Surutyöni 119.

 

Rakas 22-vuotias Vera-tyttäremme kuoli yllättäen puolitoista vuotta sitten. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija ja hän oli niin onnellinen, kun oli löytänyt oman alansa. Muutenkin Vera oli nauravainen tyttö. Syytä kuolemalle ei löydetty.

Minulla ei ole ollut onneksi paniikkikohtausta noin kuukauteen. Silti "tavallinen" ahdistus salpaa. Olen alkanut muistella paljon Veraa. Aikaisemmin koin vain tuskaista surua. Näen Veran selvästi mielessäni erilaisissa tilanteissa. Ja me yhdessä niin usein! Vera oli äidin tyttö. Toinen tyttö on enemmän isän tyttö. Usein ajattelen kipeästi, miksi Veran piti kuolla niin varhain. Ajattelen myös, että ehkä me kaikki olemme täällä oppimassa. Hyvyyttä ja rakkautta. Ehkä Vera oli jo oppinut tarpeeksi. Yhden elämän verran.  Tämä lohduttaa.

Vera oli hyvin reipas tyttö. Hän teki aina kesätöitä ja niiden lisäksi omassa "yrityksessään" koti- ja puutarhatöitä opiskelukuukausinaankin viikonloppuisin ja lomilla. Hän siivosi liian perusteellisesti, ja aikaa meni paljon yhden kodin siivoamisessa. Hän kokkasi ja leipoi. Kitki rikkaruohoja, kantoi halkoja, leikkasi nurmikkoa... Kokatessaan ja leipoessaan hän joskus soitti minulle ja esimerkiksi kysyi, että eikö liemikuutio korvaakin suolan. Hän myös googletti tietoja.

Olen ollut väsynyt viime aikoina, vaikka nukun yhdeksän kymmenen tunnin yöunia. Ehkä surutyö väsyttää. Onhan sitä kestänyt jo puolitoista vuotta. Mutta kyllä suru kulkee mukana loppu elämäni. Samoin ahdistus.

Kun kirjoitan tätä perjantaina,lämmitän samalla pönttöuunia. Meillä alkoi lämmityskausi tämän kuun alussa. Olimme ennen tätäkin lämmittäneet kylminä päivinä. Tänä kesänä metsästä haetut ja sirkkelöidyt tai moottorisahatut leppähalot eivät syty millään vaan vain sihisevät. Puut ovat liian kosteita. Lämmitys vie aikaa. Asiaa auttaa, jos pesälliseen panee myös vanhaa ja kuivaa mäntyhalkoa.

Minä kannan nyt joka päivä kuivaa mäntyhalkoa märän leppähalon kaveriksi liiteriin. Sillä tavalla saa uunit syttymään, ja tulen pysymään. Pienoinen ongelma on, että kuivat halot ovat ulkorakennuksen takana, joka on näköjään myös miehen romuvarasto. Voipa kun hän ei keräisi - minun silmissäni - turhaa roinaa niin paljon. Ei tiedä, mihin jalkansa pistäisi, ettei kaadu.

Meillä on myös pellettitakka, aurinkokennot ja lämminilmapuhallin. Kannoimme auton peräkärrystä tällä viikolla pellettiä lasikuistille. Pelletti on hienoksi puristettua puurouhetta, ja pellettitakka näyttää tavalliselta takalta, jossa näkee puun palamisen. Minä olin aivan poikki kaksi tuntia kestäneen kantamisen jälkeen. Ehkä vain huono kunto. Tulevaa talvea ajatellen me ei olla onneksi niin riippuvaisia sähkölämmityksestä energiakriisin aikaan.

Minun pikkuauto oli korjaamossa. Meillä mies onneksi hoitaa autoasiat. Jos ei osaa korjata itse, vie korjaamoon. Kun auto tuli korjaamosta, vaihteet ovat jotenkin jäykkiä. En saa pakkia päälle. Joten joudun etsimään sellaisia parkkipaikkoja, joissa ei tarvitse peruuttaa. Tämä on työlästä, mutta myös jollakin tavalla itseäni huvittavaa.

Olen epätoivoisissa tilanteissa pyytänyt jotakin tuntematonta peruuttamaan auton. Heitä on vain ihmetyttänyt tilanteeni. Olen harjoitellut paljon pakkia, ja mies on  useamman kerran näyttänyt, miten se pannaan päälle. Ehkäpä joskus opin. Minä tykkään edelleen ajaa lujaa, vaikka olen huono kuski. Joo, tiedän, että tämä on vaarallinen yhtälö, mutta  pidän vaan niin paljon vauhdista. Täällä on vain paljon pikkuteitä, enkä ole törmännyt poliisin tutkaan koskaan.

Laihdutan edelleen. Hajamielisenä ihmisenä luulin, etten laihtunut elo- ja syyskuun ajan hitaassa painonpudotuksessa ollenkaan. Kun nyt yksi päivä katselin kalenteriin merkitsemiäni kiloja tarkemmin, tajusin, että laihduin kolme kiloa. Olen siis laihtunut yhteensä kuusi kiloa. Vai seitsemänkö? Aivan sama, en ole niin tarkka. Toivottavasti melko helppo painonpudotus jatkuu. Olen kyllä syönyt hyvin vähärasvaisesti, mutta nälkää en ole tuntenut.