Surutyöni 12.

 

Rakas Vera-tyttömme kuoli 9.1 äkillisesti. Hän oli terve kuntoilija. Kuoleman syy ei ole vielä selvinnyt. Vera oli liiankin ahkera molekyylibiologian opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Rempseä ja avoin.

Tämäkin aamu on vaikea. Ensimmäinen ajatus herätessä on: Vera on kuollut. Humahdan kuin tummaan, pimeään metsään. Ajatus sirisee mielessäni. Sirinä voimistuu, enkä saa syödyksi aamupalaa. Iso pala rinnassa ja kurkussa. Sydän on murtunut. Pelkään, että se murtuu oikeasti. Kuolen. Niinkin on monelle käynyt. Kuolen. Lopun. Mutta niin olisin sinun kanssasi toisessa ajassa ja tilassa. Halaisimme ja jatkaisimme kesken jäänyttä juttelua. Niin kesken kaikki jäi. Voi, Verani.

Tuska sykkii verenä kivien uurteissa, valahtanein kasvoin huudan sitä. Se värjää kaiken punaiseksi. Se myrkyttää nämä huoneet, joissa elän ontoksi kaluttua elämääni. En ole mitään muuta kuin yhdet kasvot ikkunassa. Tätä on yksinäisyys ilman sinua. Tämä on minun suruni.

Mielessäni pyörii kuin nauhoitus kuva poliiseista, jotka tulivat kuoliniltanasi. Kuolit miesystäväsi luona. Olin katsomassa televisiota. Silloin vielä katsoin sitä. Poliisit koputtivat ulko-oveen. Aukaisin oven ja kun näin heidät, jalkani olivat pettää. Tiesin heti, että sinä olet kuollut. Ajattelin että liikenneonnettomuudessa. Olit yhtä surkea kuski kuin minäkin. Silti uskalsit ajaa Helsingin keskustassakin.

Olit reipas rämäpää, liian rohkea. Leikki-ikäisenä olit uhkarohkea. Lasikit suksilla ja pulkalla kodin vieressä olevalta jyrkältä kalliolta, vaikka kiellettiin. Vaivihkaa aina kipusit sinne. Taaperoikäisenä laskit mäkeä ja istuit pulkassa väärinpäin, selkä menosuuntaan. Voi Vera pienenä keksit niin monenlaista. Olit toimelias pieni tyttö. Rasavilli rakkaani.

Poliisit tulivat sisään. He kysyivät, missä on miehesi. Käskettiin hakea hänet yläkerrasta, jonka makuuhuoneessa hän jo nukkui. Poliisit seisoivat keittiön työtason edessä. Me lähellä pöytää. Poliisit sanoivat, että Vera menehtyi tänään. Mietin miksi he sanoivat menehtynyt eikä kuollut. Miten he käyttivät niin typerää sanaa. Muistan tarkasti, miltä poliisit näyttivät. Melkein pyörryin, ja poliisit käskivät minut istumaan.

Istuin käsivarret polvien päällä. Siitä alkoi minun sirisevä ääni mielessäni. Penäsin poliiseilta koko ajan, monen aikaan Vera kuoli ja he vakuuttivat, ettei sitä tiedetä. Kysyin ja penäsin. Poliisit näyttivät hyvin vaivaantuneilta ja surullisilta. Mieheni kysyi, missä Vera nyt on. Poliisit neuvoivat meidän ottamaan yhteyttä kriisiapuun. Ajattelin sekavasti, että miksi, Verahan tulee kohta kotiin. Olimme shokissa. Emme soittaneet vielä seuraavana päivänä kriisikeskukseen vaan soitimme kolme viikkoa Veran kuoleman jälkeen. 

Veran kuoleman jälkeisestä viikosta en muista mitään. Olin vaihtanut makuuhuoneen verhot valkeiksi. Heittänyt lattialle punaiset verhot. Olin silittänyt hautajaisiin tarkoitetun valkean liinan. Olin järjestellyt ja heittänyt pois Veran tavaroita ja vain istunut pitkiä aikoja Veran huoneessa ja nukkunut siellä Veran kaulaliina kasvoillani. Olin kai halunnut haistaa Veran tuoksun. Tuntuu oudolta, etten muista siitä mitään. Shokki suojeli mieltä. 

Veran vaatekaappi oli sotilaallisessa järjestyksessä. Hän oli tarkka pukeutumisestaan kuten minäkin olen. Veralla oli paljon kauluspaitoja. Hän käytti yksivärisiä vaatteita toisin kuin minä joka pukeudun riemunkirjavasti. Veran tyyli oli asiallinen, siisti ja fiksu. Voi fiksu tyttäreni, tule takaisin. 

Kuvat omat