Surutyöni 117.

Rakas Vera-tyttäremme kuoli puolitoista vuotta sitten yllättäen 22-vuotiaana nukkuessaan. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Syytä kuolemalle ei löydetty.

Tuska tulee mieleen kohtauksittain. Aivan kuin rotta pureskelisi aivoja. Vera, olisit lähelläni! Kuolemasta huolimatta. Uskon - ja niin sanotaan -, että pahin suru menee noin kolmessa vuodessa ohi. Tietysti senkin jälkeen tulee tuskaisia jaksoja. Kuoleman hetkiä. Kauhua kuoleman edessä. Olen nyt kokenut hyvin vahvaa toivottomuutta, joka on potkaissut minut sänkyyn kesken toimien. Itkemään.

Meillä on ulko-ovessa Veran kuoleman jälkeen hankittu hyvin tumman sininen kranssi merkkinä siitä, että tässä talossa asuvat surevat ihmiset. Ehkäpä sitten kerran tulevaisuudessa otan sen pois.

Huvittava mokaus tapahtui tällä viikolla. Minua sentään on alkanut vähän huvittaa ja naurattaa.  Yksi päivä purin miehen tuomia ostoskasseja. Ihmettelin, että hän on ostanut niin paljon tonnikalaa, panin purkit ruokakomeroon. Vauhdilla. Niin kuin yleensä. Kissan ruoat ovat puuhellan päällä.

No, sitten tein miehelle tomaattipohjaista tonnikalakastiketta. Katsoin vain purkkien sisältöä ja väriä ja ajattelin, että ne ovat tonnikalapaljoja vedessä. Siltä näytti. Maustoin kastikkeen   erityisen hyvin yrteillä. Maistelin sitä. Onko hapokkuus ja maku balanssissa? Hyvää oli.

Sitten jostakin  tuli  mieleen ajatus katsoa kaapin tonnikalat. Katsoin purkkeja ja ne olivat kissan tonnikalaa! Kille-kissi syö tonnikalaa mielellään , mutta nyt hyvin vähän, kun suree Siirin katoamista. Pussiruokia ja muroja kuluu vähän.

Kastike jäi syömättä ja joutui kompostiin. Ei kun uuden kastikkeen tekoon. Miestä vain huvitti kohellukseni. Pitäisi oppia tekemään asioita hitaammin ja huolella. Siinäpä on oppimista.

Siiri-kissa on edelleen kadoksissa, ollut jo neljä kuukautta. Me miehen  kanssa kaipaamme ja suremme häntä.