Psykiatrisessa sairaalassa kipulääkeriippuvuuden hoidossa osa 19.

Osaston ovi napsahtaa

pätevästi

lukkoon takanani.

Käytävän kameroissa taas.

Psykiatrin tulovastaanotto.

Hän on rehevä ja

elämäniloinen nainen.

Puhkeaa nauruun helposti.

Jotenkin toivon,

että hän olisi vakavampi.

Ei tässä kuitenkaan missään

huvipuistossa olla.  

Tekisi mieli sanoa:

hei, nainen. Täällä on

uupuneita ja sairaita.

Nauru vihloo heidän hermojaan.

Tai ehkäpä elämänilo

tarttuukin.

En huomaa itsessäni

mitään vaikutuksia.

Katselen vain hänen

harvinaisen valkeita hampaita.

Hän sanoo jotakin,

että ollaan edetty hyvin.

Onko pitkät paniikkikohtaukseni

muka hyviä?

Olen edelleen kirvelevän katkera hänelle,

etten saa minkäänlaista lääkettä niihin.

Olen edelleen varma,

että ne jättävät jäljen aivoihin.

Hän naurahtaa ajatuksilleni.

Ajattelee varmaankin.

Että tuo potilas jaarittelee turhia.

Että hänellä on huvittava ajatus jäljistä.  

Tiedän kyllä sen,

että on todistettu

epileptisen kohtauksen ja psykoosin

jättävän jäljet.

Paniikkokohtausta ei olla

vielä vain tutkittu tarpeeksi.

Huoneessa puran tavaroitani

ja äkkiä suru kuin tuuli

hulmahtaa lävitseni.

Pienen hetken

lattia keinuu.

Mutta lopulta seison

järkevästi jalat maassa.

Ajattelen,

etten silti halua saada

multaa suuhuni.

Ajatus naurattaa.

Sitten maleksin käytävällä ja oleskeluhuoneessa

ja sekin naurattaa, että voisin olla olevani

hyvin kuvauksellinen.

Poseerata, kun kamerat

nyt aina kuitenkin ovat.

Tuttu tyttö tulee

ja halaa: sä tulit lomalta.

Mennäänkö keittämään kahvit?