä. Niinpä ääni taas kuului. En edes tiennyt, että puhelimen sivussa on ääninäppäin. Olen mennyt aina asetuksista ääneen. Hävetti. Olen digiblondi.


Niin sanotussa normaalitilassa - jos minulla sellaista enää on - tein taas raparperimehua. Tein sitä kerran aikaisemmin ja ihastuin makuun. Kaksi litraa mehua vaati 8 litraa pieneksi pilkottuja raparpereja. Mutta mehuni on erittäin paksua ja riittoisaa. Sitä voi laimentaa yli yhden suhde kuuteen. Nyt on raparperit käytetty tältä vuodelta, vaikka niitä oli kaksi isoa puskaa.


Puutarhatilanne on aika vakaa. Lupiineista raivatulle mullokselle istuttamat perunat eivät ole vain kunnolla nousseet. En ole ikinä aikaisemmin kasvattanut perunaa, mutta muita juureksia kyllä. Katsoin netistä viljelysohjeet, mutta ehkä laitoin ne liian syvälle maahan. Niinpä muutama päivä sitten yritin haralla poistaa liikaa multaa. Lieneekö sillä vaikutusta, kun perunoitakin nousi maasta ja yritin haralla saada niitä peitettyä.


Köynnöskukkani ovat hyvässä kunnossa, paitsi tuoksuherneet kasvavat hitaasti ja ovat alkaneet jo kukkia. Kelloköynnökset, mustasilmäsusannat, aitoelämänlangat, villiviinit,   krassit ja kärhöt kasvavat hyvin. Yllätyin, kun tänä keväänä ostamani kärhöt kukkivat.


Hyvää viikonvaihdetta kaikille!



                


                        Kärhö





8 kommenttia:

  1. Onhan se suru aina läsnä,itku saattaa helpottaa,ja miehen tuki. Miten moni äiti suree sanotaanko enempi,jos lapsi on kuollut väkivallan seurauksena,tai itsemurhan,en tiedä miltä heidän surunsa tuntuu,mutta oletan että se pahempaa,joka voi johtaa syvään masennukseen, niin kävisi minulle, en tiedä miten kestäisin lapsen menetyksen.Montakin järkyttävää tapausta tiedän,mm.9v.pojan väkivaltainen kuolema, hänen vanhemmat ei pystyneet asumaan sillä paikkakunnalla surun kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi kastepilvi. Kauhea oli lukea tuosta 9-vuotiaan pojan väkivaltaisesta kuolemasta. Se on ollut sanoinkuvaamaton suru vanhemmille. En ihmettele, etteivät he enää halunneet asua samalla paikkakunnalla. Ehkäpä lapsen itsemurha on pahin suru. Niin minusta ainakin tuntuu. Samoin tyttäreni kuolema, jolle ei löydetty mitään syytä.

      Poista
  2. Melkein alkaa itkettää, kun tätä lukee. <3 Oletko koskaan harkinnut lahjakkaan meedion puheille menemistä ja uskotko edes sellaiseen? Eihän se välttämättä edes helpottaisi surua ja kaipuuta kuin hetkellisesti... Paljon on puolivillaisia meedioita liikkeellä, mutta minulla nimiä, joita voin suositella. Itselläni on ollut vahva yhteys henkimaailmaan jo lapsesta asti, sukuvika ilmeisesti. :-) Mutta en ole minkään sortin meedio, koska en ole mielestäni riittävän lahjakas. Toivottavasti en loukkaa tällä ehdotuksella, mutta ajattelin, että jos suru on musertavaa, pätevän meedion tuomat viestit voisivat lohduttaa. Mutta kuten sanottua, epäpäteviä ja itseensä liikaa uskovia on pitkä lista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marianne kommentistasi. Olen kyllä joskus ajatellut meediotakin. Mutta en vakavasti, vaikka se voisi kuten sanoit jotenkin helpottaa surua, jos saisi jonkin viestin tyttäreltä. Itse asiassa olen valmis kokeilemaan mitä tahansa, mutta en pohjimmiltani oikein usko siihen. Uskon, että joillakin on erityisherkkyys henkimaailmaan kuten sinulla. Äitinikin tiesi asioita ennalta. Mitä tulisi tapahtumaan. Se oli vähän pelottavaakin, vaikka hänen viestinsä olivat kannustavia. Ukillani oli sama lahja. Uskon, että tämä kulkee suvussa kuten sanoitkin.

      Poista
  3. Suru aaltoilee ja yllättää aina uudelleen.
    Voimia sinulle, nyt niitä on selvästikin aivan liian vähän. Silloin alkaa elämään syntyä sekasotkuisia tilanteita.

    Tee nyt niitä asioita, joista voimaannut. Oli se sitten lepäämistä, touhuamista, koomaan käpertymistä, taiteen luomista tai kiven hakkaamista.
    Haleja 💖.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Susanna kommentistasi ja voimien toivottamisesta. Olen todellakin huomannut, että suru aaltoilee kuten sanoit. Olen yrittänyt tehdä asioita, joista pidän. Kuntosali kolme kertaa viikossa, lukeminen, äänikirjojen kuuntelu, puutarhan hoito, luova kirjoittaminen, käveleminen ja sienestys metsässä. Nyt on kantarelliaika, jippii! Silti sekoilen. Olen kyllä ollut aina hajamielinen, mutta nyt aivan liikaa.

    VastaaPoista
  5. Voi Marja rakas, niin elävästi kuvailet raastavaa tuskaasi. Aina järisyttää täällä toisessa päässä ja en ymmärrä miten jaksat.

    Kuvailemasi kaikki "sekoilu" kertoo, että liikaa on mielen päällä, mutta kaikki mitä käyt läpi, voiko sitä mikään pehmentää.

    En osaa lohduttaa, ei ole oikeita sanoja, en tiedä mistä voisi olla apua.

    Mutta lähetän täältä paljon halauksia. <3

    VastaaPoista
  6. Kiitos Tiia kommentistasi. Kyllä surun läpikäyminen kestää. En välillä jaksa keskittyä muihin asioihin. Kiitos halauksista.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!