Minä olen epäonnistunut useinkin. Mutta aina olen pystynyt nousemaan sen suonsilmästä. Välillä onnistuu. Välillä epäonnistuu. Se on elämää.
Epäonnistuminen voi olla hyvinkin ahdistava tunne. Mielessä voi pyöriä: "Minusta ei ole mihinkään."
Paras tapa käsitellä epäonnistumisen tunnetta on sanoittaa se: puhua tunteesta läheisille, purkaa tunnetta. Jonkin piristävän asian tekeminenkin voi auttaa.
Ihmiset ei välttämättä osaa puhua epäonnistumisestaan. He voivat kuvailla olevansa vain ahdistuneita.
Epäonnistumisia ei voi välttää kukaan. Mutta kun puhumme ja työstämme niitä, ne muuttuvat vain osaksi elämänhistoriaamme ja arkeamme. Epäonnistumisenkokemuksesta voi tulla näin neutraali. Sitä ei tarvitse enää vatvoa.
Se mitä toinen pitää epäonnistumisena, ei saata hetkauttaa toista ihmistä mitenkään. Tähän voi vaikuttaa elämänkokemus.
Se on jännä, että suomalaisessa kulttuurissa epäonnistuminen leimaa ihmistä, mutta myös liika onnistuminen.
Tavoitteena ei kannattaisi pitää kiinni sitä, että jokainen asia johon ryhdymme, varmasti onnistuu. Elämä kapenee, kun varmistelee onnistumista koko ajan.
Epäonnistumisen kokemukseen voi liittyä häpeää. Sen pohjalla voi olla vanha käsittelemätön kokemus. Esimerkiksi avioero voi aktivoida mielessä aiempia hylkäämiskokemuksia. Häpeä saa valtavat mittasuhteet. Ihminen voi ajatella, että taas tämä toistui. En kelpaa kenellekään. Uusi parisuhde tuntuu pelottavalta. Näin voi syntyä mies- ja naisvihaajia. Katkeria ikisinkkuja. Jotka eivät halua koskaan uutta parisuhdetta.
Epäonnistumisen kokemukseen kiinnittynyt voi myös alkaa syytellä muita. Silloin vaarana on katkeroituminen.
Jos elämässä on stressiä tai vaikea elämäntilanne, epäonnistumiset tuntuvat raskaammilta. Tässä voi tulla apuun myötäitsetunto. Itseään voi katsella lempeästi ja rehellisesti. Ja itselleen voi sanoa: "Tein parhaani."
Miten sinä koet epäonnistumiset?
Lähteet: Voihyvin 8/2018, kuvat omat
Omalla kohdallani ajattelen että epäonnistuminen ennemminkin pistää yrittämään uudelleen ja paremmin jos vain mahdollista. Tai sitten miettimään onko tämä sittenkään minun juttuni. En ole lannistuja, enkä murehtijatyyppiä vaan sitkeästi mennään eteenpäin kohti määränpäätä, vaikka se vaatisi vuosia. Isäni puolelta olen perinyt varmaan tuon sitkeyden, olenhan puoliksi karjalainen.
VastaaPoistaSe on totta kun sanoit että suomalainen helposti leimaa epäonnistujat, se on ikävää. Sekin on koettu että ”liika” onnistuminen ei käy joidenkin ihmisten pirtaan, varsinkin täällä blogimaailmassa, jossa voi nimettömänä kommentoida toiselle. Sellaista käytöstä en kertakaikkiaan osaa ymmärtää.
Osaan tsempata itseäni, eikä toisen tsemppaaminenkaan vaikeata ole. Yhdessä sitten iloitaan kun onnistutaan.
Hyvää ja kaunista maanantaipäivää sinulle Marja.
Kiitos, Tuulikki, kommentistasi. Hienoa ettet lannistu epäonnistumisesta vaan yrität uudelleen. Sitkeys on hyvä ominaisuus. Eikös karjalaisilla ole jotenkin tällainen sananlasku: Otetaan ilo irti vaikka sydän märkänis. En varmaankaan muista sitä oikein. Se on ikävää tässä ihmeellisessä blogistanissa, että jotkut voivat kommentoida mitä vaan nimettöminä. No, kyllähän tähän maailmaan mahtuu monenmoista ihmistä. Kun aloitin blogini puolitoista vuotta sitten ihka ensimmäinen kommentti oli: "Sinun blogisi on täyttä paskaa." Vastasin, että pyyhin paskan pois naamaltani ja kirjoitan mitä haluan. Mukavaa viikon alkua sinulle.
PoistaOlen elänyt sen verran pitkästi että noita epäonnistumisiakin on aikalailla, nuorempana niistä ei niinkään puhuttu mutta nyt vanhempana osaa jo puhua niistäkin ja myöskin onnistumisista. Onneksi minulla on sellainen lähipiiri että käsitellään sekä onnistumiset että epäonnistumiset hetimiten, puolin ja toisin. Muutamia vuosia sitten hain yhtä puolipäiväistä työpaikkaa ja lähipiiri oli sitä mieltä että varmasti pääsen, mutta kuinka ollakkaan enpä päässyt ja koin sen aika pahana epäonnistumisena. Muutaman kuukauden päästä eteeni tupsahti yllättäin sellainen kokopäiväinen työpaikka jossa oli vapaat suunniteltu niin että pystyin hoitelemaan tämän pienen yritystoimintani oikein mukavasti ja taloudellinenkin tilanne parani, olinhan jäänyt leskeksi vuotta ennen ja olin aika tiukoilla. Tässäkin huomasin että huonot asiat elämässäni poikivat aina jotain hyvää, onnistumisia päivääsi Marja :-)
VastaaPoistaKiitos, Pihakeiju, kommentistasi. Hyvä että sinulla on läheisiä joiden kanssa purkaa epäonnistumisen ja onnistumisen tunteita. Se on todella tärkeä juttu. kirjoitat"Huonot asiat elämässäni poikivat aina jotain hyvää". Voi, kunpa minäkin voisin ajatella noin. Minulla on aivan toisin päin: Huonot asiat kasaantuvat ajoittain.Niin kuin hyvätkin. Yrityksen pyörittäminen on varmasti mielenkiintoista. Mukavaa viikon alkua sinulle!
PoistaHienoa, että nostat tällaisia aiheita esiin.
VastaaPoistaKiitos kuuluu myös omille kuville.
Tappiolta se epäonnistuminen minusta on tuntunut ja tuntuu vieläkin.
Puhua pitäisi sen herättämistä tunteista, mutta ei loputtomasti kuormittaa läheisiään.
Jotenkin tuntuu, että nykyajan (jos lienee entisajankin) ihmisten on vaikea pysähtyä kuuntelemaan toisen tunteita, saati vastaanottaa niitä. Tai peräti kannatella toista hänen tappionsa hetkellä.
Kuitenkin kaikkihan me epäonnistumme.
Kaikkea suloista päivääsi!
Kiitos, Kirsti, kommentistasi.Minulla on vähän sama tunne, ettei halua kuormittaa läheisiä liikaa.Ajoittain. Kun tuntuu, että kaikki epäonnistuu. Nykyihmisillä tuntuu olevan kova kiirus. Ja vallalla olevan individualismin takia tuijotellaan usein vain omaa napaa. Kivaa maanantaita ja viikon alkua sinulle!
PoistaNuorena epäonnistuminen tuntui murskaavammalta, nykyään siihen on jo tottunut ja ymmärtää, että vaikka epäonnistuu, niin se on inhimillistä ja välillä epäonnistutaan ja välillä onnistutaan, se on elämää.
VastaaPoistaMukavaa uutta viikkoa Marja <3
Kiitos, Tiia, kommentistasi. Varmasti nuoret, jotka etsivät vielä identiteettiään, noin yleiselläkin tasolla kokevat epäonnistumisen melkein maailmanloppuna. Ikä onneksi karaisee. Mukavaa maanantaita ja alkuviikkoa sinulle!
PoistaEpäonnistumisiakin on tosi monentasoisia. On aika suuri ero eroon johtavassa avioliitossa "epäonnistumisessa" tai siinä, että vaikka töissä epäonnistuu pokan pitämisessä ja nauraa väärässä paikassa. Näiden "pienten" mutta välillä itselle tosi paljon häpeän tunnetta aiheuttavien epäonnistumisten suhteen olen jo vuosikausia käyttänyt Kerro se viidelle ihmiselle -menetelmää. Tapahtuman jälkeen hävettää ensin ihan kauheasti. Ensimmäiselle kertominen on hävettävää myös. Toiselle kertominen hiukan helpompaa ja kolmas menee jo sutjakkaasti. Usein en edes pääse viidenteen, koska olen unohtanut koko tapauksen. Yleensä kerron luottoystäville, mutta varsinkin noihin viimeisiin kertoihin käyvät jo muutkin. En muista saaneeni koskaan huonoa vastakaikua - tosin minulle olennaisempaa onkin itse kertominen kuin lohdutuksen tms. saaminen. Oikeastaan on mukavampaa, kun toinen ei ole kauhean empaattinen, koska silloin tapahtunut tuntuisi suuremmalta, kuulijankin mielestä empatiaa ja lohdutusta vaativalta epäonnistumiselta.
VastaaPoistaKiitos, Anonyymi, mielenkiintoisesta kommentistasi. Toki niitä epäonnistumisia on monentasoisia. "Kerro se viidelle ihmiselle-menetelmä" vaikuttaa hurjan hyvältä! Siinä saa purkaa ja neutralisoida epäonnistumistaan. Taidankin ottaa menetelmän heti käyttöön. Mielenkiintoinen ajatus tuokin, että sinusta on mukavaa, että kuuntelija ei ole liian empaattinen. Tosiaankin silloin epäonnistuminen voisi tuntua suuremmalta. Hyvää viikon alkua sinulle!
PoistaVoi, minä olen huono epäonnistuja. Mutta olen alkanut opetella sanomaan itselleni, että ei haittaa ja että olen ihan hyvä. Perfektionismista on vaikea päästä kerralla eroon, mutta kyllä se vähitellen helpottaa, huomaan, ja sitä myötä ei tule niin paljon epäonnistumisiakaan.
VastaaPoistaKiitos, Eeva, kommentistasi. Hienoa että olet pääsemässä perfektionismista eroon ja opettelet sietämään epäonnistumisia sisäisen puheen avulla. Mukavaa tiistai päivää sinulle!
Poista