Rakas 22-vuotias Vera tyttäremme kuoli yllättäen nukkuessaan. Hän oli hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Kuolemalle ei löytynyt syytä. Teen surutyötä.
Veran kuolemasta on jo runsas puolitoista vuotta. Minulla on edelleen tuska. Kauhu. Aika pysähtyy. Päässäni humisee. Tuska. Kauhu. Seison jyrkänteen reunalla. Hyppäänkö? Pääsisin luoksesi Vera. Milloin tämä tuska muuttuu kauniiksi suruksi, kaipaukseksi? Olen vereslihalla, verinen äiti, joka huutaa lastaan. Tule kotiin Vera. Takaisin. Niin ei käynytkään. Että sinä kuolit. Odotan sinua kotiin.
Nyt syksy riisuu lehdet puista. Olen talven kynnyksellä, enkä osaa astua kynnyksen yli. Tuuli kieputtaa minua. Niin kuin tuska ja kauhu. En osaa olla. En osaa olla. Miten asettuisin surun kartastossa. Lohduttavat lauseet eivät pääse muurin lävitse, vain suru. Syvä toivottomuus, epätoivo kuristaa kokonaan minua.
Kaikki on minulle nyt mustaa. Korppi istuu olallani. Täsmällisin kynsin. Maa on musta ja puut. Tulisit Vera, ja kun me halaisimme, kaikki olisi vihreää.
Suru ei katoa koskaan. Surun kanssa kanssa voi oppia elämään. Näillä sanoilla yritän lohduttaa itseäni.
Teen edelleen iltapäiväpuhteina halkohommia. Raahaan saavilla kuivia mäntyhalkoja ulkorakennuksen takaa nyt pienelle terassille. Homma on aika raskasta, mutta on hyvä nähdä kättensä työn tulokset. Ja talvella on hyvä, että on kuivia halkoja lähellä, ilman niitä ei saisi tulea pysymään pönttöuuneissa. Etenkin tämän kesän leppähalot ovat kosteita.
Päätin suosiolla jättää pihan haravoimisen kevääseen niin kuin melkein aina teen. Pihassa on lähinnä koivun lehtiä, joita on vaikea saada haravoitua pois. Pysyvät sitkeästi maan pinnalla. Keväällä ne ovat kosteita ja osittain maatuneita ja ne on helppo saada pois.
Kasvimaatakaan en käännä, vain kerään kuivuneet kasvit pois ja kitken viimeisiä rikkaruohoja. Kasvimaa kannattaa kääntää keväällä, ja saada niin kosteutta esiin. Oikeastaan odotan kevättä, vaikka syksy on ollut aina lempivuodenaikani, mutta nyt syksyllä surun tuska on suurempaa kuin keväällä. Ehkä pimeys vaikuttaa. Mieleenkin tulee pimeyttä. Pimeä maa. Pimeä mieli. Surun mustat hevoset vapaana. Sydän rypistyy, rypistyy kuin tammen lehti.
Laihdutusrintamalle ei kuulu hyvää. En laihtunut viikkoon yhtään. Olin siitä turhautunut, vaikka on aivan yleistä, että välillä paino rupeaa jumittamaan. Silti päätin ottaa uudeksi keinoksi pätkäpaaston, jota yksi kommentoija suositteli. Laihdutin kaksi vuotta sitten ja pätkäpaastosin 16:8-mallin mukaan. Siinä paastotaan illalla, yöllä ja aamulla yhteensä 16 tuntia. Ruokailut on kahdeksan tunnin aikana. Saas nähdä, miten käy. Laihdutuksen alussa päätin, että en näe nälkää. Haluan olla hyvin ravittu. Pätkäpaastossa on kuitenkin aamulla nälkä, mikä ei ole kovinkaan kiva, mutta kyllä se menettelee.
Hei Marja! Eksyin tänne sinun sivuillesi kun googlailin unettomuudesta. Olen todella huono uninen ja juurikin nyt olen nukkunut noin 4 h. Olen kärsinyt tästä unettomuudesta reippaat kymmenen vuotta. Mutta se miksi tähän kirjoitan onkin toinen juttu. Olen niin pahoillani sinun tyttäresi kuolemasta ja haluaisin jotenkin sinulle antaa uskoa tulevaan. Oma tyttäreni kuoli syöpään kaksikymmentä vuotiaana yllättäen, nopean sairastamisen jälkeen kymmenen vuotta sitten. Minulla meni useampi vuosi sumussa ja suorittaen elämää josta en nyt muista mitään. Jotenkin surussa on annettava itselle lupa olla, koska joskus se muuttaa muotoaan ajan kanssa. Kanssa kulkioiden on vaikea ymmärtää kun suru pitää otteessaan lapsensa menettänyttä vuosia. Minun ystäväni kaikkosivat varmaankin viideksi vuodeksi, kunnes jaksoin olla jollain lailla yhteydessä. Tunnistan sinun kirjoittamat tunteet ja sydän myötätunnosta kipeänä, olen tuon raastavan kaipuun ja kivun kokenut. Yksi askel vie päiviä eteenpäin, toinen taaksepäin, voimia sinulle surutyöhön ja halauksia.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Anonyymi. Anteeksi, että vastaan näin myöhään, kun jostakin syystä blogger-ohjelma ei näytä kaikkia kommentteja. Otan osaa tyttäresi aivan liian varhaiseen kuolemaan. Kirjoituksesi oli minulle hyvää vertaistukea, koska kukaan lähelläni ei ole kokenut lapsensa kuolemaa. Tulin surulliseksi puolestasi. Että surutyö kestää vuosia, toisaalta se on aivan järkeenkäyvää. Minä en muista ensimmäistä viikkoa Veran kuoleman jälkeen. Ja voihan olla, että en muistakaan vuosia Veran kuoleman jälkeenkään. Lohduttavaa tuo, että kirjoitit, että surussa on annettava itselle lupa olla. Minä välillä pakenen surua erilaisiin töihin ja kiireisiin. Mutta välillä olen kyllä niin surun ytimessä, että tunnen ratkeavani rikki. Toivon, että suru muuttaisi muotoaan ajan kanssa. Olen vielä täysin tuska-kauhuvaiheessa. Kiitos voimantoivotuksesta ja halauksista.
VastaaPoistaVielä vähän juttua, kun jäi kirjoittamatta. Pahoittelen, että kärsit unettomuudesta. Neljän tunnin yöunilla minä olisin aivan tööt. Toivottavasti saat apua unettomuuteesi. Yleensä unilääkkeitäkin saa, jos huonounisuus on jatkunut pitkään. Niillä voi saada kierteen katkaistua, mutta ne eivät sovi vakituiseen käyttöön. Mielestäni sinun kannattaisi käydä lääkärillä. Voimia sinulle!
Poista