Rakkain Vera-tyttäremme kuoli 22-vuotiaana 9.1 nukkuessaan. Lopullista syytä ei vielä tiedetä. Alustavassa tutkimuksessa syytä ei löydetty.
Voi, Vera, tulisit takaisin. Aina kun ulko-ovi käy ajattelen, että se on Vera. Vera tuli kotiin opiskeluista, työkeikalta, kaupasta, kaverin luota, lenkiltä, mistä vain. Kunhan tuli kotiin. Halaisimme jälleen ja minä sanoisin: voi pieni Vera. Vera oli huomattavasti minua lyhyempi. Pienoinen. Pienokaiseni. Esikoiseni. Rakkaimpani. Minun tyttäreni.
Me juttelimme lomillasi usein aamuyöhön. Pohdimme asioita ja maailmantapahtumia yhdessä. Mietimme elämää. Tai niitä näitä. Yhdessä. Kun muu talo nukkui. Heräsimme myöhään ja sinä halusit toisinaan, että laitettaisiin brunssi ja herkuteltaisiin.
Toisinaan verkkaisina ja raukeina iltoina teimme yhdessä kasvonaamiot ja joimme kuohuviiniä. Makasimme sängyllä vierekkäin ja sinä kerroit minulle unelmistasi. Halveksit minun humanististen tieteitten taustaani. Oikeaa tiedettä oli matemaattis-luonnontieteelliset tieteet. Kinastelimme. Nauroimme.
Niin meni vuodet. Niin meni se aika. Eikä sinua enää ollut.
Minun on niin vaikea käsittää, että Vera on kokonaan poissa. Täysin. Eikä tule enää. Ei milloinkaan.
Kuinka julma on Jumala, että antaa nuoren naisen kuolla. Ja sitten muka kulkee surussa rinnallamme. Mikä tarkoitus tällaisella muka on? Ehkäpä henkimaailma ei ole looginen. Ei looginen lainkaan. Vaan mysteeri jota monet jaksavat ihastella, kun se on niin kauniskin. Minä en ihastele vaan kiroilen. Minua ei kiinnosta henkitieteet nyt lainkaan. Kun ei kiinnosta elääkään. Vain huudan ja kiljun tuskaa, surua, vihaa.
Vihaan myös sanontoja: Ihmiselle ei anneta enemmän kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä saatana annetaan. Samoin: kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa. Ei vahvista vaan voi murtaa vähitellen. Pienissä erissä repeämiä. Samoin sanonta: niin oli säädetty. Jumala vaiko Saatana on säätänyt tai ei kumpainenkaan vaan jokin tarkemmin määrittelemätön sattuma tai kohtalo? Sanaa kohtalokin olen inhonnut aina.
Tuskani ja suruni on kuin ulvova susilauma. Sillä suru on peto. Se kaluaa ihmisen luihin asti. Ei tunne armoa. Riepottelee ja heittelee ruumista ennen kuin syö sen. Vain suru tulee kylläiseksi, kun se kalvaa ihmistä, joka on riekaleina. Verta lumessa, jäisessä, routaisessa maassa on suru.
Kuvat omat
Luen moneen kertaan postaustasi läpi ja itken. En voi edes kuvitella kuinka pahalta sinusta tuntuu. Teet surutyötäsi koko kropallasi. Osaat hyvin tuoda tuntojasi kirjoittamalla esiin. Jatka ihmeessä sitä, jos se yhtään auttaa. Me kuljemme mukanasi surussasi. Onneksi sinulla on muut läheisesi tukenasi. Voimia ja valoa sinulle suruun ja pimeyteen.
VastaaPoistaKiitos Erikoiset Asiantuntijat. Tuntuu, että kirjoittamalla olen alkanut purkaa tätä surun tuskavaihetta. Ajan kanssa.
VastaaPoistaHyvä, että sinulla on tämäkin väylä, jossa voit purkaa ja eritellä tuntojasi. Minulla on vain kalpea aavistus siitä, mitä käyt parhaillaan läpi. Tyttäresi kuolema järkytti kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan myös blogisi lukijaa.
VastaaPoistaHaleja Marja!
Kiitos Kirsti. Onneksi minulla tosiaan on tämä blogi, mihin kirjoittaa itseäni ja tunteitani auki. Siitä vaan. Noin vaan, vähän kuin tajunnanvirtaa. On sisäinen pakko. Jokaisen suru on oma, omanlaisensa, mutta se on ja aluksi tykyttää, sydämen mukaan, kuin tulehtunut haava. Suru asuu sydämessä. Siellä on sen koti, josta se lopulta muuttaa pois matkoihinsa.
VastaaPoistaHyvä, että voit purkaa tänne suruasi vaikka varmaan auttaa millin verran, mutta se millikin on jotain. Alleviivaan Kirsti Kaijan lauseet, että on vain kalpea aavistus mitä käyt läpi ja tämä kaikki on järkyttänyt syvästi meitä lukijoita. Toivon, että jaksat jotenkin.
VastaaPoistaHalaus Marja. <3
Kiitos Tiia. Tuntuu jotenkin kamalalta, että olen järkyttänyt lukijoita kirjoittamalla tänne tajunnanvirtaani. Ei minun takia kannattaisi järkyttyä, mutta olen nähnyt myös monen kaverin, ystävän, naapureiden ja sukulaisten järkyttyvän. Kaikki tunsivat Veran. Kirjoittaminen auttaa minua purkamaan tuskaa.
VastaaPoistaOlen sanaton surusi äärellä.
VastaaPoistaLainaan Lassi Nummea:
Kun salama iskee
anna meidän tajuta tajuamaton
ja hyväksyä
Hänelle johon isku osuu,
meille jotka mykistyen katsomme
ja näemme
anna hiilen nöyryys
anna tuhkan rauha
Kiitos Nimetön. Lassi Nummen runo oli koskettava ja hieno. Nuorena luin paljonkin Lassi Nummea.
VastaaPoista