Hyväksyn itseni ja painoni - kehopositiivisuus

 

Ihminen voi hyvin silloin, kun hän - ainakin enimmäkseen - hyväksyy kehonsa, tunteensa ja ajatuksensa. Olipa keho millainen tahansa, vaikka ylipainoinen. Elämä on liian lyhyt elettäväksi - tuhlattavaksi - muiden ihmisten odotusten mukaan. Itse olen lievästi ylipainoinen, mutta en enää laihduta; ei ole huvittanut muutamaan vuoteen. Olen tällainen: vähän pömppövatsa, muhkeat reidet ja muutakin vähän runsasta. Viihdyn kehossani. Se on toimintakykyinen, vahva ja vielä terve. Elää hupeltelen.

Silloin aikoinaan kokeilin erilaisia dieettejä: esimerkiksi kaalikeittodieettiä, nutrilettdieettiä ja karppausta. Pahinta naisen keholle on jojolaihdutus. Lasketaan kalorit liian alas, nähdään nälkää muutama kuukausi. Laihdutaan. Mutta sitten kidutettu keho huutaa ruokaa; ruvetaan taas syömään, mutta ei osata enää hallita syömistä, koska ollaan rääkätty kehoa ja elimistöä niin pahoin, että se on mennyt sekaisin: Ja paino nousee korkeammaksi kuin se oli laihdutuksen alussa.

Kaipa ikä on opettanut minut hyväksymään kehoni. Nykyisin tästä hyväksymisestä puhutaan kehopositiivisuutena. Hesarissa oli juttu Saara Sarvaksesta, joka piti ennen hyvin suosittua nimeään kantavaa kauneusblogia ja Elämäni kunnossa-treenausblogia. Hän on koulutukseltaan kampaaja ja maskeeraaja. Täytyy myöntää, että vähän järkytyin hänen jutustaan. Hän oli blogejaan varten käsitellyt valokuviaan kuvankäsittelyohjelma Photoshopilla. Hän oli laihentanut itseään, hoikentanut vyötäröään, lisännyt ripsiä pikselityökalulla. En oikein ymmärrä sitä, miksi  ihminen ei voi olla aito  omassa blogissaan. (Minulla ei edes omien kuvien laatu noin ylipäätään ole kummoinen, mutta alan pikkuhiljaa päästä jyvälle älypuhelimella kuvaamisesta: en enää laita sormia puhelimen kameran eteen ja lähikuvissa osaan pitää jalkateräni poissa kuvista. Vielä riittää tällä saralla oppimiskokemusta.)

Nykyisin Saara Sarvas on kehopositiivinen (kehonsa hyväksyvä) toimittaja Yle:n Vaakakapina-ohjelmassa. Hän on aiemmin ollut sekä langanlaiha että ylipainoinen, muttei koskaan tyytyväinen kehoonsa. Nyt, tällä hetkellä, 28-vuotiaana hän uskaltaa olla oma itsensä ja ajattelee, että laihduttaminen tekee isosta osasta naisia onnettomia, mutta ei hoikkia.

Minä ajattelen, että tässä elämässä ei ole mitään "pakkoa". Vapaa-ajalla teen mitä kulloinkin sattuu huvittamaan. Huvittaminen on yksi lempisanojani. Se on myös monimerkityksinen.

Tamara Lundin laulun  Mä oon mikä oon 1960-luvulta sanoitus sopii tähän itsensä hyväksymisen aiheeseen.

Naiset saattavat sitoa valtavat määrät psyykkistä energiaansa siihen, että yrittävät olla nykyisten kauneusihanteiden kaltaisia. Miksi ei voi vaan antaa olla niin kuin on?  Miksi olla jatkuvalla laihdutuskuurilla? Kun voisi päästää irti ja olla vapaa. Minulla ainakin silloin muutama vuosi sitten, kun lopetin laihduttamiset, nousi hyvin voimakkaana esiin kaksi tunnetta: vapaus ja rauha.

Tässä kovassa nykymaailmassa ihaillaan ulkoista kauneutta. Aivan oikeastikin kaunis voi saada todennäköisemmin paremman työpaikan kuin niin sanottu tavis. Mutta ei tarvitse lähteä mukaan tähän nykymaailman vääristyneeseenkin kauneusihanteeseen. Voi elää siitä sivussa hyvinkin antoisaa elämää. Ihminen pystyy kyllä kunnioittamaan ja arvostamaan itseään oli hän nyt sellainen kun sattuu olemaan.

Kehopositiivisuutta on arvosteltu siitä, että se kannustaa ihmisiä olemaan ylipainoisia, mkä voi olla terveysriski. Mutta ei kaikki ylipainoiset suinkaan ole sairaita. Arvostellaanko tupakan polttajaa siitä, että hän altistuu keuhkosyövälle? Huudellaanko hänelle solvauksia, niin kuin saatetaan huutaa ylipainoisen perään?

Minä olen änkyrä: kukaan ei määrittele sitä, miltä minun pitäisi näyttää. Syön sitä mikä tuntuu hyvältä. Välillä herkuttelen kernaasti .Kun ei kiellä itseltään jotakin, sitä ei enää tee niin paljon mieli. Pukeudun niin kuin kyseisellä hetkellä sattuu huvittamaan.

Lähteet: Helsingin Sanomat 8.6.2017, kuvat Pexel, video youtube